Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Esihistorian opetuspaketin etusivu Tietoa Suomen esihistoriasta

PRONSSIKAUSI 1500/1300 - 500 eKr.


Läntinen pronssikausi
1500/1300 - 500 eKr.
Itäinen varhaismetallikausi
1500/1300 - 500 eKr.
 
Ensimmäinen tunnettu metalli oli kupari, jota hyödynnettiin jo noin 6000 eKr. Lähi-Idässä. Vasta noin 3000 vuotta myöhemmin siellä alettiin tehdä esineitä pronssista, joka on kuparin ja jonkin muun metallin, yleensä tinan, sekoitus. Keski-Euroopassa pronssi johti metallin läpimurtoon noin 2000 eKr. Suomessa kivikausi vaihtui pronssikaudeksi vähitellen noin 1800/1500-1300 eKr.

Pronssin käyttö on vain yksi pronssikautisten kulttuurien piirre, sillä monilla alueilla metallin käytön omaksumiseen liittyi myös muita tärkeitä muutoksia. Keski-Euroopassa ja Venäjällä kaupankäynti vilkastui huomattavasti ja yhteisöt muuttuivat hierarkkisemmiksi eli järjestäytyneemmiksi. Suomeen nämä ilmiöt heijastuivat vain vähissä määrin, sillä maamme sijaitsi sekä läntisten että itäisten pronssikautisten keskusten reuna-alueella. Väestöryhmien yhteydet eri suunnille muovasivat Suomen pronssikautista kulttuuria, ja maa olikin jakautunut kahteen eri kulttuuripiiriin. Näistä on käytetty usein termejä pronssikausi, joka tarkoittaa Suomen rannikkoaluetta eli läntistä pronssikulttuuria ja varhaismetallikausi, joka käsittää samanaikaisen kulttuurin sisämaassa eli Pohjois- ja Itä-Suomen pronssikulttuurin.

Vanhimmat Suomesta löydetyt metalliesineet ja niiden kappaleet ajoittuvat jo kivikauden loppupuolelle. Nämä ovat kuparista taottuja, ja toistaiseksi niitä on löytynyt yhteensä 12 asuinpaikalta. Suomessa vanhimmat metalliesineet, Polvijärven Solan rengas ja Suomussalmen Kukkosaaren kourutaltta, ovat itäistä kuparia ja ne ajoittuvat kivikaudelle noin 3000-2000 eKr.

Rannikolla pronssi tuli tunnetuksi metallin levitessä Itämeren alueelle, kun taas sisämaahan se levisi idästä päin. Pronssiesineisiin tarvittavaa kuparia ja tinaa ei löytynyt Suomesta, joten raaka-ainetta jouduttiin tuomaan muualta. Pronssikirveitä on osattu valmistaa kuitenkin myös Suomen puolella. Pronssiesineet valmistettiin valamalla: metalli sulatettiin upokkaassa ja kaadettiin muottiin.

 

Läntinen pronssikausi


 

Asutus ja elinkeinot


Pyynti oli yhä tärkeää pronssikaudella, mutta myös viljelyn merkitys lisääntyi. Viljely oli etupäässä kaskeamista ja viljanviljely tuotti jo tärkeän osan vuotuisesta ravinnosta. Viljoista tunnettiin ohra ja vehnä. Kotieläimiä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Hevosista ei ole varmoja merkkejä.

Pronssikauden ja varhaismetallikauden asuinpaikkoja tunnetaan Suomesta huonosti verrattuna kivikautisiin asuinpaikkoihin. Monet pronssikauden asuinpaikat sijaitsevat samoilla paikoilla kuin kivikautisetkin, mutta tietyt piirteet erottavat ne aikaisemmista asuintavoista. Maatalous aiheutti muutoksia asumistavassa ja rannikon asuinpaikat kuvastavat kiinteää paikallaan pysyvää asutusta. Myös asumusten rakenne viittaa kiinteään asutukseen. Paikallaan pysyneen asutuksen lisäksi on ollut myös tilapäisiä leiri- ja pyyntipaikkoja, kuten esimerkiksi Ahvenanmaalla Kökarin Ötterbötessä, josta on löytynyt kuuden pyöreän majan jäännökset. Alue on tulkittu hylkeenpyytäjien leiripaikaksi.

Rannikon asuinpaikkojen tutkimusten perusteella on tehty arvioita siitä, millaisia pronssikautiset talot ovat olleet. Niiden mukaan rakennukset ovat olleet kaksiosaisia, joista toinen puoli on toiminut asuinosana ja toinen karjasuojana. Tunnetuin pronssikautinen asuinrakennuksen pohja lienee Satakunnan Nakkilan Rieskaronmäen nelikulmainen talo, jossa on kaksi tai kolmihuoneinen tila. Se on ollut noin 17 m pitkä ja 8 m leveä talo, josta on jäljellä seinän perustukseksi tehty kiveys. Tulisijana on ollut todennäköisesti kiveämätön maantasainen liesi. Seinät ovat olleet turvetta tai kaislaa ja pystypaalujen tukema harjakatto todennäköisesti olkea tai kaislaa. Talon kaakkoispäässä on mahdollisesti sijainnut katos tai huone heinien säilytystä varten. Asuinrakennuksen lisäksi Rieskaronmäeltä on löytynyt majan sekä sepän pajaksi tulkitun rakennuksen jäänteet. Majan koko on ollut 4x4 m ja siinä on ollut mahdollisesti laakakiviperustus. Sen seinät ovat olleet todennäköisesti pystyseipäiden varaan tehtyä ja savella rapattua oksapunosta. Majan ympäriltä on löytynyt runsaasti palanutta savea eli seinän tilkkeenä käytettyä savitiivistettä. Rakennus näyttäisi palaneen, jolloin savi on kovettunut ja oksien ja tukirakenteiden jäljet ovat jääneet painanteina näkyviin saveen. Majan pohjoisseinällä on mahdollisesti sijainnut rappaamaton karjasuoja. Rieskaronmäen rakennukset ajoittuvat pronssikauden loppuun. Asumusten ympärillä on myös pronssikautisia kiviröykkiöhautoja.

 

Hautaustavat


Pronssikautisen kulttuurin tunnuspiirre on kivistä rakennetut huomattavan suuret hiidenkiukaat eli hautaröykkiöt, jotka rakennettiin usein korkeille kallioille. Uuden hautaustavan ilmestymistä Suomen länsi- ja etelärannikolle onkin pidetty kiinnekohtana pronssikauden alkamiselle. Hiidenkiukaiden rakenne ja hautaustavat muuttuivat huomattavasti pronssikauden kuluessa. Alkuun hautaukset olivat ruumishautauksia, ja vainaja saatettiin asettaa hiidenkiukaan sisälle laakakivistä rakennettuun arkkuun. Samassa hautaröykkiössä saattoi olla useampiakin vainajia omissa paasiarkuissaan.

Usein hiidenkiukaiden pohjalta paljastuu muita kiviä suuremmista kivistä rakennettu pyöreä kivikehä. Tavallisesti niitä on useampia kuin yksi. Nuoremmalla pronssikaudella vainajat poltettiin ja myös röykkiöiden koko pieneni huomattavasti. Hautaustapojen selvä muuttuminen kuvastaa muuttunutta käsitystä uskomuksissa.

Vainajan mukaan saatettiin laittaa hauta-antimia, kuten esimerkiksi keramiikkaa (saviastioita). Myös pronssiesineitä on saatettu antaa joskus vainajan mukaan, mutta pronssin katsottiin ehkä olevan liian kallisarvoista laitettavaksi hautoihin. Mahdolliset luu- ja sarviesineet eivät ole säilyneet, mikäli niitä on laitettu hautoihin.

 

Pronssiesineet


Pronssisia miekkoja, keihäitä ja tikareita oli jonkun verran pronssikaudella, mutta kovin yleisiä ne eivät vielä olleet.  Pronssikirveistä vanhimmat olivat kapeateräisiä ns. olkakirveitä. Olkakirveissä on leveä kohoreunainen ruoto, jonka avulla se on kiinnitetty varteen. Myöhemmin tulivat käyttöön ns. putkikirveet, joiden onttoon hamaraan varsi kiinnitettiin. Pronssikirveet olivat ns. oikoteräisiä eli niiden varttamistekniikka oli samankaltainen kuin nykykirveissä. Työkirveet olivat yleensä tuontitavaroita, mutta niitä on valettu myös Suomessa. Työkaluja ja aseita tehtiin edelleen myös kivestä. Pronssikauden lopulla esinetyyppien lukumäärä kasvaa huomattavasti, vaikkakin löytömäärät ovat edelleen melko pieniä.

Rannikon röykkiöhaudoista on löydetty vainajan mukaan annettuja partaveitsiä, pinsettejä, miekkoja, solkia ja ranne- sekä kaulakoruja. Koruista tavallisimpia ovat häränsilmäkuviolla koristellut rannerenkaat. Soljista tyypillisin on silmälaseja muistuttava ns. silmälasisolki. Myös joitakin nappeja ja neuloja sekä kampoja on löydetty. Kampoja on voitu tehdä myös luusta ja sarvesta.

 

Keramiikka


Keramiikka eli saviastiat muuttuivat pronssikauden alussa nopeasti. Rannikkoalueella on erotettu kaksi astiatyyppiä, joista karkeatekoisempi on nimetty löytöpaikan mukaan Paimion keramiikaksi. Tämän astiatyypin on katsottu jatkavan Kiukaisten keramiikan valmistusperinnettä. Paimion tyypin astiat ovat karkeasta savesta valmistettuja tasapohjaisia ja kukkaruukkumaisia. Astian suuosa on koristeltu voimakkaasti naarmuttamalla. Sen kyljet saattavat suipentua hieman tai ne voivat leventyä hieman kaartuen suuosaan päin. Keramiikka on paksuseinäistä ja saven sekoiteaineena on käytetty karkeaa kvartsi- tai maasälpärouhetta.

Hienompaa astiamuotoa edustaa ”Lausitz-vaikutteinen” eli ns. maljatyypin keramiikka, joka on poltettu hienosta savesta. Astioiden pinta on usein viimeistelty ohuella savikerroksella, jolloin ne saattavat olla melko kiiltäväpintaisia. Keramiikka ei ole yleensä koristeltua. Astiat ovat usein matalia ja niiden pohja on suuosaa kapeampi. Levein kohta on hieman astian keskiosan yläpuolella, jossa on voimakas taite. Astiat voivat joskus olla myös korvallisia.

Ahvenanmaalla oli käytössä karkea sormiuurteilla koristeltu Ötterböten keramiikka. Tynnyrinmuotoiset tasapohjaiset astiat ovat noin 15-30 cm korkeita. Niitä on käytetty ilmeisesti hylkeentraanin eli rasvan säilytykseen, mutta ehkä myös veden säilyttämiseen, ruoan valmistukseen ja oluen panoon. Näiden astioiden savi on luultavasti peräisin Itämeren eteläpuolelta eli nykyisen Puolan alueelta

 

Itäinen varhaismetallikausi


 

Asutus ja elinkeinot


Sisä- ja Pohjois-Suomen pronssikautiseen kehitykseen eniten vaikuttaneet kulttuuripiirit olivat Itä-Venäjällä. Samalta suunnalta opittiin aikanaan myös raudan käyttö. Vaikka metalli oli tuontitavaraa ja esineiden esikuvat itäisiä, muodostui pronssikulttuuri sisämaassa itsenäisemmäksi kuin rannikolla. Lukuisat muottilöydöt osoittavat, että varsinkin pohjoisessa harjoitettiin pronssin valamista.

Metsästys, kalastus ja keräily olivat edelleen pääelinkeinoina sisämaassa. Ohran kaskiviljelyä tiedetään harjoitetun lähinnä sivuelinkeinona. Asuinpaikat valittiin yhä pyynnin vaatimusten mukaan. Monet asuinpaikat sijaitsivat hyvien vesistöyhteyksien varrella pienten sisämaajokien suulla. Monilla paikoilla on asuttu jatkuvasti tuhansia vuosia, jopa varhaiselta kivikaudelta rautakauteen asti.  Varhaismetallikauden asumuksista tiedetään kuitenkin melko vähän, koska sisämaan asuinpaikat olivat pinta-alaltaan melko pieniä ja niistä jäljelle jääneet kulttuuri- eli likamaakerrokset ovat usein hyvin ohuita. Vain harvoissa tapauksissa on löytynyt asumuspainanteita, jotka olivat tavallisia kivikauden loppupuolella.

 

Hautaustavat


Varhaismetallikauden loppupuolella vainajat haudattiin sisämaassa ns. lapinraunioihin eli kivistä kasattuihin kumpuihin, jotka ovat todennäköisesti kehittyneet rannikon hautaröykkiöperinteestä. Sisämaassa ei kuitenkaan rakennettu samanlaisia suuria hiidenkiukaita, jollaisia rannikolla oli.  Sisämaan hautaröykkiöissä saattaa esiintyä maanpinnalla kivikehiä ja laakakiveyksiä kuten rannikon hiidenkiukaissakin. Lapinraunioita tunnetaan runsaasti hyviltä ja näkyviltä paikoilta järvien läheisyydestä. Niihin hautaaminen jatkui vielä rautakauden alkupuolellakin.

 

Pronssiesineet


Itä-Suomen kulttuurin piiriin näyttää tulleen pronssikirveitä hieman rannikon kulttuuria aiemmin. Varhaismetallikauden alussa idästä levisivät laajalle alueelle ns. Seiman kirveet, joita on löytynyt muutamia myös Suomesta. Suomessa kehittyi muutama vuosisata myöhemmin noin 1000 eKr. oma ns. Maaningan tyypin kirves. Tälle tyypille ei löydy vastineita Skandinaviasta tai Venäjältä eli kyseessä on siis nimenomaan suomalainen esinetyyppi. Myös Maaningan tyypin kirveen valinmuotteja on löytynyt. Idästä levisivät pronssikauden puolivälin tienoilla itäiset ns. Mälarin tyypin kirveet, ja tämä tyyppi näyttäisi olleen yleisin käytössä ollut kirvesmalli. Itäiset Mälarin tyypin kirveet ovat olleet onttoja ja ne on varustettu silmukalla, joka on helpottanut terän varttamista. Muiden pronssiesineiden käyttö on ollut harvinaista, ja käytössä olikin edelleen mm. kivestä valmistettuja nuolenkärkiä sekä muita työkaluja.

 

Keramiikka


Varhaismetallikaudella saviastioiden valmistustekniikka muuttui. Tekstiilipainanteita esiintyi jo kivikauden loppupuolella mm. Kiukaisten ja Pöljän tyypin keramiikassa, mutta pronssikaudella ne olivat yleisempiä.

Varsinaisen tekstiilikeramiikan keskeinen piirre on kankaanjälkeä muistuttava painanne, joka on voitu tehdä myös muulla kuin kankaalla, kuten esimerkiksi naarmuttamalla. Koristelussa esiintyy edelleen kampakeramiikasta tuttuja kuoppia ja kampaleimoja, mutta mukaan tulee myös piirtoviivoja ja pistemäisiä painanteita. Astiat ovat kivikautisia pienempiä, tasapohjaisia ja niiden koristelu keskittyy astian yläosaan. Astioiden suuosat ovat usein kavennettu voimakkaasti. Tekstiilikeramiikka on levinnyt laajalle alueelle koko Suomessa. Myös läntisen kulttuurialueen piiristä sitä on jonkin verran.

Varhaismetallikauden loppupuolella noin 1000 eKr. Sisä-Suomeen ilmestyi asbestikeramiikaa käyttäviä ryhmiä. Näitä alueellisia ryhmiä nimitetään Sirnihtan, Anttilan, Kjelmöyn ja Luukonsaaren ryhmiksi niiden keramiikkatyyppien mukaan.

Sirnihtan keramiikan levinnän painopiste on Savossa Saimaan vesistön alueella. Astioissa voi olla yläosassa kampaleima- tai piirtokoristeita, myös alempana saattaa olla jonkin verran koristelua. Lisäksi tasaisessa pohjassa on usein säteittäinen pohjakuvio. Astiat ovat yleensä suoraseinäisiä, ja ne on todennäköisesti valmistettu astianmuotoisen muotin päällä.

Anttilan keramiikkaa pidetään kainuulaisena ryhmänä. Astiat ovat tasapohjaisia ja niiden yläosassa on usein vaakasuorat suuosaa kiertävät urat. Keramiikka poikkeaa muiden ryhmien astioista, sillä siinä ei ole käytetty asbestia sekoiteaineena. Tilalla on käytetty talkkia, vuolukiveä ja kiillettä.

Kjelmöyn keramiikka on pohjoisskandinaavinen ryhmä. Astiat ovat suorareunaisia ja ne muistuttavat koristelultaan paljon Sirnihtan keramiikkaa, tosin piirtoviivaa on käytetty harvemmin. Astiat ovat yleensä tasapohjaisia, mutta joskus esiintyy myös pyöreäpohjaisia astioita.

Luukonsaaren keramiikka on eteläisin näistä keramiikkatyypeistä. Sitä esiintyy Saimaan alueella, kuten Sirnihtan keramiikkaakin. Astiat ovat tasapohjaisia ja kyljestään tasaisesti tai voimakkaasti kaartuvia. Koristelu keskittyy astian yläosaan, ja tavallisin koristeaihe on 4-5 –piikkisellä kampaleimalla vedetty vaakasuora vyöhyke. Keramiikka ajoittuu varhaismetallikauden loppupuolelle.

 

 

Tulostettava: Yleistä tietoa Suomen esihistoriasta Tulostettava: Kivikausi Tulostettava: Pronssikausi Tulostettava: Rautakausi