Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Opetuspaketin etusivulle


Tietoa Suomen esihistoriasta


Kivikausi


Susiluola


Jääkauden jälkeinen asutus
(8600 - 6500 eKr.)


Suomusjärven kulttuuri
(6500 - 4200 eKr.)


Kampakeraaminen kulttuuri
(4200 - 2000 eKr.)


Asbestikeraamiset ryhmät
(n. 2800 - 1500 eKr.)


Nuorakeraaminen kulttuuri
(2500 - 2000 eKr.)


Pyheensillan ryhmä
(2200 - 2000 eKr.)


Kiukaisten kulttuuri
(n. 2000 - 1500/1300 eKr.)


Pohjoisten alueiden kivikausi


Ahvenanmaan kivikausi


Elinkeinot


Asuinpaikat ja asunnot


Taide ja uskomukset


Kivikauden työkaluja


Kivitekniikkaa


Kaupankäyntiä


Esihistorialliset kulkuvälineet


- Kartat


 


 

Kampakeraaminen kulttuuri


Saviastioiden valmistustaito keksittiin noin 10 500 vuotta sitten Lähi-Idässä, mistä se levisi Eurooppaan. Suomessa taito opittiin noin 7000 vuotta sitten, jolloin täällä alkoi neoliittinen eli nuorin kivikausi. Maamme kuului laajaan kampakeraamiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Uralille ja Itämeren kaakkoiskulmilta Jäämerelle.

Yhdistävänä piirteenä on suurikokoisia, pyöreä- tai suippopohjaisia saviastioita käsittävä kampaleima- ja kuoppakoristeinen keramiikka, josta tunnetaan useita paikallisia muunnoksia.

Kulttuurin sisällä voi nähdä kolme suurta alueellista ryhmää: läntisen, keskisen ja itäisen. Suomen lisäksi läntiseen ryhmään kuuluvat Itä-Karjala, Baltian maat ja nykyinen Kaliningradin alue eli Itä-Preussi. On oletettu, että kampakeraamisen kulttuurin väestö on ollut mahdollisesti kieleltään suomalais-ugrilaisia, koska läntisen ryhmän alue on suurin piirtein sama kuin myöhemmin näitä kieliä puhuneiden kansojen.

Kulttuuripiirin muodostumiseen ei kuitenkaan näytä liittyneen suuria kansainvaelluksia, vaan keramiikkaa alkoi esiintyä ilman muussa esineistössä, elinkeinoissa tai yhteiskuntarakenteessa todettavia muutoksia. Kysymyksessä näyttää olleen muualta omaksuttu laina. Asuinpaikkoja tunnetaan kaikkialta maastamme ja tiheintä asutus on ollut tyypillisen kampakeramiikan aikana (3300-2800 eKr.).

Kampakeraamisen astian paloja Kuva: Museovirasto
Kampakeraamisten saviastioiden paloja.

Kampakeramiikka on saanut nimensä koristelussa käytetystä kamman jälkeä muistuttavasta leimakuviosta. Kampakeramiikka on jaettu eriaikaisten koristetyylien perusteella kolmeen pääryhmään: varhaiskampakeramiikkaan (4200-3300 eKr.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (3300-2800 eKr.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (2800-2000 eKr.). Kukin niistä on vielä jaettu vanhempaan ja nuorempaan ryhmään. Kampakeraamiset vaiheet ajoitettiin aluksi rannansiirtymiskronologian avulla ja myöhemmin ajoitusta on tarkennettu radiohiiliajoituksella.

Saviastioiden raaka-aineet hankittiin todennäköisesti yleensä asuinpaikkojen läheisyydestä, sillä suuret saviastiat ja savimäärät olisivat olleet hankalia kuljettaa kauempaa. Astioiden valmistukseen ei käynyt puhdas savi, vaan siihen oli sekoitettava jotain polttokestävyyttä parantavaa ainetta sideaineeksi, kuten hiekkaa, kvartsi- tai maasälpämurskaa, asbestia, palanutta luuta, kalkkikivirouhetta tai orgaanisia sekoitteita eli simpukankuorta, hyöheniä tai kasvien osia. Ainesten laatu ja määrä vaihtelivat eri kulttuurivaiheissa.

Kampakeraamisten astioiden valmistustekniikka on voitu päätellä asuinpaikoilta löytyneistä särkyneistä kappaleista. Astiat tehtiin ns. vyöhyketekniikalla liittämällä 4-6 cm leveitä savivöitä päällekkäin. Vyön alareunassa oleva uurre sijoitettiin aina edellisen vyön ohennetun reunan päälle ja liitoskohta tasoitettiin. Koristelu oli tehtävä ennen saven kuivumista.

Valmiit kuivatetut astiat voitiin polttaa joko kuoppaliedessä tai avotulella noin 400 asteen lämpötilassa. Koristeina olevien kuoppien tarkoitus lienee alunperin ollut vain edistää astian palamista. Kuoppia painettaessa savea tuettiin sisäpuolelta sormella, jonka jälki painui saveen. Astiaa poltettaessa sormenjälki on jäänyt ikuisiksi ajoiksi astian sisäpintaan.

Astioita on voitu koristaa leimapainanteiden ja kuoppien lisäksi myös maalaamalla astia punamullasta tai noesta tehdyillä väreillä. Rikkoutuneita astioita voitiin myös korjata koivutervaliimalla tai poraamalla särön molemmin puolin reiät, jolloin halkeama voitiin liittää jänteellä yhteen.

Keramiikka-astia kivikaudelta Kuva: Museovirasto (Markku Haverinen) (2000)
Varhaiskampakeraaminen astia.

Kampakeramiikkaa on voitu käyttää ruuanvalmistuksessa keittämiseen ja hauduttamiseen tulella. Isoimmat ruukut ovat todennäköisesti toimineet ruokavarastoina. Astioiden muoto on ollut käytännöllinen hiekkaperäisillä asuinpaikoilla, sillä suippopohjaisena ne ovat pysyneet hyvin pystyssä hiekassa sekä liesikiveyksessä.

Kampakeramiikan aikaisilta asuinpaikoilta tunnetaan punamultahautoja. Valtaosa niistä kuuluu tyypillisen kampakeramiikan yhteyteen. Kulttuurin varhaisimmasta vaiheesta punamultahautoja tunnetaan vain muutamalta paikalta. Kampakeraamisen kulttuurin haudat on löydetty asuinpaikkojen läheisyydestä ja osa haudoista on löytynyt suoraan kivikautisten asumusten alta.

Esineellinen punamultahauta kampakeraamiselta ajalta Kuva: Museovirasto (Markku Torvinen) (1975)
Esineitä sisältävä punamultahauta Liedon Kukkarkoskelta. Kuvassa näkyy mm.
meripihkariipus (ylh. oik.) ja liuskerenkaan puolikas (kesk. oik.).

Toisin kuin vanhemman kivikauden punamultahaudoissa, tyypillisen kampakeramiikan haudoissa on usein runsaasti vainajalle mukaan hautaan annettuja esineitä, tavallisesti piikivestä valmistettuja keihään- ja nuolenkärkiä sekä meripihka- ja liuskekoruja. Eräissä haudoissa on ollut tuohikate.

Länsisuomalaisilta asuinpaikoilta on kuoppahautojen lisäksi hautoja, joissa on hiekkakivilaaoista tehtyjä paasiarkkuja tai päätykiveys. Aikaisemmin näitä hautoja pidettiin kivikautisina punamullan esiintymisen ja sijainnin vuoksi, mutta viimeisimpien hiukkaskiihdytinajoitusten perusteella haudat olisivatkin vasta rautakauden alkupuolelta noin 300-200 eKr.