Kansallismuseo tunnus

Näyttelykalenteri  |  Museokauppa |  Kokous- ja juhlatilat  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Palaute

På svenska |  In English



Opetuspaketin etusivulle


Tietoa Suomen esihistoriasta


Ajoitusmenetelmät arkeologiassa


Luonnon kehitys jääkauden jälkeen


Esihistoriallisen ajan väestö


Aikajana


Kivikausi


Pronssikausi


Rautakausi


- Kartat


- Tietoa Suomen esihistoriasta - yleistä tietoa tulostettavaksi


Esihistoriallisen ajan väestö


Esihistoriallisen väestön lukumäärää on vaikea arvioida. Yhden henkilön toimeentuloon on ehkä tarvittu 25-100 neliökilometriä metsästys- ja pyyntimaita. Kampakeraamisen ajan väkiluku vaihtelee muutamasta tuhannesta runsaaseen kymmeneentuhanteen. Pyyntiväestön määrä lienee pysynyt jokseenkin vakaana ja yhteisöjen koko on ollut 15-50 henkeä. Rautakauden päättyessä lienee Suomessa ollut asukkaita runsaat 50 000.

Suomen kivikauden ihmisistä on löydöissä korkeintaan vähäistä luunjätettä ja hampaita. Joskus haudassa erottuu vain tumma hahmo. Muutamista kampakeraamisista haudoista on yritetty arvioida vainajien pituutta. Miesten pituudet ovat vaihdelleet 154-190 cm ja naisten 142-179 cm. Ero ei ole kovin suuri nykysuomalaisiin. Suomessa näyttää rautakauden lopulla asuneen rinnakkain kahta ihmistyyppiä. Pienikokoiset kuuluivat ehkä vanhaan sisämaan väestöön. Saamelaisista he kuitenkin eroavat luustoltaan. Koska pituuskasvu riippuu paljolti ravinnosta, voi olettaa, että ainakin kampakeraamisella ajalla ja rautakauden lopulla elettiin hyvin.

 

Väestön kehitys esihistoriallisella ajalla


Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Kansallisuuden voi sanoa olevan kielen, biologisen perimän eli geenien sekä kulttuuriperinteiden summa. Suomalaiset ovat kieleltään suomalais-ugrilaisten läntisintä haaraa, jossa on vahvaa balttilaista ja germaanista vaikutusta. Suomalaisten geneettiset juuret ovat pääosin Keski-Euroopasta, mutta mukana on myös itäistä vaikutusta. Kulttuuriltamme olemme länsimaisia.

Lähinnä arkeologisten tutkimustulosten mukaan suomalaisten kehitys näyttää seuraavanlaiselta:


  1. Jääkauden jälkeen Suomeen tuli asukkaita etelästä Baltian kautta ja kaakosta sekä väestöä myös kauempaa idästä. Täällä eri ryhmät sekoittuivat vähitellen toisiinsa. Lapissa jäi eteläinen aines vähäiseksi, mutta sinne tuli väestöä myös Länsi-Euroopasta Norjan rannikkoa pitkin.
  2. Suomalais-ugrilainen kieli levisi Suomeen Keski-Venäjältä viimeistään tyypillisen kampakeramiikan mukana.
  3. Vasarakirveskulttuuri toi Lounais-Suomeen uutta väestöä, joka kieleltään oli ilmeisesti balttilaista. Väestöjen sekoittuessa suomalais-ugrilainen kieli alkoi muuntua kantasuomeksi. Sisä- ja Pohjois-Suomessa, vasarakirvesalueen ulkopuolella missä balttilaisvaikutus oli vähäistä, kieli kehittyi kantalapiksi.
  4. Pronssikaudella rannikon yhteydet länteen ja skandinaavinen siirtolaisuus lisäsivät läntistä vaikutusta geeniperimässä ja toivat kieleen germaanisia aineksia. Tämä ei näkynyt sisämaassa eikä pohjoisessa. Silloin suomalaisia ja lappalaisia voidaan pitää eri ryhminä. Näitä lappalaisia ei kuitenkaan voi samaistaa nykysaamelaisiin.
  5. Rautakauden alkupuolella vilkastuneet suhteet Itämeren alueella toivat rannikolle siirtolaisia, jotka näyttävät nopeasti sulautuneen entiseen väestöön. Kalmistoja (hautausmaita) on yhä syvemmällä sisämaassa, mikä merkitsee lähinnä maanviljelyksen omaksumista myös Etelä-Suomen lappalaisten parissa, joista ainakin pääosa lienee suomalaistunut.
  6. Ennen rautakauden päättymistä voidaan jo erottaa eri heimoja: (varsinais)suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset sekä saamelaiset.
  7. Ahvenanmaa ruotsalaistui lopullisesti viikinkiajalla. Sen sijaan mantereen ruotsalaisväestö sai alkunsa vasta varhaisella keskiajalla.