Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Kesäkuu 2008


Piruke Muolaan Lehtokylästä


Piruke
Koivun tuohesta tehty kehä eli piruke Muolaan Lehtokylästä. Esine ei ole esillä näyttelyssä. Kuva: István Bolgár, Museovirasto (Klikkaa kuvat suuremmiksi).
Säärikokot
Säärikokot Inossa, Uusikirkko vuonna 1937, jolloin kokkojen poltto oli kuivuuden takia kiellettyä ja kokkojen tekokin jäänyt keskeneräiseksi. Kuva: Museovirasto.
Kokon tekoa
Tytöt tekevät kokkoa ojan viereen. Valkjärvi, Nurmijärvi. Kuva: Tyyni Vahter 1930, Museovirasto.
Kokon tekoa
Poika on kiivennyt kokon latvaan sytykettä viemään (säärikokko Pajakankaan mäellä /Valkjärvi, Nurmijärvi). Kuva: Tyyni Vahter 1930, Museovirasto.
Kansallismuseon intendentti, maisteri Tyyni Vahter teki vuonna 1930 keruumatkan Karjalan kannakselle tuoden sieltä kokoelmiin kansanomaista esineistöä, joiden joukossa on esine nimeltä piruke. Se on peräisin Muolaan Lehtokylästä. Saantitiedoissa kerrotaan:
"Piruke, tuohesta tehty kehä, juhannuksen viettoon kuuluva. Useampia tuohilevyjä kierrettiin päällekkäin, niin että tuohipuoli jäi ulospäin, molemmat reunat halottiin n. sormenlevyisiin kaistaleihin, ne käpertyivät sitte kauniisti auringossa. Paimenet näitäkin tekivät, kuten koko kokonkin, niitä saattoi olla 50-60 yhdellä, ne pujotettiin nauhaan ja vedettiin perässä.

Paimenet antoivat näitä aikaihmisille myös, jotka osasivat niitä paremmin lennättää. Kullakin oli pitkä notkea keppi, sen kärkeen pantiin piruke, keppiä pyöritettiin niin että piruke väliin kävi tulessa ja niitä lenteli palavina kauas - se oli kaunista - ne olliit niin kuin salamat ja paljon niitä oli. Nykyään ei enää tehdä pirukkeja, kun se niin haaskaa metsää, eivät metsänomistajat anna kiskoa koivujaan. Tämän on tehnyt maanviljelijä Mikko Moisander."


Juhannustulia on poltettu Suomenlahden rannikolla ja Varsinais-Suomen saaristossa ehkä jo rautakaudella. Vanhin kirjallinen tieto niistä on Turusta vuodelta 1645. 1800-luvulta lähtien tapa levisi muuallekin Suomeen. Tulia on poltettu myös eri kevätpyhinä tai syksyllä mikkelin tai kekrin aikaan. Juhlatulilla uskottiin olevan puhdistava, pahoja voimia karkottava vaikutus.

Vuonna 1915 Kotiseutu-lehdessä julkaistu Edgar Sillmanin artikkeli Pirukki kuvailee juhannuksen viettoa Kannaksella.
"Jo aikaa ennen juhannusiltaa alkavat kylän paimenpojat, joitten etuoikeutena tämä työ näyttää olevan, rakentaa kokkoja … Ne ovat joskus lähes kymmenen metrin korkuisia muistuttaen erittäin kapeita nelisivuisia pyramiideja. Pystyssä olevat tangot, tukitangot, ovat vaikeammin palavaa tuoretta havupuuta, kun taas niiden väliin huolellisesti ristikkoon ladotut halot tai oksat ovat varta vasten kuivattuja. Näin muodostetun tulitornin sisus on vielä ahdettu helposti palavia aineksia täyteen.

Saadakseen palamisen pitempiaikaisemmaksi sytytetään kokko kuitenkin yläpäästä. Sitten kun kokko on alkanut palaa, sytytetään pirukit. Ne ovat 20-30 cm läpimittaisia tuohipalloja, joiden keskellä olevaan reikään pistetään koukkupää keppi. Koukku estää pirukkia kepistä pois liukumasta ja niinpä pyöritetään sitä palavana laajassa kaaressa tehden mitä erilaisempia temppuja.

Eipä uskoisi, miten juhlallisen vaikutuksen tällaiset nopeasti liikkuvat tulipallot hämäryyden ja savun keskellä tekevät. Mieli pyrkii näkemään siinä pakanallista keskikesäyön juhlaa auringon vertauskuvineen."


Sillmanin kuvaama nelisivuinen pyramidi on korkea, soihtumainen säärikokko, jollaisia tehtiin Karjalan kannaksen itäisissä pitäjissä sekä Pohjois-Inkerissä. Tästä vielä suppeammalla alueella Kannaksen itäosissa tunnettiin myös pirukki.

Vanhin kuvaus säärikokosta on Valkjärveltä vuodelta 1865. Sen mukaan kokkoja rakennettiin riviin pituusjärjestyksessä ja viereen vielä viimeiseksi poltettava risukokko havuista. Sekä kokkojen rakentaminen että sytyttäminen oli kylän paimenpoikien tehtävä. Kuten Sillmanin kuvauksesta käy ilmi, säärikokko sytytettiin latvasta, jolloin palaminen kesti kauemmin. Kokon säärien palamisesta ennustettiin mm. naimaonnea. Mitä useampia kokkoja oli, sitä parempi ja niiden korkeudella kilpailtiin kylien kesken. Lisäksi kokkoalue oli aidattu ja sen sisällä oli myös pienempiä laitteita, jotka poltettiin kokkojen kanssa. Näin on saatu aikaiseksi keskikesän kunniaksi melkoinen näytös, jota kokoontui katsomaan koko kylän väki.

Pirkko Madetoja

Lähteitä:
- Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin. Toimittanut Juha Nirkko. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.
- Matti Sarmela: Suomen perinneatlas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994.
- Edgar Sillman: Pirukki. Kotiseutu 1915.
- Ilmar Talve: Kannakselainen säärikokko. Scripta ethnologica 16. Turku, 1964