Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Marraskuu 2005


Maitosarvi ja sarvenrenki


Maitosarvi
Maitosarvi telineessään. Kuvat: Museovirasto (Klikkaa kuvat suuremmiksi)
Keikuli
Sarventeline eli sarvenrenki eli keikuli saattoi olla hienosti koristettu. Kaksi koristeellista keikulia Björköstä.
Maitosarvet
Erilaisia maitosarvia, kannellinen Ilomantsista. Isokyröläisessä kankainen tutti päässä.
Keraaminen tuttipullo
Keraaminen tuttipullo Ahvenanmaalta.

Tuttipullon kansanomainen edeltäjä oli maitosarvi eli tutti. Puinen teline eli keikuli tai sarvenrenki asetettiin kehtoon laidan ja patjan väliin pystyyn kapeammasta päästään.

Telineen toisessa päässä olevaan reikään tuettiin sarvi ja se asetettiin lapsen saataville siten, että tämä voi halutessaan imeä tutista ruokaa. Sarven päässä oli kangas- tai nahkakappaleesta tai lehmännännistä tehty kärkikappale.

1700-luvulla valtiovalta kiinni huomiota suureen lapsikuolleisuuteen Suomessa, erityisesti Pohjanmaalla. Vuonna 1750 julkaistun tilaston mukaan Pietarsaaren rovastikunnassa peräti 361 lasta tuhannesta menehtyi ennen ensimmäistä ikävuottaan, kun samaan aikaan Kainuussa luku oli 116.

Vuosikertomuksessaan Kuninkaalliselle Majesteetille Pohjanmaan läänin maaherra kreivi Gustaf Piper kiinnitti huomiota siihen, että äidit eivät imetä lapsiaan vaan ruokkivat näitä sarvesta, joka oli ripustettu kätkyen yläpuolelle.

Jo 1700-luvun lopulla tiedettiin, että sarviruokinnan keskeinen ongelma oli heikko hygienia: huomattava osa pienokaista kuoli todennäköisesti likaisten sarvien ja hapantuneiden ruokien aiheuttamiin vatsatauteihin.

Osittain ongelmana oli myös liian vahva ruoka: sarviruokinta aloitettiin usein lapsen ollessa vasta muutaman päivän ikäinen. Sarveen laitettiin tavallisesti lehmänmaitoa tai velliä.

Pohjanmaalla lapsille annettiin myös vedestä ja imelletyistä ruisjauhoista tehtyä syömäjuurta, jota kansa piti niin hyvänä, että sanottiin: "Sauna, terva ja syömäjuuri ovat parasta lääkitöstä." Tornion seudulla lapsille syötettiin hapatettua maitoa eli sintua.

Myös Ahvenanmaa oli sarviruokinnan aluetta ja siellä sarveen tehtiin velliä, johon sekoitettiin vettä, maitoa, sokeria, leipää, olutta tai viiniä erilaisina sekoituksina.

Jo 1750-luvulla aloitettiin imetyksen puolesta voimakas valistus, joka ei kuitenkaan täysin tehonnut. Lääkärit eivät yksiselitteisesti torjuneet sarviruokintaa eikä tieto riittänyt oikeanlaisen korvaavan ravinnon antamiseen.

Imeväiskuolleisuus pysyi suurena koko 1800-luvun: noin joka viides lapsi kuoli ensimmäisen ikävuotensa kuluessa. Lääkärit kertoivat perheistä, joihin oli syntynyt jopa 15-20 lasta, jotka kaikki olivat kuolleet pieninä.

Erityisen synkkiä alueita olivat Pohjanmaan vauraat karjatalousalueet, joilla naiset kiirehtivät synnytyksen jälkeen maataloustöihin, Ahvenanmaa sekä Kaakkois-Suomi, jossa imeväiskuolleisuus lisääntyi samalla kun Pietarin merkitys kasvoi taloudellisesti: monet äidit lähtivät Pietariin imettäjiksi, jolloin oma lapsi jäi kotiin keinoruokinnan varaan.

Myös Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot puuttui keskusteluun vuonna 1859 ilmestyneessä kirjassaan "Minkätähden kuolee niin paljo lapsia ensimmäisellä ikävuodellansa?"
Toisin kuin osa lääkäreistä, Lönnrot torjuu sarviruokinnan jyrkästi: "Se on julma, luonnoton ja kokonansa hyljättäwä tapa." Jos äiti ei kyennyt imettämään tai oli kuollut synnytykseen, paras vaihtoehto oli imettäjän pestaaminen ja vain viimeiseksi keinoruokinta. Jonkin verran Lönnrotkin joutui antamaan yleiselle tavalle periksi, mutta painotti sarvien huolellista pesemistä ja tarjottavan maidon tuoreutta. Kampanjointi imetyksen puolesta jatkui 1870-luvulle saakka.

Usein ajatellaan, että suurimassa vaarassa olivat köyhien lapset. Ehkä erikoisinta onkin se, että vauvoja kuoli nimenomaan varakkaissa perheissä. Vaikka virallinen propaganda puolsi imetystä, ei se ollut arvostettua myöskään ylempien säätyjen keskuudessa. Tilallisilla, säätyläisillä ja kauppiailla oli varaa ruokkia lapsiaan lehmänmaidolla, mikä vaaransi näiden terveyden.

Kaupungeissa ja säätyläisten keskuudessa käytettiin vauvojen syöttämisessä sarven sijasta erilaisia pulloja. Modernin tuttipullon edeltäjä tuli käyttöön 1800-luvulla. Jo 1800-luvun lopulla tulivat myös Suomessakin markkinoille teollisesti valmistetut lastenruoat: mm. nykyisinkin äidinmaidon korviketta valmistava Nestlé aloitti tuotantonsa Sveitsissä jo vuonna 1867. Korvikkeet kuitenkin yleistyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen. Uutuudet eivät sinänsä ratkaisseet lapsikuolleisuusongelmaa. Imeväiskuolleisuus alkoi pienentyä 1900-luvulla hygienian paranemisen myötä mm. maidon pastöroinnin ja neuvontatoiminnan ansiosta.

Esineet eivät ole esillä.

Pirkko Madetoja

Aiheesta mm.
Panu Pulma - Oiva Turpeinen: Suomen lastensuojelun historia.