Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Syyskuu 2004


Kirvun kirkonkukko vuodelta 1688


Kirkonkukko
Kirvun kirkonkukko. Kuva: Museovirasto (Klikkaa kuva suuremmaksi)
Riikinkukko rautaharja
Istuvi pyhällä maalla,
Pyhän pellon pientarella.
Mikä se on?

kysyy vanha suomalainen arvoitus ja vastaa: Kirkonkukko.

Kukko ja risti ovat vuosisatojen kuluessa vuorotelleet tärkeästä asemasta kirkkojen katolla. Keskiajalla kukko tunnettiin Pohjoismaissa yleiskristillisenä symbolina. Keskiaikaisten kivikirkkojen harjalla oli usein kukkoviiri, tavallisesti kirkon kuoripäädyssä, koska kirkoissa ei ollut tornia. Kolmasti laulava kukko oli ollut varoitusmerkkinä Pietarille, ja se oli edelleen merkkinä uskovaisille; sanottiin myös että kirkontornissa oleva kukko aina kääntymällä vastatuuleen on kuin saarnaaja, Kristuksen palvelija, joka kääntyy taistellen maailman pahuutta vastaan.

Kansainvälisissä kansanuskomuksissa kukko on ollut viisauden tunnus, pahojen henkien karkottaja, ilmojen haltija ja säiden ennustaja. Tapa leikkauttaa tuuliviiriin vuosiluku tai nimikirjaimet on yksilöllisyyttä korostavan renessanssiajan perintöä ja alkoi levitä Saksasta Pohjoismaihin Kustaa Vaasan aikana.

Kirvun emäpitäjä Jääski oli keskiajalla Karjalan suurimpia seurakuntia. Perimätieto kertoo Kirvun ensimmäisen kirkon rakennetun Eerik XIV:n aikana. Kirvun kappeliseurakunnan perustamisvuotena pidetään kuitenkin vuotta 1611, jolloin se mainitaan asiakirjoissa ensi kerran. Käskynhaltija Tönne Yrjänänpoika lahjoitti tuolloin Jääsken kirkkoherran ja kirvulaisten jatkuvista pyynnöistä Kirvun kappelikirkolle Käkisalmesta peräisin olevan pienen kirkonkellon.

Kirvunjärven koillisrannalla olevalle kukkulalle rakennettu ensimmäinen kirkko oli kuitenkin jo vuonna 1652 niin rappeutunut, että kirvulaiset pyysivät emäseurakuntansa asukkaita avustamaan heitä uuden rakentamisessa samoin kuin he olivat tehneet Jääsken kirkon rakentamisessa vuonna 1612. Vaikka jääskeläiset määrättiinkin auttamaan kirvulaisia, kesti kuitenkin vuoteen 1689 ennen kuin Kirvun uusi ristikirkko nousi samalle paikalle kuin ensimmäinenkin. Keskiaikaisen emäseurakunnan Jääsken kirkko oli Pyhän Pietarin nimikkokirkko, ja Kirvun kirkosta tuli Johannes Kastajan nimikkokirkko.

Rautapeltinen kirkonkukko valmistui Kirvun toiseen kirkkoon. Yleiseen tapaan kirkon tuuliviiri varustettiin rakentamisen tai korjaamisen ajankohtaa kuvaavilla merkinnöillä: vuosiluvulla tai kirkonpalvelijoiden nimikirjaimilla. Uuden kirkon valmistumisen ja kukkoviirin pystyttämisen ajankohtaa osoittavat vuonna 1688 Kirvun kappalaiseksi valitun Antonius Hertzin nimikirjaimet AHS = Antonius Hertz Sacellanus (kappalainen). (Vrt. esim. Paraisten kirkon tuuliviirissä vuodelta 1652 OFS = Olof Frigande Sacellanus). Myös kappalaispappila kunnostettiin kappalaista varten, joka oli nainut edeltäjänsä lesken, Jääsken kirkkoherran Kristiern Winterin tyttären Elinin.

Kirkonkukko ehti katsella kauan kirkonharjalta kirvulaisten kovia elämänkohtaloita. Antonius Hertzin seuraajaksi nimitettiin 1704 Kristofer Bonsdorff, joka siirtyi sittemmin Joroisten kirkkoherraksi.  Hänen takaisin Kirvuun muuttanut leskensä pelasti Kirvun kirkonkalleudet isonvihan ryöstöiltä viemällä ne mukaansa pakomatkalle Ruotsiin. Pikkuviha koetteli ennen kaikkea valtakunnan rajaseutuja Jääskeä ja Kirvua. Venäläisten saatua 1741 Lappeenrannan taistelussa ruotsalaisista voiton hyökkäsi kasakkapartio syyskuussa Jääskeen ryöstäen ja polttaen Kuurmanpohjan kylän kaikki talot ja torpat. Lokakuussa venäläisjoukot riehuivat Kirvussa ryöstäen ja polttaen taloja, joiden mukana paloi myös Antonius Hertzin seuraajan kuuro tytär Katarina Bonsdorff.

Seuraavana vuonna maaliskuussa venäläiset tunkeutuivat Jääsken kirkkoon, tuhosivat saarnastuolin ja penkit. Osan kirkosta ryöstetystä omaisuudesta kuljetettiin lotjoilla Käkisalmen linnaan. Kasakat jatkoivat hävitystään Kirvussa. Kirkko säästyi, mutta kappalaispappila, talot ja torpat sytytettiin palamaan. Ne, jotka eivät kyenneet pakenemaan, poltettiin taloihinsa. Osa väestä vietiin vangeiksi Venäjälle, mistä jotkut pääsivät palaamaan muutaman vuoden kuluttua. Kirvun kappalainen Michael Hartlin pakeni metsiin ja asui Maamäen kylässä Reimin rusthollin torpassa kunnes pappila saatiin jälleen rakennettua. Sodan kauhujen masentamana hän ei enää palannut täysin järkiinsä vaan hirttäytyi 1761 pappilan aittaan.

Pikkuvihan kynnyksellä 1741 oli havaittu viettävälle mäenrinteelle rakennetun kirkon pahasti kallistuneen. Jo rovastintarkastuksessa 1725 oli todettu sekä kirkon että tapulin vaativan pikaista kunnostusta. Korjauksista huolimatta kirkko rapistui, vaikka 1747 piispantarkastuksessa kerrottiin kirvulaisten vielä aikovan korjata kirkkonsa. Kirkko oli kuitenkin käytössä vielä pitkään, kunnes se vuonna 1812 valtiovallan käskystä huonon kuntonsa vuoksi suljettiin. Penkit, alttaripöytä ja alttarikaide siirrettiin vuonna 1816 kirkonrakentaja Matti Salosen suunnittelemaan kolmanteen ja viimeiseen kirkkoon, jonka tornien harjoissa kohosivat ristit. Vanha tuuliviiri siirrettiin suntion hoiviin tapuliin. Museokokoelmiin kirkonkukko tuli vuonna 1890 viipurilaisen osakunnan Jääskeen, Kirvuun ja Rautjärvelle järjestämän esinekeruuretken myötä.

Esine ei ole esillä näyttelyssä.

Pirkko Sihvo