Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Maaliskuu 2004


Koiran kaulapanta, susipanta


Piikikäs kaulapanta.
Piikikäs kaulapanta, halspanta, suojasi koiraa susien raatelulta. Useita tarpeettomiksi käyneitä susipantoja luovutettiin 1890-luvulla museokokoelmiin muistoina nk. suurista susivuosista. Esine ei ole esillä näyttelyssä. Kuva: Museovirasto (Klikkaa kuva suuremmaksi)
Kun Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus metsästyksestä ja otuksen pyynnöstä Suomessa helmikuussa 1868 astui voimaan, oli petoeläinten runsaus todellinen ongelma. Susi ja ilves saattoivat tehdä tuhojaan jopa tiheimmin asutuilla seuduilla Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa 1800-luvun lopulle saakka. Vuosina 1858-62 petoeläimet surmasivat koko maassa 2865 hevosta, 1093 härkää ja sonnia, 4514 lehmää, 5242 nuorta karjaa, 25 974 lammasta ja 3510 sikaa. Petoeläimet, pääasiassa sudet, tappoivat erityisesti lampaita, lehmiä ja nuorta karjaa.

Erikoisen suureksi susien uhka koettiin 1870-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa koko maassa. Hullujen ja villiintyneiden susien tuhotyöt etenkin Tampereen lähistöllä ja Turun seudulla saivat ihmiset kauhun valtaan. Lehdistössä julkaistiin satoja uutisia ja tarinoita petojen hyökkäyksistä.

Yhtenä suurena syynä susien hyökkäilyyn rintamailla nähtiin koirien puute. Maaseudun oloissa oli tapahtunut merkittävä muutos, kun toukokuussa 1878 oli annettu asetus koiraverosta. Talonvahdista kannettiin kunnalle kahden markan suuruinen maksu ja koirat oli varustettava veromerkeillä. Perimmäisenä tarkoituksena oli saada irtolaiskoirat hävitetyksi vesikauhun leviämisen estämiseksi. Kun kaupunkilaisista kahden markan koiravero saattoi tuntui vain pikkusummalta, oli maaseudulla asia toisin. Koiravero sai aikaan koirakannan romahdusmaisen laskun.

Z. Topelius julkaisi 18.11.1881 Hufvudstadsbladetissa pitkän kirjoituksen susien tuhotöistä. "Kun tiedämme, mikä osa koiralla on tähän asti ollut Suomen kansan kotielämässä, kuinka vähäisemmästä torpastakaan ei ole puuttunut talonvahtia, ja kuinka koira aina on ollut lasten ja karjan uskollinen seuralainen, miksi se nyt on lyönyt laimin työnsä", kysyi Topelius. Vastaus oli selvä: koirat oli monin paikoin maaseudulla hävitetty kokonaan koiraveron tultua voimaan. Topelius esitti, että kuntien oli itse saatava määrätä koiraveron suuruus; vero voisi olla vaikkapa 10 penniä kahden markan sijasta. "Näin Musti saa säilyttää kaulansa, pihapiiri vahtinsa, lapset etuvartionsa ja - susi perivihollisensa."

Ajatus koirien turvaavasta vaikutuksesta susia vastaan sai vahvistuksen, kun asetuksella marraskuussa 1882 poistettiin toistaiseksi koiravero maaseudulta. Sen perusteluissa todettiin "melkoinen vähennys koirien lukumäärässä muutamissa paikkakunnissa maata olleen likimpänä seurauksena mainitusta verotuksesta. Kun sen ohessa, asetuksen ollessa laillisessa voimassa ja varsinkin viimeisinä aikoina, useampia kertoja maaseudulla maan lounaisessa osassa on tapahtunut, että sudet ovat lapsia tappaneet, sekä erinäiset Hallituksen toimenpidot semmoisten onnettomuuksien estämiseksi ovat näyttäytyneet olevan turhia, on syytä otaksua, että semmoisia tapauksia, ainakin johonkin määrin voitaisiin estää koiria yleisemmin käyttämällä, jotka kääntäisivät asujaimiston huomiota lähestyviin petoeläimiin, on katsottu olevan syytä koettaa helpoittaa koirien ylläpitämistä maalla."

Kovilla pakkasilla nälkäiset sudet kiertelivät saaliin toivossa ennen kaikkea navetan ja muiden  karjasuojien ympärillä. Kylminä talviöinä ne tavoittelivat talon vahdeiksi ulos jätettyjä koiria ja saattoivat jopa eksyä pirttiin sisään tavoittelemansa koiran perässä. Pihapiirissä pimeällä liikkujat kantoivat palavaa soihtua suojanaan. Talvipakkasilla ja öiseen aikaan oli matkamiehen aina otettava huomioon mahdollisuus joutua tekemisiin susien kanssa. Tavallisesti susien ahdistelemilla matkaajilla ei ollut käytettävänään enempää tulta kuin aseitakaan, mutta koira oli usein mukana. Sudet valitsivat helpoimman saaliin ja ahdistelivat koiraa jättäen muut tien kulkijat rauhaan.

Vuoden 1880 alussa senaatti velvoitti kaikki kunnalliskokoukset miettimään keinoja, miten susia vastaan voitaisiin taistella. Metsästysseurat koko maassa asettuivat sudenajojen johtoon. Tehostetuissa  jahdeissa ja nk. sudenulvojien eli lukashien avustuksella susikannat hävisivät linjan Kotka-Kokkola lounaispuolella 1880-luvun puolivälin jälkeen, kaakkoisosassa maata vuosikymmen myöhemmin. Rintamailta hävitettiin sudet sukupuuttoon. Vuosina 1878-1888 surmattiin koko maassa tilastojen mukaan 1826 sutta, näistä suurin osa Turun ja Porin ja Hämeen läänissä.

Pirkko Sihvo

Kirjallisuutta:
Jouko Teperi 1977. Sudet Suomen rintamaiden uhkana 1800-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 101. Helsinki.
Yrjö Ylänne 1950. Piirteitä metsästysoloista 1800-luvun puolivälistä lähtien. Suomen metsästys. Suomen tiedettä n:o 9. Helsinki.