Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Syyskuu 2016


Neulatyyny koristeena ja hyötynä


Neulasepän paja kuva 1
Neulasepän paja ja työvälineitä. Diderot Encyclopedia, The Complete Illustrations 1762—1777. Volume I, Plate 84. New York 1978.

Neulasepän paja kuva 2

Neulasepän paja, kiillotus ja teroitus. Diderot Encyclopedia, The Complete Illustrations 1762—1777. Volume I, Plate 85. New York 1978.

Kuva 3

Neulatyyny noin 1700-luvun alusta. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Kuva 4

Yksityiskohta kirjonnasta. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.
Aikoinaan neulatyynyt palvelivat sekä käytännöllistä että koristeellista tarkoitusta: ne tarjosivat hyvän säilytyspaikan neuloille, joita tarvittiin ompelemisen lisäksi valtaisa määrä vaatteiden kiinnittämiseen, tai ne koristivat pukeutumispöytiä kamman, harjan ja hajuvesien rinnalla. Varhaisimmista ajoista aina 1600-luvulle neulat liittyivät pääasiassa pukeutumiseen. Piikit ja luut olivat Egyptissä käyttökelpoisia neuloja. Modernissa muodossaan neulat syntyivät Ranskassa, jossa naisten muodinmukainen toiletti edellytti runsaita neulavarantoja. Naisten kolmiomainen irtorinnusta, jollaiset olivat muodissa jo 1600-luvun alussa, kiinnitettiin neuloilla tai vaihtoehtoisesti sidottiin kureliiviin tai miehustaan. Varakkaalla englantilaismiehellä oli puvussaan hakasia ja nappeja, kun taas köyhät turvautuivat neuloihin jakun ja housujen yhteen liittämisessä. Erityisesti neuloja tarvittiin koristepäähineiden ja asusteiden sommittelussa. Neuloja saikin hankittua juuri modistien luota.

Jo 1300-luvulla ympäri Eurooppaa killat ja munkkiluostarit valmistivat yksinkertaisia neuloja toisaalta ompelun ja pitsinteon, toisaalta pukeutumisen tarpeisiin. Käsintehdyt neulat olivat kalliita niin rikkaille kuin köyhillekin. Ne olivat aikanaan puhdasta luksusta ja arvostettua lahjatavaraa. Kullanväriset neulat olivat messinkiä ja hopeanväriset terästä, ensiksi mainitut eivät ruostuneet.

Englannissa neulojen valmistus oli The Pinners´in tai Company of Pin-Makers´in valvonnassa ainakin jo 1376. Ennen 1500-luvun puoliväliä hienoimmat neulat tuotiin Ranskasta. Ensimmäisen neulatehtaan Englantiin perusti John Tilsby 1625. Henry Halles oli yksi maan tärkeimmistä neulanvalmistajista 1700-luvulla. Neulojen valmistus käsityönä jatkui aina seuraavan vuosisadan alkuun, kunnes neulantekokoneet olivat siinä määrin kehittyneet, että oli mahdollista valmistaa kupumaisella päällä varustettuja neuloja, jollaisiin olemme tänä päivänä tottuneet. Neulat eivät enää olleet ylellisyyttä, vaan kaikkien ulottuvilla.

Kun neulat olivat vielä arvotavaraa, niitä säilytettiin tyynyissä, jotka sitten tarvittaessa otettiin esiin naisen pukeutuessa. Tyynyt oli usein valmistettu silkistä, jolle oli kirjottu muodinmukainen koristelu metalli- ja silkkilangoin. Noin 1680 naiset käyttivät vaatteissaan vähemmän neuloja kuin vuosisadan alussa, mikä näkyy tyynyjen koon pienenemisenä. Runsas metallikirjonta ei myöskään jättänyt kovin paljon tilaa neuloille. Tästä aikalaiskirjoittajat saivatkin aiheen pilkata moista ylellisyyttä.

Neulakotelot ja vyöhön kiinnitetyt pikkutyynyt oli tarkoitettu muutaman neulan mukana kuljettamiseen hätävaralta. Joskus näitä koristeneulatyynyjä kannettiin vyössä riippumassa yhdessä pienen kukkaron ja henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitetun veitsikotelon kanssa. Sekä miehillä että naisilla oli tällaisia edustavia yhdistelmiä, jotka saattoivat olla kirjailultaan suunniteltu yhteen sopiviksi. Moni pieni neulatyyny tai muu asuste tarjosi kirjojalle oivan näyttämön esitellä taitojaan.

Koru- eli helmikirjonta kiellettiin Ruotsi-Suomessa samanaikaisesti kulta- ja hopeapitsien käytön kanssa vuoden 1644 ylellisyysasetuksessa. Arvostetut helmenompelijat joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin, kun koruompeleet jäivät pois muodista. Suomen kirkkojen tekstiileissä on säilynyt kauniita esimerkkejä korko-ompeleisesta metallikirjonnasta, jonka perusteella saa käsityksen tämän ammattimaisen työn korkeasta tasosta 1600-luvulla. Metallikirjonnan kysyntä sisustamista, lippuja, satuloita, vaatteita ym. varten oli vilkasta ja palveli loisteliaisuuden vaatimusta, johon vain harvoilla oli varaa. Myös pienesineitä kuten käsineitä, rasioita, kirjansidoksia ja peilinkehyksiä kirjottiin ahkerasti. Brodeerattuja kirjankansia valmistettiin kaikkialla Euroopassa, mutta Englannissa niitä oli tuotettu aina keskiajalta lähtien. Monien tyylille on ominaista tiukan ornamentaalisen ja naturalistisen esitystavan rinnakkaiselo. Myöhemmin ylellisyyttä tavoiteltiin metallikirjonnassa vähemmän hienostuneen luovasti.

Metallikirjonnassa käytettiin erilaisia metallilankoja tavanomaisten pellava-, silkki- ja villalankojen sijaan. Kulta- tai hopealangan ydin oli yleensä silkkiä tai pellavaa. Tekniikka oli aikaa ja taitoa vaativaa, ja sen tuotokset olivat usein status- ja varallisuussidonnaisia, olipa kyseessä maallinen tai kirkollinen tekstiili. Metallilankoja voitiin käyttää monin tavoin, mutta varsin yleinen on tekniikka, jossa kuvioalue peitetään samansuuntaisilla, vain ääriviivoihin kiinnittyvillä metallilangoilla. Rinnakkaiset langat ommellaan pienin sidepistoin pohjakankaaseen, jolloin muodostuu halutunlaisia kuvioita esim. vinoruudukko. Reliefivaikutus syntyy, kun metallilankojen alle sijoitetaan kerros karkeampaa lankaa tai muuta täytettä. Lisävivahdetta saatiin aikaan metallispiraalilla, -nauhalla ja -paljeteilla. Metallikirjonta oli tärkeässä roolissa vielä 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun puolivälissä, usein yhdistettynä silkkikirjontaan. Vuosisadan lopulla sotilas- ja siviilivirkapukujen koristelu merkitsi pysyvää kysyntää metallikirjonnalle.

Neiti Matilda Lukander on lahjoittanut Kansallismuseoon 1896 kaksi esinettä, neulatyynyn ja vuonna 1768 päivätyn merkkausliinan, jotka hänen kertomansa mukaan ovat kotoisin everstiluutnantti Karl Henrik Langen omistamasta Haapaniemen kartanosta Sahalahdella. Merkkausliinan tehneen Gustava Magdalena Haartmanin (s. 1756) puoliso kapteeni Gustav Fredrik Segerstedt omisti Haapaniemen 1785-1815. Sen jälkeen kartano siirtyi heidän vävynsä everstiluutnantti Karl Henrik Langen ja tämän perillisten omistukseen aina 1800-luvun puoliväliin asti. Ennen kuin Segerstedt osti pakkohuutokaupatun Haapaniemen, kartanoa oli isännöinyt von Qvantenien suku neljän sukupolven ajan. Haapaniemi oli lahjoitettu 1600-luvun puolivälissä ratsumestari Jost von Qvantenille vastineeksi hänen palveluksistaan Ruotsin armeijassa.

Toinen lahjoituksen esineistä on harvinainen museokokoelmissa ja siksi erityisen mielenkiintoinen. Kovaksi topattu neliömäinen neulatyyny (21 x 21 cm) on pellavakangasta, joka on päällystetty valkoisella silkkisatiinilla. Reunoja kiertää nyplätty hopeapitsi. Päällyspuolelle on korkokirjottu kulta- ja hopealangalla täyteornamentin tapaan kruunattu Götan leijona ja nurkkiin isot kukat. Voimakkaan plastiset kukka- ja lehtiaiheet koostuvat eri tavoin kuvioiduista metallilankapinnoista. Leijonan kieli on punaista silkkilankaa ja silmä vaaleansinistä, häntä on kaksihaarainen. Päässä on suljettu kuninkaallinen kruunu. Korko-ompeleinen metallikirjonta on erittäin taidokasta työtä ja hyvin säilynyt, silkkisatiini sen sijaan on paikoin hapertunut rikki, niin että alla oleva hieno pellavakangas tulee näkyviin.

Leijona kuningasmahdin symbolina juontaa juurensa antiikista. Se on aiheena useiden Alppien pohjoispuolisten maiden vaakunoissa. Ruotsissa ja Suomessa sama eläin periytyy yleisen käsityksen mukaan ns. Götan leijonan välityksellä keskiaikaiselta Folkunga-suvulta. Turun linnan esilinnan portin päällä olevassa herttuallisessa vaakunassa (1560-luvun alusta) on Svean- ja Götanmaan vaakunat sekä alemmissa kentissä Pohjois- ja Etelä-Suomen vaakunat. Götan leijona ja kolme kruunua ovat olleet Ruotsin valtakunnanvaakunassa vuodesta 1448. Ruotsia alettiin 1500-luvulla kutsua Svean ja Götan valtakunnaksi.

Tyylillisesti neulatyyny saattaisi olla aivan 1700-luvun alusta, jolloin sen mahdolliseksi tekijäksi tarjoutuu Gustava Magdalenan isoäiti Magdalena Schultz. Hän on saattanut valmistaa tyynyn puolisolleen Josef Pippingille (1683—1740), joka oli kauppias Turussa ja Arbogassa sekä toimi raatimiehenä. Pariskunta avioitui 1708 ja heidät on haudattu Turun tuomiokirkkoon.

Neulatyynyn inventaarionumero on KM 3236:2. Se ei ole tällä hetkellä esillä museon perusnäyttelyssä.

Outi Flander

Lähteet:
Bleasdale, Robert, Pins, Politics, Fashion and Self-Defence. The pincushion and its variants from the 17th century to the early 20th century. Artikkeli on ilmestynyt Antique Collecting Magazine –lehdessä. Linkki artikkeliin http://www.bleasdalesltd.co.uk/news.

Chase, Loretta & Bradford, Isabella, Pins & Pinning. Friday, November 20, 2009. Saatavissa:
http://twonerdyhistorygirls.blogspot.fi/2009/11/pins-pinning.html.

Henschen, Ingegerd, Svenska broderier. Stockholm 1950.

Nylén, Anna-Maja, Broderier från herremans och borgarhem 1500—1850. Nordiska museet. Stockholm 1950.

Pylkkänen, Riitta, Barokin pukumuoti Suomessa 1620—1720. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 71. Helsinki 1970.

Sullivan, Kay, From Medieval Pins to Novelty Pincuhions. Saatavissa: http://www.sanqmagazine.com/patterns/pdfs/M54079_Pincushions.pdf. 

Talvio, Tuukka, Suomen leijona. Museovirasto, Suomen kansallismuseo, näyttelyjulkaisu. Vammala1997.