Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Esihistorian opetuspaketin etusivu Tietoa Suomen esihistoriasta

KIVIKAUSI 8600 - 1300 eKr.


Kivikauden nimitys kertoo kiven olleen tärkeä aseiden ja työkalujen materiaali. Kivi ei kuitenkaan ollut ainoa käytetty materiaali, vaan myös muita luonnosta saatavia aineita on käytetty:

  • savea
  • eläimistä saatavia materiaaleja (mm. luuta, sarvea, nahkaa, jänteitä)
  • kasveista saatavia materiaaleja (mm. puuta, puun kuorta)
Orgaanista eli elollista ainetta olevat esineet tai esineiden osat eivät Suomessa säily kovin hyvin. Siksi kivikautiset esineet, joita on löydetty, ovat yleensä kivestä tai savesta tehtyjä. Poikkeusoloissa saattavat kuitenkin myös orgaaniset materiaalit säilyä: esimerkiksi palaneena, vedessä tai suossa.

 Jääkauden jälkeinen asutus 8600 - 6500 eKr.

 Suomusjärven kulttuuri 6500 - 4200 eKr.

 Kampakeraaminen kulttuuri 4200 - 2000 eKr.

 Asbestikeraamiset ryhmät 2800 - 1500 eKr.

 Nuorakeraaminen kulttuuri 2500 - 2000 eKr.

 Pyheensillan ryhmä n. 2200 - 2000 eKr.

 Kiukaisten kulttuuri n. 2000 - 1500/1300 eKr.

 

 

Kivikauden elämästä saadaan tietoa tutkimalla ihmisen toiminnasta jääneitä jälkiä, rakenteita ja esineitä. Löytömateriaali ei kuitenkaan kerro koko totuutta ihmisten elämästä kivikaudella, sillä vain osa käytetyistä esineistä on säilynyt. Säilyneistä esineistäkin vain osa tulee löydetyksi. Lisäksi löydöt kertovat enimmäkseen kivikauden esineellisestä kulttuurista, henkisestä puolesta löydöt antavat vain vihjeitä.

Kivikauden kulttuurivaiheita on määritetty mm. kiinteiden muinaisjäännösten ja esinetyyppien, esim. keramiikan (saviastioiden), perusteella. Nimet kulttuurivaiheille on annettu niille tyypillisten esineiden tai tärkeiden löytöpaikkojen mukaan.

Susiluola


Pohjanmaalla Karijoen ja Kristiinankaupungin rajalla sijaitseva Susiluola ei ole varsinainen luola, vaan kyseessä on kallioon muodostunut vaakarako, joka on paikoin täyttynyt kattoaan myöten erilaisilla maa-aineskerroksilla. Luolan kooksi on arvioitu 400-500 m2 ja siitä on tähän mennessä tyhjennetty noin 80 m2. Täytemaan ylin eli pintakerros on työntynyt luolaan viimeisen jääkauden jälkeen noin 8000-8500 vuotta sitten. Tällöin merenpinta oli Susiluolan suuaukon korkeudella.

Yhdestä alemmista maakerrostumista on havaittu pakkautunut tiheä kiveys, jonka on katsottu muodostuneen ihmisen liikkuessa luolassa. Tämä kerrostuma on ajoitettu 120 000-130 000 vuotta vanhaksi, joten se ajoittuu paleoliittiseen eli vanhimpaan kivikauteen. Tällöin maapallolla eli Neandertalin ihminen ja nykyihminen Homo sapiens teki vasta tuloaan. Luola on tällä hetkellä ainoa paikka Pohjoismaissa, josta on löytynyt merkkejä ihmisasutuksesta ennen jääkautta. Lähimmät muut merkit Neandertalin ihmisen olinpaikoista löytyvät Pohjois-Saksasta. Susiluolan ensimmäinen esinelöytö tehtiin 1996 ja arkeologiset tutkimukset alkoivat paikalla vuonna 1997. Luolan maakerroksista on löytynyt tähän mennessä useita työkaluiksi tulkittuja kiviesineitä sekä -iskoksia eli kivien muokkaamisessa syntynyttä jätemateriaalia.

Pintakerroksesta on löytynyt runsaasti luolassa asuneiden nisäkkäiden ja niiden saaliseläinten luita, mutta nämä ovat jääkautta nuorempia. Vuoden 2004 tutkimuksissa löytyi pieni palanut luunpala, jossa on selviä leikkaamisjälkiä. Luun ajoittaminen on kuitenkin hankalaa. Näyte on liian pieni, jotta siitä saataisiin radiohiiliajoitus tehtyä. Keskustelu Susiluolasta ja sen löytöjen merkityksestä onkin käynyt kiivaana viime vuosien aikana.

Kesän 2005 kaivauksissa luolan ylemmistä kerrostumista löydettiin hiiltä sisältänyt alue, josta vihdoin saatiin riittävästi materiaalia radiohiiliajoitukseen. Hiilinäyte osoittautui yli 40 000 vuotta vanhaksi, mikä vahvistaa aiemmista tutkimuksista saatuja tuloksia.

Lisää tietoa Susiluolasta löytyy Museoviraston sivuilta: http://www.nba.fi/fi/susiluola

 

Jääkauden jälkeinen asutus


Vanhimmat merkit ihmisen liikkumisesta maassamme jääkauden jälkeen ovat yli 10 000 vuoden takaa. Vanhimpia noin 10 600 vuoden takaisia asutuksenmerkkejä on löytynyt mm. Lahden-Orimattilan alueelta, Karjalan kannakselta sekä Imatran ja Joutsenon alueelta. Ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet tänne jään vetäydyttyä idästä ja etelästä ja asutus on ollut ympärivuotista. Metsissä oli runsaasti riistaa, kuten hirviä, karhuja ja majavia. Vesistöt tarjosivat mahdollisuuden kalastukseen ja hylkeenpyyntiin ja myös linnustus oli tärkeää.

Heinolan reenjalas kertoo talvisesta liikkumisesta ja Kirkkonummen luinen tuura talvikalastuksesta. Tuura on luinen hirven sääriluusta valmistettu toisesta päästään kärjeksi teroitettu esine, jota on käytetty jäällä avannon hakkaamiseen. Tuuria on voitu valmistaa myös kivestä. Kiviesineistön raaka-aineena olivat paikalliset kvartsi ja kivilajit, mutta myös muualta tuotua piikiveä on löytynyt Lahden Ristolasta. Itä-Karjalasta ovat peräisin Äänisen viherliuskeesta valmistetut taltat ja kirveet. Osa käyttöesineistä oli tehty luusta, sarvesta, puusta, tuohesta tai nahasta, mutta Suomen happaman maaperän vuoksi nämä orgaanisesta materiaalista valmistetut esineet eivät yleensä ole säilyneet meidän päiviimme asti.

Vuonna 1914 tutkittiin Karjalan kannaksella Antrean pitäjässä verkkolöytö. Pajun niinestä tehdyn verkon jäänteet, 18 männynkaarnaista kohoa, 31 painokiveä, kivi-, sarvi- ja luuesineet kertovat ruuhella tehdystä kalastusmatkasta noin 10 400 vuotta sitten. Ruuhi on todennäköisesti kaatunut, jolloin siinä olleet kalastus- ja metsästysvälineet ovat vajonneet muinaisen meren pohjaan, mikä on tehnyt mahdolliseksi orgaanisen materiaalin säilymisen. Antrean verkko on alun perin ollut noin 27–30 metriä pitkä ja 1,5 metriä korkea. Verkon silmäkoko on ollut noin 6 cm, mikä on sopinut hyvin esimerkiksi lahnan ja lohen pyyntiin.

 

Suomusjärven kulttuuri


Tämä vaihe on saanut eteläsuomalaisten löytöpaikkojensa mukaan nimen Suomusjärven kulttuuri ja nykyään asuinpaikkoja tunnetaan jo kaikkialta maastamme. Ne valittiin pyyntielinkeinojen harjoittamiseen sopivilta paikoilta vesistöjen varsilta. Elämä oli liikkuvaa ja riistan perässä siirryttiin vuodenaikojen mukaan pyyntipaikalta toiselle. Kotieläimenä tunnettiin koira.

Mesoliittisen eli vanhemman kivikauden tunnusomaisena esineenä on pidetty alkeellista kivikirvestä, jonka käyttö yleistyi metsien kasvaessa jääkauden jälkeen. Muita Suomusjärven kulttuurille tyypillisiä esineitä ovat alkeelliset taltat, keihäänkärjet, pyöreät pallonuijat, käyräselkäiset kourutaltat. Kulttuurin nuorimmassa vaiheessa yleistyivät eteläsuomalaiset tasataltat sekä viistoteräiset nuolenkärjet. Lisäksi löytöaineisto käsittää usein runsaasti kvartsiesineitä ja –iskoksia eli kiventyöstämisessä syntyneitä jätekappaleita sekä palanutta luuta, joka kertoo mesoliittisen kivikauden ihmisen ruokavaliosta.

Äänisen viherliuskeesta valmistetut taidokkaat kiviesineet kertovat yhteyksistä naapurialueiden kanssa. Myös piikiveä on tuotu jonkin verran idästä päin. Saviastian valmistustaitoa ei tunnettu mesoliittisella kivikaudella, mutta astioita on voitu valmistaa esimerkiksi nahasta, tuohesta sekä puusta.

Suomen vanhimmat, Suomusjärven kulttuurin piiristä todetut hautaukset ovat punamultahautoja joissa vainaja (kuollut) on peitetty osin tai kokonaan punamullalla. Esineiden laittaminen hautoihin ei ole ollut mesoliittisella kivikaudella yleistä, sillä ainoastaan Vantaan Jönsaksesta on löytynyt yhdestä haudasta kivitaltta. Hautoja on tutkittu neljältä asuinpaikalta. Lähes aina haudoissa on myös sileitä, veden hiomia kiviä, jotka joskus muodostavat rakenteita. Muutamissa haudoissa on jälkiä tulenpidosta.

 

Kampakeraaminen kulttuuri


Saviastioiden valmistustaito keksittiin noin 10 500 vuotta sitten Lähi-Idässä, mistä se levisi Eurooppaan. Suomessa taito opittiin noin 7000 vuotta sitten, jolloin täällä alkoi neoliittinen eli nuorin kivikausi. Maamme kuului laajaan kampakeraamiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Uralille ja Itämeren kaakkoiskulmilta Jäämerelle. Yhdistävänä piirteenä on suurikokoisia, pyöreä- tai suippopohjaisia saviastioita käsittävä kampaleima- ja kuoppakoristeinen keramiikka, josta tunnetaan useita paikallisia muunnoksia.

Kulttuurin sisällä voi nähdä kolme suurta alueellista ryhmää: läntisen, keskisen ja itäisen. Suomen lisäksi läntiseen ryhmään kuuluvat Itä-Karjala, Baltian maat ja nykyinen Kaliningradin alue eli Itä-Preussi. On oletettu, että kampakeraamisen kulttuurin väestö on ollut mahdollisesti kieleltään suomalais-ugrilaisia, koska läntisen ryhmän alue on suurin piirtein sama kuin myöhemmin näitä kieliä puhuneiden kansojen. Kulttuuripiirin muodostumiseen ei kuitenkaan näytä liittyneen suuria kansainvaelluksia, vaan keramiikkaa alkoi esiintyä ilman muussa esineistössä, elinkeinoissa tai yhteiskuntarakenteessa todettavia muutoksia. Kysymyksessä näyttää olleen muualta omaksuttu laina. Asuinpaikkoja tunnetaan kaikkialta maastamme ja tiheintä asutus on ollut tyypillisen kampakeramiikan aikana (3300-2800 eKr.).

Kampakeramiikka on saanut nimensä koristelussa käytetystä kamman jälkeä muistuttavasta leimakuviosta. Kampakeramiikka on jaettu eriaikaisten koristetyylien perusteella kolmeen pääryhmään: varhaiskampakeramiikkaan (4200-3300 eKr.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (3300-2800 eKr.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (2800-2000 eKr.). Kukin niistä on vielä jaettu vanhempaan ja nuorempaan ryhmään. Kampakeraamiset vaiheet ajoitettiin aluksi rannansiirtymiskronologian avulla ja myöhemmin ajoitusta on tarkennettu radiohiiliajoituksella.

Saviastioiden raaka-aineet hankittiin todennäköisesti yleensä asuinpaikkojen läheisyydestä, sillä suuret saviastiat ja savimäärät olisivat olleet hankalia kuljettaa kauempaa. Astioiden valmistukseen ei käynyt puhdas savi, vaan siihen oli sekoitettava jotain polttokestävyyttä parantavaa ainetta sideaineeksi, kuten hiekkaa, kvartsi- tai maasälpämurskaa, asbestia, palanutta luuta, kalkkikivirouhetta tai orgaanisia sekoitteita eli simpukankuorta, hyöheniä tai kasvien osia. Ainesten laatu ja määrä vaihtelivat eri kulttuurivaiheissa.

Kampakeraamisten astioiden valmistustekniikka on voitu päätellä asuinpaikoilta löytyneistä särkyneistä kappaleista. Astiat tehtiin ns. vyöhyketekniikalla liittämällä 4-6 cm leveitä savivöitä päällekkäin. Vyön alareunassa oleva uurre sijoitettiin aina edellisen vyön ohennetun reunan päälle ja liitoskohta tasoitettiin. Koristelu oli tehtävä ennen saven kuivumista. Valmiit kuivatetut astiat voitiin polttaa joko kuoppaliedessä tai avotulella noin 400 asteen lämpötilassa. Koristeina olevien kuoppien tarkoitus lienee alunperin ollut vain edistää astian palamista. Kuoppia painettaessa savea tuettiin sisäpuolelta sormella, jonka jälki painui saveen. Astiaa poltettaessa sormenjälki on jäänyt ikuisiksi ajoiksi astian sisäpintaan. Astioita on voitu koristaa leimapainanteiden ja kuoppien lisäksi myös maalaamalla astia punamullasta tai noesta tehdyillä väreillä. Rikkoutuneita astioita voitiin myös korjata koivutervaliimalla tai poraamalla särön molemmin puolin reiät, jolloin halkeama voitiin liittää jänteellä yhteen.

Kampakeramiikkaa on voitu käyttää ruuanvalmistuksessa keittämiseen ja hauduttamiseen tulella. Isoimmat ruukut ovat todennäköisesti toimineet ruokavarastoina. Astioiden muoto on ollut käytännöllinen hiekkaperäisillä asuinpaikoilla, sillä suippopohjaisena ne ovat pysyneet hyvin pystyssä hiekassa sekä liesikiveyksessä.

Kampakeramiikan aikaisilta asuinpaikoilta tunnetaan punamultahautoja. Valtaosa niistä kuuluu tyypillisen kampakeramiikan yhteyteen. Kulttuurin varhaisimmasta vaiheesta punamultahautoja tunnetaan vain muutamalta paikalta. Kampakeraamisen kulttuurin haudat on löydetty asuinpaikkojen läheisyydestä ja osa haudoista on löytynyt suoraan kivikautisten asumusten alta. Toisin kuin vanhemman kivikauden punamultahaudoissa, tyypillisen kampakeramiikan haudoissa on usein runsaasti vainajalle mukaan hautaan annettuja esineitä, tavallisesti piikivestä valmistettuja keihään- ja nuolenkärkiä sekä meripihka- ja liuskekoruja. Eräissä haudoissa on ollut tuohikate.

Länsisuomalaisilta asuinpaikoilta on kuoppahautojen lisäksi hautoja, joissa on hiekkakivilaaoista tehtyjä paasiarkkuja tai päätykiveys. Aikaisemmin näitä hautoja pidettiin kivikautisina punamullan esiintymisen ja sijainnin vuoksi, mutta viimeisimpien hiukkaskiihdytinajoitusten perusteella haudat olisivatkin vasta rautakauden alkupuolelta noin 300-200 eKr.

 

Asbestikeraamiset ryhmät


Tyypillisen kampakeramiikan jälkeen on sisämaan asuinpaikoille leimaa antavana piirteenä asbestikeramiikka, joka muuntuneena jatkui vielä kivikauden jälkeenkin. Tämä keramiikka lienee kehitetty Saimaan alueella, missä on paljon asbestiesiintymiä. Aluksi asbestia rouhittiin keramiikan sekoiteaineeksi kuten muitakin aineksia eikä se vaikuttanut astian ulkonäköön. Varsinaisesta asbestikeramiikasta voidaan puhua vasta, kun oli opittu hyödyntämään asbestin kuituja. Niiden avulla astioista saatiin ohutseinäisiä ja kevyitä, mutta silti kestäviä. Pitkät asbestikuidut haittasivat kuitenkin astioiden koristelua, sillä ohuisiin seinämiin ei voinut painella leimoja ja kuoppia samaan tapaan kuin ennen. Koristelu väistyi hiljalleen käytännöllisyyden tieltä ja varsinkin kauden loppuvaiheessa koristelu saattaa puuttua kokonaan.

Asbestikeramiikka levisi vähitellen Itä- ja Pohjois-Suomessa, kunnes siitä tuli alueellaan lähes ainoa keramiikkatyyppi. Kivikautisia asbestikeraamisia ryhmiä ovat: varhainen asbestikeramiikka, Kierikin ryhmä, Pöljän ryhmä ja Jysmän ryhmä. Sisämaan asukkaat olivat läheisissä yhteyksissä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan ryhmien väestön kanssa.

 

Nuorakeraaminen kulttuuri


Kivikauden loppupuolella Suomeen tuli uutta väestöä Suomenlahden eteläpuolelta. Tulokkaat asettuivat asumaan Etelä- ja Lounais-Suomeen. Esineistöltään ja elinkeinoiltaan he erosivat kampakeraamisesta väestöstä. Pyyntielinkeinojen ohella harjoitettiin ehkä maanviljelyä ja karjanhoitoa. Tähän viittaa asuinpaikkojen sijainti maan ilmastollisesti edullisissa osissa ja karjan laiduntamiseen soveltuvien alueiden läheisyydessä. Alkuperältään Suomen nuorakeraaminen kulttuuri on osa laajalla alueella Eurooppaa tavattavia indoeurooppalaisia sotakirveskulttuureita.

Nuorakeraamista kulttuuria kutsutaan myös vasarakirveskulttuuriksi. Tämä nimitys tulee kulttuurin yhteydestä löydetyistä, uudenlaisista kirveistä, vasarakirveistä. Vasarakirveitä on Suomesta on löydetty noin 900 ja niitä on useita eri tyyppejä. Eräissä niistä on selkäpuolella varhaisten esikuvien, kuparikirveiden valinsaumaa jäljittelevä kohojuova.

Saviastioiden perusteella kulttuuria kutsutaan myös nuorakeraamiseksi kulttuuriksi.

Nuorakeraamiset astiat poikkeavat täysin kampakeramiikasta. Astiat ovat pienikokoisia, korkeudeltaan 10-20 cm, tasapohjaisia ja vain suuosastaan koristettuja. Tavallisesti astiassa on selvä kaulaosa ja astian levein kohta on esineen keskivaiheilla. Saviaines on hienoa ja tasalaatuista ja sekoitteena on käytetty usein palanutta savimurskaa sekä hienoa hiekkaa. Sileäpintaisten astioiden yläosat on usein koristeltu päällekkäisillä nuorapainanteilla tai kalanruotokoristeilla. Myös astian pohjaa saattaa ympäröidä lyhyet piirtoviivat tai soikeat leimapainanteet. Suurikokoiset astiat on voitu koristella suuosastaan kohovyökoristeella.

Nuorakeraamisen kulttuurin haudat eroavat kampakeraamisen kulttuurin haudoista. Hautoihin ei laitettu enää punamultaa, joten hautojen havaitseminen voi olla hankalaa. Vainaja voitiin peittää tuohilla tai turkiksilla, jotka on joskus saatettu kiinnittää kulmistaan maahan pienillä paaluilla. Toisinaan hautaus voitiin tehdä myös puusta rakennettuun kehikkoon. Itse vainajista ei Manner-Suomesta ole minkäänlaisia jäännöksiä, mutta naapurialueiden vasarakirveskulttuureissa vainajat on haudattu kyljelleen polvet koukussa. Hautoihin pantiin mukaan käyttöesineitä, saviastioita, työkirveitä ja miehille myös vasarakirveitä. Hauta-antimet viittaavat uskoon tuonpuoleisesta.

 

Pyheensillan ryhmä


Vasarakirveskansa aiheutti muutoksia valtaamansa alueen kulttuurissa, väestössä ja kielessä. Vähitellen rannikkoalueen ja sisämaan erot kasvoivat yhä suuremmiksi. Kivikauden loppuun mennessä maamme oli jakautunut kahdeksi toisistaan eriytyväksi kulttuurialueeksi. Pohjoisimmat osat olivat jo vanhastaan omaleimaisia. Lounais-Suomeen jäänyt kampakeraaminen väestö säilytti oman kulttuurinsa ja kampakeraaminen ruukkumalli säilyi edelleen käytössä. Sen rinnalla käytettiin myös astioita, joissa on piirteitä nuorakeramiikasta ja ahvenanmaalaisesta kuoppakeramiikasta. Kulttuuria nimitetään Mynämäen Pyheensillan asuinpaikan mukaan Pyheensillan ryhmäksi.

 

Kiukaisten kulttuuri


Vasarakirveskansa sekoittui vähitellen aiempaan väestöön. Toisiinsa sulautuneet kulttuurit muodostivat rannikon kivikauden viimeisen vaiheen, Kiukaisten kulttuurin. Kulttuuri on nimetty Kiukaisten Uotinmäeltä löytyneen asuinpaikka-alueen mukaan.

Kiukaisten kulttuuri sisälsi aineksia molemmista kulttuureista, mutta kampakeraaminen perinne oli vallitseva. Kiukaisten kulttuurin saviastiat kuitenkin poikkeavat muodoltaan kampakeramiikasta. Astiat ovat kooltaan yleensä melko pieniä, suorakylkisiä ja tasapohjaisia ruukkuja. Saven sekoiteaines on usein karkeaa ja koristelua on vain astioiden yläosassa. Koristelussa on käytetty kuoppia, kampaleimoja, rengas- ja viivapainanteita sekä vaakasuoria uurteita. Myös koristelemattomia astioita on löytynyt.

Kiukaisten kulttuurissa pääelinkeinona oli yhä pyyntitalous. Porin Tuorsniemestä on noin 4000 vuotta vanha verkkolöytö, johon sisältyy yli 800 männynkaarnakohoa sekä lehmuksen niinestä kudottujen verkkojen jäännöksiä. Ne ovat peräisin vähintään paristakymmenestä verkosta, joita lienee käytetty hylkeiden pyyntiin. Piisirpit, jauhin- ja survinkivet sekä mahdollisesti kuokkina käytetyt kapeateräiset kirveet liittyvät maatalouteen. Maanviljelystä kertovat myös Kiukaisten kulttuuriin ajoitetut viljan siitepölyt ja kuoreton ohran jyvä.

 

Pohjoisten alueiden kivikausi


Lappi sai ensimmäiset asukkaansa heti jääkauden jälkeen. Väkeä tuli etelästä, Suomusjärven kulttuurin piiristä, mutta myös idästä tai kaakosta, ehkä Skandinaviastakin.

Kivikauden kuluessa pohjoisen erilaisuus muuhun Suomeen verrattuna lisääntyi. Yhteydet Skandinavian liuskekulttuuriin olivat hyvät, mitä osoittavat Kölin punaliuskeesta valmistetut nuolen- ja keihäänkärjet. Kvartsi ja paikallinen kvartsiitti olivat pienesineiden tavallisinta raaka-ainetta. Omaleimaista oli liuskeiden käyttö myös isoihin tuuriin, joita riitti vietäväksi naapurialueillekin. Tuuralla tehtiin talvella avantoja, joten niiden käyttö liittynee talvikalastukseen.

Varhaiskampakeramiikka oli levinnyt aina Inariin saakka ja pohjoisessa esiintyy ns. Säräisniemen kampakeramiikkaa (Sär 1). Tätä varhaiskampakeramiikan muunnosta tunnetaan Suomen lisäksi myös Ruijasta, Kuolasta ja Itä-Karjalasta. Tyypillistä kampakeramiikkaa ja asbestikeramiikkaa esiintyy ainoastaan napapiirin eteläpuolella. Pohjoisimmat löytöpaikat ovat Rovaniemellä ja Kemijärvellä.

 

Ahvenanmaan kivikausi


Ahvenanmaa kohosi jääkauden jälkeen vähitellen merestä ja aluksi sitä asutettiin Suomesta käsin ja sen vanhimmat löydöt kuuluvat varhaiskampakeramiikan piiriin. Ahvenanmaalla ovat edustettuina kampakeramiikan kaikki vaiheet. Asukkaiden toimeentulo perustui hylkeenpyyntiin. Kiviesineitä valmistettaessa käytettiin paikallisia kivilajeja.

Myös Ahvenanmaalta on vasarakirveskulttuurin löytöjä. Samoihin aikoihin ilmaantui uusia asukkaita myös lännestä, jotka kuuluivat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin. Jauhinkivet viittaavat siihen, että myös maanviljely tunnettiin. Asuinpaikoilla valmistettiin suippopohjaisia taivekylkisiä saviastioita, jotka koristettiin leimapainanteilla ja kuopilla. Tulisijat olivat usein suorakaiteen muotoisia laatikkoliesiä.

Ahvenanmaan merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, jonka vanhin asutusvaihe ajoittuu noin 5000 vuoden taakse. Huomiota herättävät poikkeuksellisen hyvin säilynyt luuaineisto ja lukuisat savi-idolit, joiden kappaleita on löytynyt noin 50. Idolien kuviointi esittänee vaatetusta tai ihon koristelua. Vastaavanlaisia idoleita ei tunneta muissa nuorakeraamisissa kulttuureissa, ja onkin esitetty, että tämä tapa periytyisi kampakeraamisesta kulttuurista.

Jettbölen asuinpaikan luuaineisto on poikkeuksellista, sillä sieltä on löytynyt runsaasti miesten, naisten ja lasten luita, joissa on selviä leikkaamisjälkiä. Nämä jäljet on yhdistetty jopa kannibalismiin eli ihmissyöntiin, mutta myös muita arvioita on esitetty. Lisäksi alueelta on löytynyt 160 cm:n miehen luuranko. Vainaja on haudattu kyljelleen polvet koukussa, minkä vuoksi se on yhdistetty vasarakirveskulttuuriin, vaikka hauta-antimia ei hautakuopasta ole löytynyt. Vainajan on pitkään uskottu olleen Suomen ainoa kivikautinen luuranko, mutta viimeisimmät ajoitustulokset ovat osoittaneet sen olevan vasta myöhemmältä pronssikaudelta. Kalenterivuosissa Jettbölen miehen ajoitus on noin 1690-1440 eKr..

 

Kivikauden elinkeinot


Lähes koko kivikauden elanto saatiin kalastuksella, metsästyksellä ja muiden luonnon antimien keräilyllä. Vasta kauden lopulla alkoivat maanviljely ja karjanhoito tulla tunnetuiksi, mutta niiden merkitys pysyi vielä kauan vähäisenä.

Orgaanisista aineista tehdyt kalastusvälineet ovat yleensä hävinneet Suomen happamassa maaperässä. Verkko tunnettiin jo Suomen asuttamisvaiheessa. Liuskeesta, luusta tai puusta valmistetut launit ovat luultavasti ongenkoukkuja vanhempia kalastusvälineitä. Launit olivat suoria molemmista päistään teroitettuja puikkoja, joiden keskelle kiinnitettiin siima. Puikko työnnettiin syöttikalan sisälle ja kalan napatessa kiristyvä siima käänsi launin poikittain kalan suuhun. Ongenkoukut olivat enimmäkseen puuta tai luuta, siksi tarvittiin kivisiä siimanpainoja. Kampakeraamisella ajalla oli käytössä yhdistelmäkoukkuja, joiden liuskevarteen kiinnitettiin luinen tai puinen väkä. Liuskevarret saatettiin muotoilla kalan mallisiksi. Kalaa pyydettiin myös sälekatiskoilla ja merroilla. Hauki ja ahven näyttävät olleen yleisintä saalista. Näiden lisäksi pyydettiin mm. kuhaa, madetta, muikkua, lahnaa, lohta ja siikaa. Rasvaisten lohikalojen ruodot eivät ole säilyneet kovin hyvin maassa, minkä vuoksi niiden ruotoja löytyy esimerkiksi hauen ruotoja vähemmän.

Suomusjärven kulttuurin yleisin metsästysase oli liuskekärkinen keihäs, mutta kampakeraamisella ajalla sen syrjäyttivät jousi ja nuoli. Nuolenkärkiä tehtiin piistä, kvartsista ja kvartsiitista sekä liuskeesta. Luukärjet ovat säilyneet vain poikkeustapauksissa. Jouset olivat puuta ja niiden jänteet tehtiin eläimen, esimerkiksi hirven, jänteistä. Lisäksi käytettiin monenlaisia ansoja, loukkuja ja kuoppia. Saaliista kertovat asuinpaikkojen tulisijoissa palaneet luunsirut. Sisämaassa olivat riistaa hirvet, metsäpeurat, majavat ja karhut, mutta myös metsäkana- ja vesilinnut, jänikset ja muu pienriista. Turkisten takia metsästettiin muun muassa susia, kettuja ja näätiä. Jo Suomen ensimmäisillä asukkailla oli koira metsästyskumppanina. Rannikolla saalistettiin hylkeitä, etenkin norppia. Itämeressä tuolloin yleinen grönlanninhylje pyydystettiin lähes sukupuuttoon jo kivikaudella. Tärkein pyyntiase oli luinen harppuuna. Nähtävästi käytettiin myös hyljeverkkoja. Ahvenanmaalta on lisäksi satunnaisia viitteitä myös pyöriäisten pyynnistä.

Kasvikunnasta kerättiin monipuolista ravintoa, kuten erilaisia juuria, marjoja, sieniä, kasvien siemeniä ja nokkosta. Kivikauden aikana pähkinäpensas viihtyi Keski-Suomessa asti ja järvissä kasvoi tärkkelyspitoista vesipähkinää. Kasvien lisäksi kerättiin linnunmunia. Purupihkaa pureksittiin ajankuluksi ja pihkaa käytettiin mahdollisesti myös lääkkeenä ja liima-aineena. Varmoja merkkejä maanviljelystä alkaa olla kivikauden ja pronssikauden vaihteesta, noin 2000-1500 eKr. Viljan siitepölyjen lisäksi on eräältä Kiukaisten kulttuurin asuinpaikalta löytynyt ohranjyviä. Tältä ajalta on myös piisirppejä sekä jauhinkiviä. Kiukaisten kulttuurin piirissä on löydetty kiviesineitä, joita on ehkä käytetty kuokkina. Naudan ja lampaan tai vuohen luut ovat viitteitä karjanhoidosta.

 

Kivikauden asuinpaikat ja asunnot


Ilmasto oli kivikaudella lämmin ja leuto ja kasvillisuus oli samantapaista kuin nykyisessä Keski-Euroopassa. Asuinpaikkojen sijainnin määräsivät väestön harjoittamat elinkeinot. Kivikauden alkupuolella asuinpaikka valittiin siis metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn parhaiten soveltuvilta alueilta. Pyyntiväestö asui usein avoimilla, hiekkapohjaisilla rantakaistaleilla. Rannikolla valittiin asuinpaikaksi usein jokisuisto, sisämaassa taas järvenranta. Kivikauden loppupuolella asuttiin sellaisilla paikoilla, joilla on ollut mahdollista kasvattaa karjaa sekä viljellä maata.

Pyyntikunnilla, eli noin 10-20 ihmisen ryhmillä, saattoi olla useita vakituisia asuin- ja leiripaikkoja. Pyyntikunta vaihtoi leiripaikkaa vuodenajan mukaan, siirtyen aina sille paikalle, josta parhaiten sai ruokaa. Tällaista tapaa kiertää tietyillä leiripaikoilla kutsutaan vuotuiskierroksi.

Vuotuiskierto ei aina ollut tarpeellista, vaan toisinaan asuttiin samalla paikalla koko vuosi ja tehtiin sieltä vain lyhyempiä pyyntiretkiä. Tällaiset ns. vakituiset asuinpaikat ovat voineet olla pinta-alaltaan huomattavan suuria, eli niissä on voinut elää useita kymmeniä, jopa satoja ihmisiä. Tervolasta tunnetaan Pohjois-Euroopan laajimmat asuinpaikat. Siellä asuttiin kota-asumuksissa, joiden pohja oli kaivettu maanpintaa alemmas. Nykyään tällaisista asumuksista on näkyy maassa vain painanne, jonka vuoksi niitä kutsutaankin asuinpainanteiksi.

Asunnot


Varhaisimmat Suomesta tunnetut asumukset ovat kotarakennelmien jäännöksiä Suomusjärven kulttuurin piiristä. Asuntojen katteena lienee käytetty nahkoja tai tuohia. Kampakeraamisilta asuinpaikoilta tunnetaan kotien lisäksi myös suorakaiteenmuotoisia asumuksia, joiden pohjat erottuvat maastossa laakeina, matalan vallin ympäröiminä soikeina tai pyöreinä painanteina. Rakenteiden seinämät ovat voineet olla oksista punottuja tai niissä on voinut olla pystypuita. Paikoin on todettu jälkiä myös hirsikehikoista ja jopa salvoksista. Esimerkiksi Saarijärven Summassaaren Rusavierrosta on löytynyt suorakaiteenmuotoinen hirsirunkoinen 8 x 12 metrin eli noin 80 m2:n suuruinen talonpohja, jossa on mahtunut asumaan 24–40 henkeä. Asumuksesta on löytynyt Pöljän tyypin keramiikkaa ja se on ajoitettu noin 4300-3700 vuotta vanhaksi. Monesti asunnonpohjat muodostavat muinaisen rantalinjan suuntaisia rivejä. Asuinpaikkojen tulisijat ovat olleet yksinkertaisia nuotionpohjia tai kivistä koottuja liesiä. Kiviä on voitu asettaa suoraan maanpinnalle tai ne on voitu laittaa kuoppaan useampaan kerrokseen. Liedet ovat yleensä sijainneet asumusten ulkopuolella taivasalla.

Nuorakeraamisen väestön asuinpaikat poikkeavat sijainniltaan kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikoista. Ne ovat sijainneet vesistöjen tuntumassa sijaitsevien rantaniittyjen yläpuolella, kun taas kivikauden lopun Kiukaisten kulttuurin asuinpaikat sijaitsevat ranta-alueilla kampakeraamisen kulttuurin tavoin. Nuorakeraamiset asuinpaikat ovatkin todennäköisesti valittu erityisesti laitumien ja rehunsaannin kannalta. Kulttuurille tyypillisiä löytöjä on usein entisiltä mesoliittisilta tai varhaiskampakeraamisilta hylätyiltä asuinpaikoilta, jotka maan kohotessa ovat jääneet kauemmaksi vedenrajasta.

 

Kivikauden taide ja uskomukset


Arkeologinen aineisto ei kerro meille suoraan millaisia uskomuksia kivikaudella oli. Hautaustapojen, kalliomaalausten, kivi- ja puuveistosten sekä savi-idolien pohjalta on tehty joitakin päätelmiä kivikautisten ihmisten uskomuksista. Tulkintoja on tehty myös pohjoisen alkuperäiskansojen uskomusten perusteella. Historiallisella ajalla pyynti- ja keräilykulttuurien uskomuksissa on luonnossa ollut monenlaisia henkiolentoja. Kalastuksessa ja metsästyksessä olivat tärkeitä haltiat, joiden vallassa saalisonnen uskottiin olevan. Kullakin eläinlajilla on ollut omat haltiansa. Myös monilla luonnonpaikoilla ja –alueilla on ollut omat henkiolentonsa. Henkimaailman ja pyyntiyhteisön välillä on toiminut yhdyshenkilönä tärkeimmissä asioissa samaani eli salaisen tiedon haltija. Suomeksi tästä voidaan käyttää nimitystä noita tai tietäjä.

Kalliomaalaukset


Suomesta tunnetaan yli 90 esihistoriallista kalliomaalausta, jotka ovat peräisin ajalta 3000 - 100 eKr. Ne on maalattu punamullalla pystysuoriin, suoraan vedestä nouseviin kallioseiniin. Kalliomaalausten eläimet liittyvät ehkä metsästysmagiaan tai riistan lisääntymiseen tähtäävään hedelmällisyyskulttiin. Niiden pääaiheena on suurriista, kuten hirvet. Maalauksissa on kuvattu myös veneitä sekä erilaisia symbolisia merkkejä, väriläiskiä sekä ihmishahmoja. Osa ihmishahmoista on sarvipäisiä ja ne on tulkittu samaaneiksi.

Eläinpääveistokset


Eläinpääveistokset ovat rei´itettyjä veistoksia tai reiällisiä kirveitä, joiden kantaosa on veistetty hirven- tai karhunpään muotoiseksi. Veistokset on valmistettu pehmeistä kivilajeista kuten vuolukivestä, viherliuskeesta tai kvartsiitista. Esimerkiksi eläinaiheisia reenjalaksia ja lusikoita on myös veistetty puusta ja luusta. Tapa koristaa esineitä eläimenpäillä on ominaista niille Pohjois-Euroopan havupuuvyöhykkeellä eläneille kansoille, joiden toimeentulo perustui pyyntiin. Ne saattavatkin liittyä metsästysonnen hankkimiseen. Joskus niiden on katsottu esittäneen suvun tai klaanin pyhää nimikkoeläintä, josta sen jäsenet uskoivat polveutuvansa. Suomen ehkä tunnetuin kiviesine, Huittisten Palojoen hirvenpää (n. 5200 eKr.), on löydetty vanhemman kivikauden asuinpaikalta. Huittisten hirvenpäätä 600 vuotta vanhempi on Rovaniemen Lehtojärven hirvenpää. Se on veistetty männystä ja maalattu punamullalla. Tämä hirvenpää lienee alunperin ollut veneen keulakuva. Valtaosa kivisistä eläinpääesineistä ajoittuu nuorempaan kivikauteen.

Savi-idolit


Kivikauden lukuisiin taidokkaisiin eläinkuviin verrattuna ihmistä esittäviä veistoksia on vähän. Sen sijaan tärkeän ryhmän muodostavat ns. savi-idolit, joita on runsaasti. Idolit ovat poltetusta savesta valmistettuja pieniä leimapainantein koristeltuja ihmishahmoja, joita tunnetaan varhaiskampakeraamiselta ajalta lähtien. Savesta on valmistettu myös joitakin eläinaiheisia hahmoja. Savihahmojen merkityksestä on esitetty erilaisia arvioita. Niiden on arveltu esittävän jumal- tai haltiahahmoja tai esi-isiä. On myös oletettu, että idolit olisivat rituaalisissa menoissa käytettyjä nukkeja, mutta ne saattavat olla myös vaikkapa lapsille tehtyjä leluja.

Meripihkasta valmistettuja ihmishahmoisia päitä on löytynyt Suomesta viisi. Niiden kasvot on esitetty hyvin ylimalkaisesti. Lähes kasvottomat päät on tulkittu usein ihmishahmoiseksi jumalaksi tai haltiaksi, jota ei voi kuvata yksityiskohtaisesti.

Hautaukset


Hautojen on katsottu kertovan uskosta tuonpuoleiseen, jonne vainaja on saatettu perinteisten riittien avulla. Joskus vainaja peitettiin elämää mahdollisesti edustavan veren värisellä punamullalla. Hautoihin pantiin mukaan käyttöesineitä, joita vainajan arveltiin tarvitsevan tulevassa elämässään. Meripihka- ja liuskeriipukset ovat voineet olla koruja, mutta myös pahalta suojaavia amuletteja. Hautojen sijoittaminen asuinpaikoille osoittaa, että vainajia ei ole pelätty.

 

Kivikauden työkaluja


Työkalut on nimetty sen mukaan, miten niitä on todennäköisesti käytetty. Esineissä voidaan erottaa tyyppejä, joille on annettu nimet niiden pääasiallisen levintäalueen tai tärkeän löytöpaikan mukaan. Monet työkaluista ovat sopineet useampaankin tarkoitukseen ja kirveet ja taltat eroavatkin toisistaan lähinnä kooltaan. Talttoja on hyvinkin erikokoisia ja ne voivat olla joko tasa- tai kouruteräisiä. Kirveitä ja talttoja on käytetty puun työstämiseen.

Työkalujen varsia ei meillä ole säilynyt, mutta Tanskan suolöydöistä voidaan päätellä millaisia ne ovat todennäköisesti täälläkin olleet. Alkeelliset kirveet ja taltat ovat lähes aina poikkiteräisiä, jolloin ne on vartettu kuokan tapaan puiseen tai hirven sarvesta tehtyyn varteen. Tottuneen käyttäjän käsissä kiviset työkalut ovat olleet varsin tehokkaita. Harjoittelun jälkeen voi nykyihminenkin kaataa kivikirveellä noin 10 cm:n vahvuisen puun alle kymmenessä minuutissa.

Nahkojen muokkaamisessa ja puuesineiden siloittelussa tarvitut pienet kaapimet ovat yleisiä löytöjä kivikautiselta asuinpaikalta. Nekin ovat olleet aikanaan varrellisia. Myös käyräteräiset "kynsitaltat" ovat olleet kaapimisvälineitä. Muita työkaluja olivat erimuotoiset veitset, naskalit ja uurtimet.

 

 

Kivitekniikkaa


Esineen valmistustapaan vaikutti se mitä haluttiin valmistaa ja lisäksi myös käytettävissä oleva materiaali. Kivilajeista pyrittiin löytämään aina tarkoitukseen sopivin raaka-aine ja parhaita raaka-aineita on tuotu pitkienkin matkojen takaa.

Kirveet ja taltat muotoiltiin iskemällä raaka-ainekappaleen reunoja iskukivellä yhdeltä tai kahdelta puolen. Esineaihiosta saatiin reunaiskennän avulla soikion muotoinen kappale, jonka toinen pää hiottiin teräksi. Alkeellisissa kirveissä ja taltoissa esineen muu osa jätettiin usein hiomatta. Ns. sädekiviliuskeeseen reunaiskentä soveltui huonosti. Sitä työstettiin yleensä iskemällä pitkittäin, jolloin syntyi pitkiä tasaisia lohkopintoja. Liusketta voitiin myös muotoilla "sahaamalla" sitä esimerkiksi ohuella kvartsiittilevyllä.

Pii-, kvartsi- ja kvartsiittiesineitä ei hiottu. Ne muotoiltiin nyrhimällä eli retusoimalla esineaihion reunoista esimerkiksi sarvipuikolla pieniä lastuja, kunnes esine oli halutun muotoinen.

Hionta viimeistelynä


Esineet viimeisteltiin yleensä hiomalla. Hioimet olivat hiekkakiveä tai vastaavaa ja isoimmat esineet hiottiin usein hankaamalla niitä kivilaakaan. Apuna käytettiin hiekkaa ja vettä. Lohjennut terä voitiin korjata hiomalla ja teroittamalla uudelleen.

Joskus, kuten pallonuijissa ja vasarakirveissä, pinta käsiteltiin ennen hiomista "tikkaamalla" eli pistehakkaamalla, jolloin esine tasoitettiin esim. kivi- tai sarvipuikolla.

Ohueen kiveen reikä voitiin tikata tai hakata, mutta paksumpiin se porattiin kivellä tai luu- tai puutapilla. Tässä tarvittiin myös apuna vettä ja hiekkaa. Pallonuijan reiät tehtiin kairaamalla vastakkaisia puolia esim. kovalla kvartsilla kunnes reikä ulottui esineen läpi. Vasarakirveissä käytettiin putkikairausta, jolloin porana oli ontto luu. Jousiporakin on ehkä tunnettu jo kivikaudella.

 

Kaupankäyntiä kivikaudella


Omavaraisuus oli kivikaudella elinehto, mutta jo varhain syntyi alueiden välistä tavaroidenvaihtoa, joka saattoi olla myös hyvien suhteiden ylläpitämiseksi tarkoitettua lahjojen antoa.

Tavallista parempi raaka-aine oli epäilemättä kauppatavaraa, jota on kuljetettu pitkienkin matkojen takaa. Pohjoissuomalaista sädekiviliusketta ja itäsuomalaista vuolukiveä levisi koko Suomen alueelle. Piikiveä tuotiin etenkin Venäjältä, jossain määrin myös Skandinavian eteläosista. Valmiina esineinä tuli Äänisen viherliuskeesta tehtyjä talttoja, punaliuskeesta valmistettuja  pohjoisskandinaavisia kärkiä ja -veitsiä. Asbestikeramiikan myötä tuli Savon asbestistakin kauppatavaraa. Meripihkaa tuotiin idästä ja lännestä ja siitä valmistettuja koruja kulkeutui jopa Lappiin saakka. Kaukaisimpia tuotteita Suomen kivikauden löydöistä ovat sembramäntyiset kauhat ja reenjalakset, jotka ovat todennäköisesti peräisin Uralin suunnalta. Kivikauden lopulla alkoi Suomeen ilmestyä myös kuparista ja pronssista valmistettuja esineitä. Rannikolle metalliesineet tulivat Itämeren alueelta ja pohjoiseen niitä saatiin idästä.

Nuorakeraaminen kulttuuri näyttäisi käyneen kauppaa myös oman kulttuurinsa sisäpuolella: nuorakeramiikkaa on mahdollisesti valmistettu suoraan kauppatavaraksi. Esimerkiksi Hauhon Perkiöstä on löytynyt kymmeniä tuhansia keramiikan paloja, jotka ovat peräisin yli 120 astiasta. Kyseessä on tuskin yhden asuinpaikan astioiden valmistus. Lisäksi myös Satakunnan, Rauman ja Kokemäenjoen alueella esiintyvästä kivilajista, oliviinidiabaasista, valmistettuja vasarakirveitä on levinnyt koko kulttuurin alueelle.

 

Esihistorialliset kulkuvälineet


Vene


Yhdestä puusta veistettyjä ruuhia löytyy usein soista ja järvien pohjista, mutta vain muutama ruuhi on todettu varmasti kivikautiseksi. Lisäksi muutama mela on esim. radiohiiliajoitusten mukaan voitu ajoittaa kampakeraamisen ajan loppupuolelle.

Kalliomaalauksissa ja -piirroksissa on kuvattu aluksia, jotka on tulkittu venekuvioiksi. Niiden keulan koristeena on usein ollut hirvenpää, kuten Rovaniemen Lehtojärven puinen hirviveistos. Varhaisimmat veneet ovat voineet olla esimerkiksi puukehikkoisia tuohikanootteja tai nahkaveneitä. Myös puuveneitä on voinut olla jo aikaisemmin käytössä, mutta ensimmäiset todisteet puuveneiden käytöstä ovat vasta rautakaudelta. Esimerkiksi Hartolasta on löydetty vuosiin 1025–1065 jKr. ajoittuva ”ommeltu” vene. Tällaisessa veneessä laitalaudat ommeltiin toisiinsa kiinni esim. männyn juurilla. Lukuisissa rautakautisissa polttohautauksissa on rautaniittejä osoittamassa, että vainaja on poltettu veneessä.

Reki


Kivikaudella kuljettamiseen käytettiin talvella rekeä, jota vetivät joko ihmiset tai koirat. Reenjalaksia on löydetty soista varsin paljon. Heinolan Viikinäisten reenjalas (n. 7900 eKr.) on maamme vanhimpia löytöjä. Lapinlahden Koppolasta löytynyttä tyypillisen kampakeramiikan aikaista runsaat viisimetristä rekeä ovat vetäneet ehkä ihmiset. Jäätyneet vesistöt ja suot olivat helppokulkuisia ja pisimmät matkat tehtiinkin luultavasti talvisin niitä pitkin.

Sukset


Suksien käytöstä kivikaudella kertovat itäkarjalaisissa ja skandinaavisissa kalliopiirroksissa esiintyvät hiihtäjien kuvat. Suksia on Suomen soista löytynyt paljon, mutta vain yksi on varmasti kivikaudelta. Se on löytynyt Sallasta ja on ajalta 5200 eKr. Siitepölytutkimuksen mukaan kaksi muutakin suksen kappaletta ajoittuisi kivikautisiksi, mutta radiohiiliajoituksen mukaan ainakin toinen näistä ajoittuu vasta rautakauden alkuun. Muut löydetyt sukset ovat enimmäkseen rautakaudelta. Niissä on usein piirtokoristelua.



Tulostettava: Yleistä tietoa Suomen esihistoriasta Tulostettava: Kivikausi Tulostettava: Pronssikausi Tulostettava: Rautakausi