Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Syyskuu 2010


My Little Pony - Wedding Bells Confetti 

1985 ja 1986


My Little Pony

My Little Pony - Wedding Bells Confetti 1985 ja 1986.
"Mua saattaa hiukan hymyilyttää, joo / Kun mietin miten ihanaa tää on / Kevyt sydämeni tuo, eikä paina murheet nuo / Hääpäivä kun on tää / Kun kaikki valmiina siellä jo on / Ja ensitahdit kuulen marssin tuon / "Hän on ihana!" "Ja häikäisevä" "Mikä morsian!"

(Ote suomenkielisen My Little Pony-Tales -animaatiosarjan jaksosta Morsiamen pikkusisko)

Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto (Klikkaa kuva suuremmaksi).


"Jotain vanhaa, jotain uutta…" - sanonta, joka liitetään morsiamen hääpukuun, sopii myös siihen mitä museot tallentavat ja keräävät. Yleinen näkemys on usein, että kulttuurihistoriallisten museoiden kokoelmat koostuvat enimmäkseen historiallisesta esineistöstä. Näin ei suinkaan ole, vaan myös lähimenneisyyteen kuuluvien esineiden ja ilmiöiden kartuttaminen ja dokumentointi ovat yhä enenevässä määrin osa museoiden kokoelma- ja tutkimustyötä.

My Little Pony on oiva esimerkki lähimenneisyyteen liitettävästä esineestä, joka voidaan nähdä paitsi esineenä myös ilmiönä.

Yhdysvaltalainen leluvalmistaja Hasbro aloitti ensimmäisten leluponiensa valmistuksen vuonna 1981. Aluksi tuotannossa olivat kovasta muovista valmistetut My Pretty Ponyt; noin vuotta, paria myöhemmin markkinoille tulleet My Little Ponyt muistuttivat niitä, mutta olivat edeltäjiään hieman pienempiä ja valmistettu pehmeämmästä muovista. Myös väriskaala oli nyt runsaampi.

Poneja on tähän mennessä valmistettu kolmena eri aikakautena, minkä vuoksi niitä keräilijöiden keskuudessa kutsutaankin G1- (generation 1), G2- ja G3-poneiksi. Ensimmäisiä G1-poneja valmistettiin vuosina 1983 - 1995, seuraavan sukupolven poneja vuosina 1997 - 2000, ja G3-poneja vuodesta 2003 lähtien. Ponityypeistä mainittakoon mm. maaponit, pegasokset, yksisarviset ja sateenkaariponit.

Eri "sukupolvien" poneissa on tapahtunut pieniä muutoksia; niitä on lähinnä koossa, asennoissa, raajojen pituudessa ja esimerkiksi silmissä. Sen sijaan yhteistä poneille on se, että niiden kyljissä on symboli, ns. söpöyskuvio, mistä voi päätellä ponin valmistusajankohdan, nimen sekä "luonteen". Söpöyskuviot voivat olla esimerkiksi kukkia, sydämiä, perhosia, vaahtokarkkeja, jäätelötötteröitä, rullaluistimia, saippuakuplia… eli kaikkea sitä, mitä ponien maailma (ja pikkutyttöjen haavemaailma) kaikessa ihanuudessaan voi olla.

Tai millaisena leluvalmistaja haluaa sen tarjota: maailman, jossa elämä on ruusuilla tanssimista ja unelmat käyvät toteen. Myös ponien leikkiseteissä ja tarvikkeissa näkyy sama huoleton elämäntyyli. Ponit viettävät aikaansa mm. seuraavissa paikoissa: tanssikoulussa, unelmalinnassa, lastenhuoneessa, kylpyammeessa, jäätelöbaarissa ja tietysti - hevosia kun ollaan - talleilla.

Tätä syyskuun esineenä olevaa ponia myytiin vuosina 1985 ja 1986 leikkisettinä My Little Pony - Wedding Bells. Poni on nimeltään Confetti - suomalaisittain Karkki tai Konvehti. Sen kylkiä koristavat (nyt mekon alle peittyvät) vihreän ja violetin väriset, karkkipaperia muistuttavat kuviot. Harja ja häntä ovat moniväriset, sateenkaariponille tyypilliset. Wedding Bells -leikkisetissä ollut poni oli puettu hääpukuun huntuineen ja jalkineineen. Mukana oli luonnollisesti sormus ja hiusharja. Tämän ponin päätyessä museoon yli 20 vuotta myöhemmin, vuonna 2008, oli sormus ja yksi jalkineistakin ehtineet kadota.

My Little Pony heijastaa hyvin omaa aikaansa 1980- ja 90-lukua. Elettiin tavaroitumisen vuosikymmeniä. Ponien ympärille luotiin maailma oheistuotteineen sekä animaatiosarjoineen. Lapset nähtiin kuluttajina, joille mainokset, leluesitteet ja videot oli suunnattu. Tarjottiin mielikuvia ja valmiita leikkisettejä leikki-ideoineen. Tavaroituminen näkyi paitsi ponien tarvikkeissa myös lastenhuoneiden esinemäärässä. Leikkikalut valloittivat lastenhuoneet ja on ymmärrettävää, että useimmissa kodeissa vanhemmat katsoivat lelumäärän nousevan jo siihen pisteeseen, että ponit olivat kaikessa kaupallisuudessaan liikaa.

Myös oheisen hääponin lahjoittaja muisteli, että hänen vanhempansa eivät olleet suostuneet ponia hänelle hankkimaan. Liekö syynä ollut kulutuskriittinen näkökulma tai vastalause koreilunhaluiselle naisenmallille, jota ponit edustivat. Tytön oli ollut siis käännyttävä tädin puoleen, tädin, joka oli luvannut hankkia aina jonkin lahjan tytön tullessa kesäloman viettoon mummolaan.

Oli vanhempien suhtautuminen poneihin sitten puolesta tai vastaan, on niitä kaikesta huolimatta hankittu - päätellen siitä kuinka paljon poneja on päätynyt kirpputoreille ja keräilijöiden kokoelmiin. Nähtävästi ponit kuuluvat niihin leluihin, joita kuuluu haluta. Uutuuden viehätyksen hiipuessa, ne lopulta päätyvät osaksi lastenhuoneiden "lelumassaa", josta ne kenties aina välillä poimitaan takaisin leikkeihin. Kunnes ne - joko kirpputorien tai muun tien kautta - kulkeutuvat seuraavalle leikkijäsukupolvelle tai keräilijöille, jokunen yksilö onneksi museonkin kokoelmiin.

Esine ei ole tällä hetkellä esillä näyttelyssä.

Anna-Reetta Rikala