Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Tammikuu 2016


Kurikkalainen ajoreki


D822 a
Kurikkalainen ajoreki vuodelta 1847. Kuvat: Jan Lindroth, Museovirasto.

D822 b


D822 c


D822 d


D822 f


D822 k


D822 l


Kivikaudella tavaroiden ja ihmisten kuljettamiseen käytettiin talvella ihmisten tai koirien vetämää rekeä. Vanhimmat tuo aikaiset reenjalakset ovat lähes 10 000 vuotta vanhoja. Jäätyneet vesistöt ja suot olivat helppokulkuisia ja pisimmät matkat tehtiin talvisin niitä pitkin. Toinen myös talvikuljetuksiin soveltuva ajopeli oli pientä venettä muistuttava ahkio.

Koiran ja ihmisen lisäksi vetotehtävissä olivat sittemmin härkä ja hevonen sekä saamelaisilla poro. Kunnollisen tieverkoston kehittymiseen kului vielä aikaa ja talvisaikaan reki oli tärkein liikkumisväline 1900-luvulle asti. Pitkillä matkoilla paras kulkuneuvo oli hevosvetoinen ajoreki, jossa oli puun juurakosta veistetyt jalakset joihin oli kiinnitetty laatikkomaista istuinosaa kannattelevat, yleensä taivutetusta puusta tehdyt kaplaat.

Länsi-Suomessa käytettiin kahden istuttavia koristeellisia kirkkorekiä jo 1500-luvulla. Niitä ja muita ajokaluja alettiin valmistamaan myyntiin ammattimaisesti mm. Pohjanmaalla ja Hämeessä. 1700-luvulla teollisuus keskittyi muun muassa Hämeessä Tuulokseen, Karjalassa Valkjärvelle ja Liperiin, Pohjanmaalla taas Närpiöön.

Paikkakunnat saivat mainetta ja kuuluisuutta hyvistä ajokaluistaan ja myös tekijän nimellä oli suuri merkitys. Ilmajoella alkoi 1780-luvulla kaappikelloistaan tunnetun Könnin suvun toimesta hevoskärryjen, rekien ja vaunujen valmistus, joka levisi 1800-luvulla Kurikkaan ja Ilmajoen Nopankylään. Kirkkorekien valmistus helpottui huomattavasti ruukkien tuottaman edullisen ja laadukkaan takoraudan ansiosta ja kuin myös työkalujen paranemisen myötä.

Samaan aikaan rekien ja kärryjen keventyminen ja halpeneminen aiheuttivat suuren kysynnän talonpoikien keskuudessa. Näin ollen niiden käyttö ei ollut enää varakkaiden yksinoikeus. Ilmajoella tehdyt ajokalut olivat pääasiassa ajelurekiä kirkkoon, kuntakokouksiin, perhejuhliin ja kaupunkiin. Ne olivat erinomaisia kulkuvälineitä, mutta niillä haluttiin tehdä selväksi myös oma asema yhteiskunnassa.

Kurikkalainen ajoreki

Kuukauden esineenä on Kurikan Kampinkylässä toimineen vaunusepän ja maalarin Juha (Juho) Siltalan (1807-1874) valmistama yhden hengen kevyt ajoreki (inventaarionumero KD822). Jo Juhan isä Sameli Siltala eli ”Kisko-Sameli” (1784-1830) oli tunnettu ajokalujen tekijä Kurikan Viitalankylässä.

Molemmat tekivät myös koristemaalauksia erilaisiin huonekaluihin. Juha Siltalan poika Jaakko Paulaharju eli ”Harjun Jaakkoo” (1835-1915) jatkoi suvun perinteitä taitavana vaunuseppänä. Hänen poikansa, tunnettu kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju (1875-1944) on kirjassaan ”Rintakyliä ja larvamaita” kuvannut myös ajokalujen valmistusta kotiseudullaan.

Reki on takaa kaareva ja edestä suora, sen takana on istuimen kohdalla sivulaudat mutta muuten laitoja ei ole. Korin takaosassa, istuimen takana on pieni kaareva tavaransäilytystila. Reen perä on valmistettu kolmesta ja reen sivut kahdesta laudasta ja ne on liitetty yhteen kulmatolppien avulla. Reen pohja on valmistettu kolmesta laudasta.

Ajoreen kaplaat eli ketarat ovat rautaa ja ne ovat olleet vaaleanvihreiksi maalatut. Pohjassa on keltaiseksi maalatut tukirimat. Kori on tuettu jalaksiin kaarevilla koristeellisilla raudoilla. Korin takana, jalasten päällä oleva jalkalauta on ollut vaaleankeltaiseksi maalattu ja se on tehty myöhemmin. Jalakset päättyvät pieniin voluutteihin ja ne on maalattu keltaiseksi. Jalaksissa on saverikot eli rautakoukut joihin vetoaisat kiinnitettiin.

Reen ulkopuoli on maalattu punaruskeaksi ja sisäpuoli siniseksi. Ulkoreunaa koristavat korin yläosassa nauhamaiset kukkamaalaukset. Kukat on maalattu sinisellä, punaisella ja keltaisella värillä. Reen reunan profiililistat on maalattu vihreiksi. Korin keskialue on rajattu kahdella keltaisella ja yhdellä vihreällä raidalla.

Keskelle on maalattu taidokkaasti vaakunan muotoinen kuvio, joka muodostuu kangasta ja tupsuja jäljittelevästä maalauksesta. Tämän kuvion keskellä on vuosiluku 1847 ja toisella sivulla nimikirjaimet H.I. Reen edessä, jalaksien välissä on reikäkoristeinen kapea sepälauta. Takaosassa oleva säilytyslokero on punamusta.

Kansallismuseon esinekokoelmiin kuuluu useita kymmeniä rekiä, joihin voi käydä tutustumassa kirjastojen, arkistojen ja museoiden yhteisessä Finna –palvelussa.

Esine ei ole näytteillä.

Risto Hakomäki

Lähteitä:

U. T. Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria. Esineellisen kansatieteen tuloksia I. Otava, Helsinki 1919.
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo 1975.
Marko Kasto: Mestareita ja oppipoikia: Pohjanmaalla toimineet käsityöläismaalarit. Vaasa 2001.
Raul Pohjonen: De österbottniska allmogemålarna 1750-1900: en matrikel över dekorationsmålarna i Österbotten. Pohjanmaan talonpoikaismaalarit 1750-1900: matrikkeli Pohjanmaalla toimineista koristemaalareista. Kokkola 1993.
Pentti Virrankoski: Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella. Helsinki 1963.
Eeva Hartikainen: Kansanomainen ajoreki. Tutkielma 1993. Helsingin yliopiston kansatieteenlaitos.

Eteläpohjalaiset hevosajokalut

pdf Kirkkoreen konservointiraportti (7.72 MB)