Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Maaliskuu 2016


Pitsihuivi Aunuksen Karjalasta


SU6172 2
Aunuksen Karjalassa pitsejä valmistettiin eri tekniikoilla ja niitä myös ostettiin esimerkiksi venäläisiltä kaupustelijoilta. Tämä huivi on ns. venäläistä käärmenauhapitsiä ja se on silkkilangasta nypläämällä valmistettu.
Kuva Ilari Järvinen, Museovirasto 2015.

SUK 77 89

Itäkarjalaisen naisen puvun tunnusmerkki, värikäs olkainhame, kiinnitti Vienassa ja Aunuksessa kierrelleiden tutkimusmatkailijoiden huomion 1800-luvulla. Nuoria naisia ja tyttöjä tanssimassa ja seurustelemassa Luvajärvellä Aunuksen Karjalassa vuonna 1894. Kuva Yrjö Blomstedt, Museovirasto.

SUK1121 25

Etelä-Aunuksen maanviljelysalueilla talot olivat usein komeita kaksikerroksisia karjalaistaloja, joissa asuintilat sekä talous- ja eläinsuojat olivat saman katon alla. Näitä taloja on säilynyt meidän päiviimme asti. Aunuksen kaupungin lähellä Riipushkalassa oleva talo on kuvattu vuonna 1992. Kuva István Kecskeméti, Museovirasto.
Sain vuoden 2015 marraskuussa yhteydenoton, joka sisälsi seuraavan viestin:

"Äitini on aunukselaista sukua ja minulla on isoäitini perua suuri, musta, pitsinen hartiahuivi ajalta ennen vallankumousta. Isoäitini oli syntynyt 14.03.1891 Kangahiston kylässä Aunuksessa (nyk. Onkulitsan aluetta). Olisin iloinen, jos huivi löytäisi paikkansa museon kokoelmista."

Huivi päätettiin liittää museon kokoelmiin. Siitäkin huolimatta, että muutamia samantyylisiä nyplättyjä pitsihuiveja – tosin hieman eri tavoin kuvioituja – oli jo Kansallismuseossa. 1940-luvulla museokokoelmiin oli otettu kolme mustaa pitsihuivia, jotka oli kerätty Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan toimesta vuosina 1941–1944 eikä niiden käyttäjistä ole tietoja.

Tämän huivin alkuperäinen omistaja taas tiedetään ja myös huivin käytöstä on säilynyt muistikuvia:

”Tällaisia oli jokaisella itseään kunnioittavalla rouvashenkilöllä. Äiti oli syntynyt 1925 ja hän muistaa sen, että kun naapurinrouvat tulivat kylään, niin ne istu siellä seinänvierellä penkillä ja kaikilla oli tällainen musta huivi hartioilla.” Näin kertoo huivin lahjoittaja, aunukselaisen isoäidin tyttärentytär Helsingissä lähes 100 vuotta huivin hankkimisen jälkeen. Pitsien käyttö oli Aunuksen Karjalassa muutenkin suosittua. Ne olivat tärkeä osa naisten pukeutumista ja kodinsisustusta.

Pitsihuivin tarina kietoutuu osaksi kolmen sukupolven ja kolmen naisen elämää. Sen mukana saimme tietoa yhden suvun vaiheista ja raskaistakin kokemuksista. Muistelua siitä kuinka perheen miehet yksi toisensa jälkeen vietiin ”jonnekin”, kuinka tytär meni sota-aikana naimisiin suomalaisen kanssa ja muutti Suomeen, kuinka yhteydenpito vaikeutui ja katkesi kahdeksitoista vuodeksi, kunnes äiti löysi tyttärensä passiviraston kautta vuonna 1956. Seurasi kirjeenvaihtoa, puheluita, joita ”kuunneltiin” ja 1950-luvun lopulta lähtien myös matkoja Leningradiin, Petroskoihin aina Aunukseen asti.

Isoäiti kuoli Karjalan tasavallassa Tsalnassa vuonna 1962. Huivi päätyi tyttärelle Suomeen. Neuvostoliiton hajottua tarina sai uusia sävyjä, kun tyttärentyttären matkat suvun maille tiivistyivät. Lahjoittaja kertoi livvin kielen kursseista Aunuksessa ja sitä kautta omien juurien ja identiteetin vahvistumisesta. Vuosikymmenten ajan huivi oli äidillä piirongin laatikossa. Sieltä se nostettiin välillä ihailtavaksi, kunnes huivia odotti enää yksi tärkeä tehtävä: tytär käytti sitä viimeisen kerran äitinsä hautajaisissa keväällä 2015.

Mustan pitsihuivin tarina konteksteineen ja siihen liittyvine kohtaloineen on vaiherikkaan elämän makuinen. 1900-luvun yhteiskunnalliset ja poliittiset myllerrykset nivoutuvat osaksi yhden perheen ja suvun kertomusta, jossa ihmiset liikkuvat, ylittävät rajoja, hyvästelevät ja näkevät toisiansa ehkä viimeisen kerran, välähdyksenomaisia hetkiä lähellä ja kaukana niin fyysisesti kuin ajallisesti.

Tänä päivänä museotyössä korostuu yhteisöllisyys ja vuorovaikutus, joita molempia voi tarkastella tämän pitsihuivin kautta. Huivin alkuperäinen käyttö kytkeytyi sosiaaliseen kanssakäymiseen ja naisten vierailuihin toistensa luona. Sillä oli näyttämiseen ja ryhmään kuulumiseen liittyvä funktio. Vuosikymmenien ajan huivia säilytettiin laatikossa, mutta sen ympärille kuitenkin keräännyttiin aika ajoin ja se kokosi yhteen sukulaisia ja ystäviä. Samalla tieto suvun vaiheista siirtyi eteenpäin.

Viimeisin kohtaaminen oli allekirjoittaneen ja lahjoittajan välillä ja sen seurauksena huivi siirtyi osaksi kansallista kokoelmaa. Tämän kirjoituksen myötä huivin tarina saa vielä yhden uuden ulottuvuuden. Aineistojen ja kokoelmien digitoimisen ja avaamisen myötä yhä useammat aiheesta kiinnostuneet internetin käyttäjät pääsevät osallisiksi kulttuuriperinnöstämme.

Pitsihuivi ei ole tällä hetkellä esillä näyttelyssä.

Anna-Mari Immonen