Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Huhtikuu 2009


Virpovitsat Sortavalasta ja Tohmajärveltä


Virpovitsat
Virpovitsat Tohmajärveltä. Esineet eivät ole esillä näyttelyssä. Kuva: Sakari Kiuru, Museovirasto (Klikkaa kuvat suuremmiksi).

Virpovitsa
Virpovitsa Sortavalasta. Kuva: Sakari Kiuru, Museovirasto

Virpomismatka
Lapsia virpomismatkallaan Viinirannan kujasilla, Liperissä Viinijärven kylässä, palmusunnuntaiaamuna 1974. Kuva: Eino Hartikainen, Museovirasto (4173:5).

Virpojat
Palmusunnuntaina virpovia "pääsiäisnoitia", Helsingissä. Kuvan "kissalla" kädessä oleva virpovitsa on tyypillinen tämän päivän vitsa värillisine höyhenineen. Kuva: M-L Pimiä 1986, Museovirasto (5390:1).
Mie virvon virkkiiks,
toisen kerran tuoreeks,
kolmannen imarteeks,
riiheltäs rikkaaks,
kujaltas kuuluisaks,
läävältäs lämpimäks,
lehmästäs voilusikka,
lampaas kaksi kantakoon!
hepo tehköön orriin!
taikinastas kakkara,
kanastas munanen,
isännälle ikä pitkä,
emännälle perä levee,
tyttärelle punanen poski.

Sanan virpoa taustalla on venäjän kielen sana verba - paju. Virpovitsat ovat vanhastaan olleet juuri pajunoksista valmistettuja, sillä paju on niitä kasveja jotka pääsiäisen aikaan antavat ensimmäisiä elonmerkkejä talven jälkeen. Myös notkeutensa vuoksi paju on ollut omiaan virpovitsan tehtävään.

Kristillisessä perinteessä pajun oksat symboloivat niitä palmunlehviä, joita Jeesuksen eteen heitettiin hänen ratsastaessaan Jerusalemiin viimeistä kertaa. Ortodoksialueilla itäisessä Suomessa ja Karjalassa onkin perinteisesti virvottu pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina: myös karjalankielinen sana virbo, viittaa nimenomaan palmusunnuntaihin. Tuona päivänä etenkin lapset ja nuoret ovat jo varhain aamulla lähteneet kiertämään talosta taloon mukanaan koristellut pajunoksat, jotka edellisenä iltana on siunattu ortodoksien ehtoopalveluksessa eli vigiliassa. Näillä siunatuilla virpovitsoilla lyötiin kevyesti eli virvottiin lähinnä oman perheen jäseniä, sukulaisia ja naapureita. Eläimiäkään ei sopinut unohtaa.

Virvottaessa lausuttiin virpomalorua. Lorut opittiin kotona vanhemmilta tai isovanhemmilta ja ne saattoivat vaihdella tilanteen mukaan. Pisimmillään lorussa toivoteltiin eläimiä myöten onnea ja siunausta, lyhimmillään esimerkiksi vain "Virpoi varpoi vihtat teil, kanan kankust munat meil." Virpomisen päätteeksi vitsa luovutettiin ja palkaksi virpojat saivat makeisia, kananmunia tai rahaa. Palkka noudettiin viikon päästä pääsiäisaamuna.

Luovutettu vitsa laitettiin talossa joko ikonin yläpuolelle, ikkunan pieleen tai oven karmin päälle: se sai olla näkyvillä aina kevätsiivoukseen saakka. Koska ortodoksit ajattelivat siunattuun vitsaan liittyvän erityistä voimaa sillä saatettiin huiskia eläimiä vielä karjan uloslaskun yhteydessä ja toivottaa niille näin tuottoisaa vuotta. Samalla sen katsottiin suojaavan eläimiä pitkällä laidunkaudella.

Vaikka itse virpomisen voidaan katsoa olevan enimmäkseen huvia ja toisaalta valmistelevan ihmisiä hiljaiseen viikkoon - ja samalla ortodoksisen kirkkovuoden suurimpaan juhlaan pääsiäiseen - on tapa voinut tuoda toisille myös hetkittäistä elannonjatketta huonoina aikoina. Virpomisen levitessä 1900-luvun alkupuolella myös luterilaisen väen keskuuteen, saattoivat vähävaraiset aikuisetkin lähteä vitsakimppujen kanssa kiertämään talosta taloon.

Karjalan siirtoväen mukana itäinen virpomistapa levisi sotien jälkeen myös muualle Suomeen, sekoittuen alun perin Ruotsista levinneeseen trulliperinteeseen. Tästä johtuen virpominen yhdistetäänkin usein nykyään nimenomaan pääsiäisen alla kierteleviin pikkunoitiin. Viime aikoina ortodoksinen kirkko on kuitenkin pyrkinyt palauttamaan ihmisten mieliin virpomisen kristillistä puolta ja saattaapa olla, että juuri tämä on osaltaan nostanut esiin keskustelun "oikeasta ja väärästä" virpomaperinteestä. Asiaa on ajanhengen mukaisesti ruodittu mm. internetin keskustelupalstoilla.

Virpovitsojen valmistus on edelleen 2000-luvulla tärkeä osa virpomiseen valmistautumista. Vitsan luonteeseen kuuluu, että se on useimmiten kertakäyttöinen. Vitsat valmistetaan vuosittain aina uudestaan eikä samaa vitsaa käytetä enää seuraavana vuonna muuten kuin ehkä koristamaan kotia.

Koristeiden materiaalit ovat vaihdelleet eri aikoina. On käytetty niitä aineksia mitä on kulloinkin ollut saatavilla: esimerkiksi karamellipapereita on säästetty hyvissä ajoin, silkki- ja kreppipaperia ostettu ja joskus sanomalehtipaperikin on saanut kelvata. Viime vuosikymmeninä vitsojen koristeaineksista käytetyimpiä ovat olleet värjätyt höyhenet ja piippurassit.

Kuukauden esineinä olevat virpovitsat on saatu Suomen kansallismuseon kokoelmiin Sortavalasta 1880-luvulla ja Tohmajärveltä vuonna 1916. Vanhempi - Sortavalan vitsa - on osa Suomen ylioppilas-osakuntien kansatieteellisten kokoelmien "leikki- ja huvituskaluja". Kokoelmaluettelossa esineen kohdalla muun muassa lukee: "virpovitsojen käyttö on yhdistetty sanelemiseen eli runon lausumiseen", tästä esimerkkinä vitsan mukana tullut, alussa toivoteltu värssy.

Sortavalan vitsan koristeina on kirjavia kangastilkkuja. Tohmajärven vitsat sen sijaan ovat paperisuikaleilla peitettyjä. Koristeina olevat pyöreät "kakkarat" tai ruusukkeet muistuttavat läheisesti Sortavalan vitsan koristetyyppiä. Esineet eivät ole esillä näyttelyssä.

Anna-Reetta Rikala