Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Opetuspaketin etusivulle


Tietoa Suomen esihistoriasta


Ajoitusmenetelmät arkeologiassa


Luonnon kehitys jääkauden jälkeen


Esihistoriallisen ajan väestö


Aikajana


Kivikausi


Pronssikausi


Rautakausi


- Kartat


- Tietoa Suomen esihistoriasta - yleistä tietoa tulostettavaksi



Luonnon kehitys jääkauden jälkeen


Suuria jääkausia tiedetään olleen ainakin seitsemän. Niistä vimeisin päättyi noin
10 000 vuotta sitten. Laajimmillaan jää peitti kolmen kilometrin paksuisena kerroksena suuren osan Pohjois-Eurooppaa. Jääkauden aikainen mannerjää sitoi itseensä niin paljon vettä, että valtameren pinta oli lähes 100 metriä nykyistä alempana. Jään sulaessa sen sulamisvedet peittivät alleen laajoja alueita. Painavan jääkerroksen alla maa oli painunut kuopalle. Jään sulaessa maankuori vapautui painosta ja alkoi kohota kohti normaalia korkeuttaan. Maankohoamisen yhteydessä vedenpinta vähitellen laski ja uutta maata nousi esiin merestä. Maankohoaminen jatkuu edelleenkin ja on voimakkainta Pohjanlahden rannikolla, noin 100 cm sadassa vuodessa. Helsingin seudulla maa nousee hitaammin, vain noin 30 cm sadassa vuodessa.

Jääkauden jälkeen ilmasto lämpeni hyvin nopeasti. Ensimmäinen valtapuu oli koivu, mutta jo noin 6500 eKr. koko maa oli mäntymetsien peitossa. Ilmastollisesti parasta aikaa oli kampakeraaminen aika noin 4000 eKr, jolloin maassamme kasvoi jaloja lehtipuita ja elinolosuhteet olivat suunnilleen samanlaiset kuin Keski-Euroopassa nykyisin. Äkillinen kylmä ja kostea ilmastonmuutos tapahtui ajanlaskun vaihteen tienoilla. Tältä ajalta lähtien alkoi kuusi levitä kaikkialle Suomeen.