Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Lokakuu 2015


Kaarivalonheitin


1.
Murtaja ensimmäisellä matkallaan 1890. Kaikki kuvan henkilöt eivät kuulu miehistöön.
Kuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma.


2.


3.

Murtajan valonheitin (SMM32013:293). Laitteesta puuttuu valoa suuntaava ulkokuori. Elektrodeina toimivat hiilisauvat kuluivat käytössä nopeasti, joten laitteisiin rakennettiin mekaaniset säätimet, joiden avulla sauvoja voitiin siirtää lähemmäs toisiaan sitä mukaa kuin ne lyhenivät.
Kuvat: Taru Laakkonen, Suomen merimuseo 2015.


4.

K. A. Tavaststjernan kansallis-lyyrisiä tunnelmia tanskalaisen Bryderen-murtajan ryskyessä Hangon satamaan jäiden halki vuonna 1889:
"Vallan isänmaallinen ja toiveikas tunnelma sai meidät valtaansa. Tämä uudenajan tekniikan taistelu jään kanssa oli ehkä maallemme ensiarvoisempi kuin mikään muu sen hangilla aikaisemmin käyty. Kahden mustan laivarungon hahmossa oli luoksemme tulossa vapautus köyhyyden ja kylmyyden kahleista. Me juhlimme ihmisneron voittoa ennakkoluuloista ja sitkeästä, jäisestä suomalaisesta luonnosta."
Kuva: Wikimedia Commons


5.

Vuosikymmenten saatossa laivojen valonheittimet kehittyivät Murtajan parikymmentä kiloa painavasta valaisinlaitteesta varsinaisiksi hirviöiksi. Kuvassa j/m Sisun liki 2 000 kiloa painava valonheitin.
Kuva: Erik Tirkkonen, Suomen merimuseo 2015.
Jään läpi
Suomen asema merenkulkumaana on poikkeuksellinen, sillä keskimääräisenä talvena kaikki sen merisatamat ovat jäiden saartamia. Tämän luonnonmaantieteellisen tosiasian merkitys on helppo ymmärtää, kun yhtälöön lisätään kauppamaantiede: Suomen ulkomaankaupan viennistä noin 90 % ja tuonnista noin 80 % kuljetetaan meritse.

Ympärivuotinen merenkulku alkoi teollisuuden ja viennin kasvun vuoksi muodostua kehittyvälle Suomelle yhä polttavammaksi kysymykseksi 1800-luvulla, ja varsinkin metsäteollisuuden ja voin tuottajien tarpeet merireittien hyödyntämiseen olivat suuret. Emämaa Venäjästä riippumattomat kulkuyhteydet länteen olivat ensiarvoisen tärkeät myös tulevia valtiollisia vaiheita ajatellen: ajatus Suomesta itsenäisenä valtiona ilman itsenäistä kykyä murtautua läpi pohjoisen Itämeren jäämuurin on miltei mahdoton.

Suomen ensimmäinen talvilaiva, insinööri Robert Runebergin suunnittelema Express, aloitti liikennöinnin Hangon ja Tukholman välillä 1877. Kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei väylien avoimena pitäminen onnistuisi pidemmän päälle vain jäävahvistetuilla aluksilla. Tarvittaisiin varsinainen jäänmurtaja. Loppuvuodesta 1888 senaatti saikin esityksen jäänmurtajan hankkimiseksi edistämään Hangon talviliikenteen säännöllistä jatkumista. Perustelut olivat vastaansanomattomat ja alus päätettiin tilata.

Ensimmäinen jäänmurtajamme, valtion tilaama “jäänsärkijä-, hinaaja- ja pelastushöyrylaiva” Murtaja, aloitti työnsä 1890 päällikkönään merikapteeni Gustaf Rein. Yhdellä aluksella ei toki tehty pohjolan talvesta vielä kesää, ja seuraavien vuosikymmenten aikana murtajalaivastoa vahvistettiin mahdollisuuksien mukaan, toisinaan hieman arveluttavinkin keinoin. Vuonna 1939 valtio avasi väyliä maailmalle jo seitsemän aluksen voimin. Jääjoukkojen kunniavanhus, Murtaja, romutettiin miltei seitsemän vuosikymmentä kestäneen palveluksen päätteeksi 1958.

Loistava tulevaisuus
1800-luvun puolivälissä patentoitu valokaarilamppu perustuu kahden sähköistetyn hiilisauvan väliin syntyvään valokaareen. Suomessa kaarilamppuvalaistusta kokeiltiin jo 1870-luvulla mm. valtionrautateiden konepajalla Helsingissä (1877). Hyvin kirkkaasti valaiseva valokaariteknologia mahdollisti myös ensimmäiset tehokkaat valonheittimet, joiden käyttöönotto laivoissa oli merkittävä, pimeän aikaan tapahtuvan navigoinnin turvallisuutta lisäävä innovaatio.

Sähkön käyttö valaistuksessa oli kuitenkin vuonna 1890 vielä tuore sovellus, eikä se ollut osa ihmisten arkikokemusta edes maamme suurimmissa asutuskeskuksissa (Pohjoismaiden ensimmäinen hehkulamppuvalaistus otettiin käyttöön Finlaysonin tehtaalla Tampereella vuonna 1882). Jäänmurtaja Murtajan ensiesiintyminen suomalaisille aiheuttikin kohinaa Helsingin Kauppatorin rantaan kerääntyneessä väenjoukossa, kun se huipentui aluksen elektrisiteettivalojen sytyttämiseen.

Mutta siinä missä hehkulamppujen hohde vertautuu lähinnä öljylyhdyn tai kaasulampun valoon, lienee kovanvalkoisen kaarivalon antama vaikutelma ollut tuon ajan keskivertokansalaiselle perin juurin tieteisteknillinen, kenties suorastaan transsendentti. Niinpä näytöksen kruunannut valonheittimen häikäisevän kirkas keila on varmasti ollut mieltä kiihottava ja tulevaisuuden ihmeitä enteilevä näky lakaistessaan pohjoista pimeyttä rantakaduilta kevättalvisena yönä 1890.

Mahdollisesti juuri kyseinen, kansaa Kauppatorin rannassa hämmästyttänyt valaisutekninen ihme aiheutti jälleen wau-elämyksiä 123 vuotta myöhemmin, kun Suomen merimuseon Hylkysaaren tiloja tyhjennettiin vuonna 2013. Kellarivaraston nurkkaan unohtuneen laitteen säilytyslaatikosta saattoi erottaa epäselväksi kuluneen merkinnän ”Från S/S Murtaja 1 st. strålkastare”, mutta täyttä varmuutta sen alkuperästä ei voitu saada, sillä valonheittimen provenienssitiedot olivat vuosien varrella kadonneet.

Oletettavaa on, että esine on päätynyt merimuseolle osana jotakin Merenkulkuhallituksen / Merenkulkulaitoksen lukuisista lahjoituseristä. Valonheitin alkoi uuden elämänsä osana merimuseon esinekokoelmaa ja debytoi oli pian myös näyttelytoiminnassa ollessaan esillä Voimalla liikkeelle! -näyttelyssä 13.3. - 23.8.2015 Suomen merimuseossa.

Timo Kunttu

Lähteet:
Auvinen, Visa (toim.): Leijonalippu merellä. Turku 1983.
Laurell, Seppo: Höyrymurtajien aika: historiikki höyrykäyttöisten valtionjäänmurtajien aikakaudesta. Helsinki 1992.
Pohjanpalo, Jorma: 100 vuotta Suomen talvimerenkulkua. Helsinki 1978.
Turunen, Ari; Partanen, Petja: Raakaa voimaa: suomalaisen jäänmurtamisen tarina. Helsinki 2013.