Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Opetus | Kaukaa haettua


Lukion opetusmateriaali



G  Kolme kulttuuria: Alaska | Mesa Verde | Suomalais-ugrilaiset kansat



Tehtävä: Opettaja jakaa oppilaat kolmen hengen ryhmiin. Kukin ryhmän jäsen saa eri tekstin luettavakseen:

Suuri maa - Alaska
Mesa Verde
Suomalais-ugrilaiset kansat

Kun teksteihin on tutustuttu, kaikkien ryhmien saman tekstin lukeneet oppilaat siirtyvät yhteen vaihtaakseen mielipiteitä tekstistään. Sen jälkeen palataan alkuperäisiin ryhmiin, jossa tekstit käydään läpi yhtäläisyyksiä ja eroja etsien sekä kysymyksiä pohtien. Jokainen oppilas toimii oman tekstinsä ja kulttuurinsa asiantuntijana.


Oppilaille yksin:

Tutustu oman kulttuurialueesi tekstiin. Valmistaudu opettamaan kulttuurialueesi keskeisimpinä pitämäsi piirteet ryhmäsi jäsenille. Kiinnitä erityisesti huomiota elintapoihin ja uskomuselämään.


Oppilaille yhdessä:

Vertailkaa eri kulttuurialueiden elinkeinoja sekä uskomuksia. Mitä yhteisiä piirteitä löydätte? Entä mitä eroja? Pohtikaa, miksi näiden kulttuurialueiden ihmiset uskovat/uskoivat yliluonnollisiin asioihin?

___________________________________________________________________________

Suuri maa - Alaska


Näyttelykuva: suurikokoinen vitriini, jossa on alaskalaisia suoli- ja nahkavaatteita. Kuva: Matti Huuhka (2005)

Alaska on pinta-alaltaan Yhdysvaltain suurin osavaltio. Siihen kuuluu Pohjois-Amerikan luoteiskulma Jäämeren ja Tyynen valtameren välissä, kapea Alaskan niemimaa, Aleuttien ja Kodiakin saariryhmät, Alexander-saaristo sekä joukko pienempiä saaria. Ilmastollisesti Alaska jaetaan kolmeen vyöhykkeeseen: puuttomaan, arktiseen tundraan Brooks-vuoriston pohjoispuolella, Beringin salmen ja Alaskan niemimaan väliseen metsää kasvavaan alankoon sekä eteläiseen vuoristoon. Alaskan alkuperäiset asukkaat ovat eskimoita (inuitteja), intiaaneja ja aleutteja. Nimi 'Alaska' on aleuttia ja merkitsee suurta maata.

Venäjän keisari Pietari Suuri lähetti 1700-luvun alussa laivoja tutkimaan Aasian ja Amerikan välistä rajaa. Retkikunnan johtaja Vitus Bering saapui Alaskaan 1741. Turkiseläinten runsaus houkutteli alueelle metsästäjiä, jotka perustivat kauppa-asemia. Vuonna 1799 perustettiin Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania ja Alaskasta tuli Venäjän keisarikunnan osa, Venäjän Amerikka. Alueella toimi 1800-luvulla myös suomalaisia virkamiehiä, merenkävijöitä ja käsityöläisiä, kuuluihan Suomen suuriruhtinaskunta Venäjään. Suomalaiset Arvid Adolf Etholén ja Johan Hampus Furuhjelm työskentelivät Alaskassa hallinnon johdossa kenraalikuvernööreinä.

Suomalaiset virkamiehet keräsivät Alaskan alkuperäiskansojen esineistöä aikana, jolloin Venäjän siirtomaavalta oli alkanut muuttaa ihmisen ja luonnon tasapainoon perustuvaa kulttuuria. Arvoturkiksia pyydettiin suuria määriä, merisaukko lähes kuoli sukupuuttoon. Pikkuhiljaa Alaska lakkasi olemaan Venäjälle tuottoisa sijoitus, ja se myytiin vuonna 1867 Yhdysvalloille 7,2 miljoonasta dollarista.



Pyynti oli elämän perusta

Alaskan asukkaiden toimeentulo perustui luonnon ja ihmisen väliseen tasapainoon. Vuotuinen elämä jakautui kiinteiden talviasutusten ja vaihtuvien kesäpaikkojen välillä riistan saatavuuden mukaan. Kalaa, merinisäkkäitä, riistaa ja lintuja pyydettiin omaan tarpeeseen. Kalastajaintiaanien elanto oli turvattu, sillä lohisaaliit olivat riittävän suuria. Merisaukkojen, valaiden, mursujen, merileijonien ja hylkeiden pyynti edellytti yhteistyötä ja vuosisatojen mittaan kehittynyttä taitoa. Metsästäjien elämä oli riippuvaista karibujen muuttoreiteistä ja niiden ravinnon riittävyydestä.

Tyynenmeren eskimot koniagit ja chugachit sekä aleutit pyysivät valaita, hylkeitä ja muita merinisäkkäitä, kalastivat lohta ja linnustivat sekä keräsivät marjoja ja juuria. Bristolin- ja Nortoninlahden välisellä puuttomalla tundralla asuvien lounaisten eskimoiden kulttuuri perustui turkiseläinten metsästykseen ja linnustukseen. Jäämeren rannikolla pyydettiin grönlanninvalaita ja mursuja. Yukon- ja Kuskokwimjokien välimaastossa metsästettiin karibua. Luoteisrannikon kalastajaintiaanit tlingitit, haidat ja tanainat saivat elantonsa lohenkalastuksesta, karibun- ja hirvenmetsästyksestä sekä hylkeenpyynnistä.



Vaatetus

Karussa ilmastossa lämmin vaatetus oli selviytymisen ehto. Merinisäkkäiden pyynnissä vaatetuksen piti olla vedenpitävä. Hylkeen, merileijonan, mursun ja merisaukon suolista tehtiin suolimekkoja eli kamleikoja. Suolet irrotettiin mahalaukusta, puhdistettiin, puhallettiin täyteen ilmaa ja kuivatettiin. Lopuksi suolet leikattiin auki ja ommeltiin toisiinsa kaksinkertaisin ompelein käyttäen linnunluuneulaa ja jännelankaa. Saumoihin saatettiin lisätä koristeeksi höyheniä, hiuksia ja nahkasuikaleita. Miesten kamleikoissa oli huppu. Pyyntimies kulutti pari kamleikaa vuodessa.

Kylmällä säällä aleutit ja Alaskan eskimot pukeutuivat kääntöturkkiin, jonka päälle vedettiin suolimekko. Naisten turkit ommeltiin hylkeen- ja merisaukonnahoista, miesten turkit linnunnahoista. Lämpimimpiin turkkeihin tarvittiin karibunnahkoja. Alueilla, joilla karibuja ei ollut, pyydystettiin maaoravia. Niiden vatsanahat ommeltiin vuoriksi, selkänahat päällisiksi.

Subarktisella metsävyöhykkeellä tanaina-intiaanit metsästivät karibua, hirveä ja pienriistaa. Naisten ja miesten housut, mokkasiinit ja pitkät mekot ommeltiin karibunnahoista. Koristeina käytettiin piikkisianpiikkejä, nahkahapsuja ja siemeniä.

Vaatteiden ompelu oli naisten tehtävä. Elämä alkoi muuttua 1800-luvun alussa ammattimaisen turkismetsästyksen takia, kun miehet lähetettiin turkispyyntiin ja toimeentulosta huolehtiminen jäi naisille. Lisääntyneiden töiden takia he eivät ehtineet enää ommella. Lisäksi arvoturkisten käyttö omaan tarpeeseen kiellettiin. Kristinuskon levitessä eurooppalainen puku alkoi syrjäyttää perinteiset vaatteet.



Yiluonnollinen maailma

Monien pyyntiyhteisöjen tavoin Alaskan asukkaat uskoivat, että kaikella on sielu. Siksi saaliseläimiä kunnioitettiin. Saaliseläinten ja esi-isinä pidettyjen toteemieläinten henkien uskottiin turvaavan ihmisten toimeentulon, ja niiden kunniaksi järjestettiin talvisin paikallaan asuttaessa juhlia. Yhteisön henkinen johtaja oli šamaani, jonka välityksellä pidettiin yhteyttä ihmisten ja yliluonnollisen maailman välillä.

Luoteisrannikon tlingit- ja haida-intiaanit jakautuivat kahteen ryhmään, joiden jäsenet eivät saaneet avioitua ryhmänsä sisällä.  Heidän tunnuksenaan oli myyttisen esi-isän mukaan korppi tai susi. Pääryhmät jakautuivat lisäksi klaaneihin ja sukuihin, joilla kullakin oli oma eläinvaakunansa. Se veistettiin toteemipaaluihin ja puuastioihin ja maalattiin juhla-asusteisiin, vaatteisiin ja veneisiin.

(Kaukaa haettua -näyttelytekstit / Ildikó Lehtinen, Kulttuurien museo.)


___________________________________________________________________________


Mesa Verde


Cliff Palace -luola Mesa Verde-vuorella Coloradossa Yhdysvalloissa, joss Gustaf Nordenskiöld tutki anasazi-intiaanien muinaisia asuinpaikkoja 1891.Kuva: Gustaf Nordenskiöld (1891)

Mesa Verde -vuori sijaitsee Yhdysvaltojen lounaisosassa Coloradon ylängöllä. Espanjalaiset siirtolaiset antoivat tasalakiselle, paikoin 2600 metriä merenpinnasta kohoavalle vuorelle sen vihreää pöytää tarkoittavan nimen. Vuoren laella ja sitä halkovissa kanjoneissa asui n. 0-1300 j.a.a. ns. anasazi-intiaaneja, jotka lienevät nykyisten pueblojen esivanhempia. Anasazi-nimitys on navajojen antama ja tarkoittaa vanhaa tai muinaista.

Alueen intiaanit tiesivät anasazien autioituneet asuinpaikat, ja uudisasukkaat keksivät ne 1870-luvulla. Pian sen jälkeen Mesa Verdessä alettiin summittaisesti kaivaa anasazien kulttuurin jäänteitä, etenkin keramiikkaa. Systemaattiset kaivaukset ja tieteellisen arkeologian Mesa Verden muinaisilla asuinpaikoilla aloitti 1891 suomalaissyntyinen geologi Gustaf Nordenskiöld, joka oleskeli Yhdysvalloissa toipumassa tuberkuloosista. Hän kehitti menetelmän, johon kuului muistiinpanojen tekeminen, piirrokset, valokuvaus sekä materiaalianalyysit. Hän julkaisi tutkimuksensa klassisessa teoksessa The Cliff Dwellers of the Mesa Verde 1893.

Mesa Verden anasazien kulttuuri kesti yli tuhat vuotta. Ns. korinpunojien kaudella n. 0-750 j.a.a. pääelinkeinot olivat metsästys ja keräily, kunnes maissin, kurpitsan ja papujen viljely sekä kalkkunanpito omaksuttiin. Asumukset sijaitsivat kanjonien luolissa, ja myöhemmin luoliin ja vuoren laelle rakennettiin kuoppataloja. Mm. suolaa, simpukankuoria ja turkoosia saatiin vaihdossa muilta kansoilta. Ns. pueblokaudella 750-1300 jaa keramiikan valmistus kehittyi. Uudentyyppisiä, tasakattoisia taloja alettiin rakentaa riveihin vuoren laelle ja kanjoneihin. Kuoppatalon rakenne säilyi kiva-seremoniataloissa. Ihmiset kuitenkin muuttivat takaisin luoliin myös vuoren laelta 1200-luvulla keskellä kulttuurin kukoistuskautta, jolloin Mesa Verdessä asui n. 5000 henkeä. Syyksi on arveltu mm. puolustautumista. Vuosisadan lopulla aluetta koetteli pitkä kuivuus, ja n. 1300 Mesa Verden asuinpaikat hylättiin ehkä monen asian yhteisvaikutuksesta.

Kun Nordenskiöld oli viemässä kaivamaansa n. 600 asuinpaikkalöydön kokoelmaa pois Yhdysvalloista, oli lähiseudun asukkaiden parissa virinnyt kulttuuriperinnön maastavientiä vastustava kotiseutuliike ja Nordenskiöld pidätettiin. Hän ei kuitenkaan ollut rikkonut mitään lakia ja saattoi tuoda esineet Tukholmaan. H. F. Antell osti kokoelman, joka siirtyi Valtion historialliselle museolle hänen testamenttilahjoituksensa kautta. Mesa Verden kansallispuisto perustettiin 1906, minkä jälkeen kaivaukset ja tutkimus on tehty tieteellisin menetelmin. Alueelta on kaivettu moninkertainen määrä samanlaista esineistöä kuin Nordenskiöldin kokoelmassa, joka on suurin Mesa Verde -esineistö Yhdysvaltojen ulkopuolella.



Elinkeinot

Hirvien, kauriiden ja vuorilampaiden metsästys sekä luonnonantimien keräily olivat tärkeimmät toimeentulon muodot korinpunojien kauden alussa, kunnes maissin ja kurpitsan viljely omaksuttiin Uuden Meksikon mogollon-kulttuurilta 500-luvun jälkeen. Vuoren laella oli riittävästi viljelysmaata, ja maissista tuli elannon perusta. Uudet pellot kaskettiin, ja maan muokkaamiseen käytettiin yksinkertaista kaivukeppiä. Jyvät jauhettiin käsikivillä. Siemenet, pähkinät ja muut keräilyn tuotteet hienonnettiin huhmareissa.

Myös korinpunonta ja savenvalanta opittiin mogollon-kulttuurilta. Jukkakasvi oli tärkeä raaka-aine korien ja muiden tarve-esineiden valmistuksessa. Koreissa voitiin kypsentää ruokaa lisäämällä liemeen kuumia kiviä, mutta poltettujen ruukkujen käyttöönoton jälkeen ruoka voitiin keittää kypsemmäksi kuin koreissa.

Kalkkuna oli tärkeä kotieläin. Lihan ja luiden lisäksi sen höyhenet käytettiin hyväksi valmistamalla niistä ja jukkanyöristä talvivaatteita. Talvisin käytettiin myös turkisvaatteita ja mokkasiineja. Pitkänä kesäkautena vaatetukseksi riittivät lannevaate ja jukasta punotut sandaalit.



Uskonnollinen elämä

Anasazien uskonnollisesta elämästä ei edelleenkään tiedetä paljoa. Aurinkoa ja kuuta palvottiin, ja yhteisön menestyksen takaamiseksi lienee järjestetty seremonioita ympäri vuoden. Osa niistä pidettiin kiva-taloissa. Mesa Verden Cliff Palace -luolassa oli suurimmillaan yli 200 asuin- ja varastohuonetta ja yli 20 kiva-taloa. Kiva-talon keskellä oli tulisija ja lattiassa lähempänä seinää reikä maanalaisten henkien kulkuaukoksi. Vuoren laelta on löydetty Auringon temppeliksi kutsuttu raunio, jossa ei ole asumisen merkkejä.

Vainajat haudattiin puettuina höyhenvaippoihin ja niiden alle ja peitteeksi asetettiin matto. Matkalle tuonpuoleiseen hautaan laitettiin tarve-esineitä ja ruokaa. Varsinaisia hautausmaita ei ollut, vaan vainajat haudattiin muihin sopiviin paikkoihin, kuten luoliin.



Kyläyhteisöt

Korinpunojien kaudella Mesa Verden anasazit asuivat osittain maan sisään kaivetuissa kuoppataloissa. Niiden jäänteitä on löytynyt sekä vuoren laelta että kanjoneiden luolista. Kuopan reunoille pystytettiin neljä paalua, joihin tuettiin rakenteet ja puunkuoresta, ruohosta ja mudasta tehdyt katteet. Taloihin kuljettiin kattoaukosta tikkaiden avulla. Pueblokaudella rakennettiin tiilistä maanpäällisiä, suorakaiteen muotoisia taloja tiheästi riveihin 'puebloiksi' eli 'kyliksi'. Tiilet leikattiin hiekkakivestä ja muurattiin laastilla. Talot olivat naisten hallinnassa ja niissä saattoi olla monta kerrosta. Talorivien edustalla säilyi edelleen pyöreä kuoppatalo eli kiva miesten asuin- ja seremoniahuoneena. Pueblokaudella miehet kutoivat niissä myös kangasta pystypuilla.

Korinpunonta ja 500-luvun jälkeen omaksuttu ruukunteko olivat naisten työtä. Savenvalanta kehittyi pueblokaudella. Savi haettiin kanjonin laidoilta, kuivattiin ja jauhettiin. Mukaan sekoitettiin vanhoja ruukunsirpaleita, jolloin astioista tuli kestävämpiä. Astiat valmistettiin makkaratekniikalla. Maalattavaksi aiotun ruukun pinta hangattiin kurpitsankuorella, ruukun pintaan värin pohjaksi lisätty liete hiottiin kivellä, ja maalauksen ja avotulella polttamisen jälkeen ruukku kiillotettiin vielä nahalla. Mesa Verden kulttuurin kultakautena pidetyllä klassisella pueblokaudella 1100-1300 savenvalajat muodostivat oman ammattikuntansa, ja eri yhdyskunnille muodostui mm. omia koristelutyylejä.

Mesa Verden asukkaat kävivät kauppaa lähiseutujen kansojen kanssa. Ruukut olivat myös vaihtotavaraa, ja vaihdossa saatiin mm. puuvillaa, suolaa, simpukankuoria, turkoosia ja muita korukiviä. Kanssakäyminen ei liene ollut aina rauhanomaista, sillä 1200-luvulla myös vuoren laella asuneet anasazit muuttivat hankalakulkuisiin luoliin. Syyksi on epäilty vihollisuuksia naapurikansojen kanssa, mikä on saattanut yhdessä viljelysmaan huononemisen kanssa aiheuttaa kylien hylkäämisen 1300-luvulle tultaessa.

(Kaukaa haettua -näyttelytekstit / Pilvi Vainonen, Kulttuurien museo.)


___________________________________________________________________________


Suomalais-ugrilaiset kansat


Näyttelykuva: kirjottuihin vaatteisiin puettuja nukkeja istumassa ja seisomassa puupöydän ympärillä. Kuva: Matti Huuhka (2005)

Suomen kieli kuuluu suomalais-ugrilaisiin kieliin, jotka yhdessä samojedikielten kanssa muodostavat uralilaisen kielikunnan. Uralilaiskielten puhujia on yli 26 miljoonaa. Suomalaiset, unkarilaiset ja virolaiset asuvat omissa valtioissaan. Saamen kielen puhujia on Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Liivin kielen puhujia on enää muutamia kymmeniä Kuurinmaan rannikolla Latviassa. Karjalaiset, marit, mordvalaiset, komit ja udmurtit asuvat vähemmistöinä Venäjän federaatiossa omissa tasavalloissaan. Hanteilla, manseilla ja nenetseillä on omat kansalliset piirikuntansa Uralin itäpuolella Siperiassa. Muilla kansoilla, kuten Pietarin seudulla asuvilla vepsäläisillä ja inkeroisilla sekä Siperian selkupeilla ja nganasaaneilla, ei ole omaa hallintoaluetta. Liivin, vatjan ja enetsin kielet ovat uhanalaisia.

Uralilaiset kielet eroavat rakenteeltaan indoeurooppalaisista kielistä. Kielikuntien välinen ero sekä suomen ja unkarin kielen sukulaisuus huomattiin jo 1600-luvulla. Uralilaisille kielille tyypillisiä rakenteita ovat sijamuodot, omistusliitteet, kieliopillisten sukujen puute ja sanavartaloon liitettävät johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet.

Kielisukulaisuus ei merkitse yhteistä kulttuuria. Pohjoisella tundralla ja Siperian  havumetsävyöhykkeellä saamelaiset, nenetsit, hantit, mansit, nganasaanit, selkupit ja enetsit ovat olleet poronhoitajia, metsästäjiä  ja kalastajia. Euroopan metsävyöhykkeellä toimeentulo perustui maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Suomessa ja Unkarissa teollistuminen alkoi 1800-luvulla. Venäjällä perustettiin vuonna 1807 asetehdas udmurttien asuinalueille nykyisen Iževskin kaupunkiin, muualla kehitettiin metsä- ja kotiteollisuutta vasta 1900-luvulla. Neuvostovallan aikana talonpojat liittyivät kolhooseihin, joiden toiminta lakkasi Neuvostoliiton romahdettua. Venäjällä suurin osa uralilaiskielten puhujista asuu edelleen maaseudulla ja saa toimeentulonsa karjanhoidosta ja maanviljelystä. Siperiassa hantien ja nenetsien asuinalueilla on öljyteollisuutta, jonka tarpeisiin on rakennettu tieverkosto. Tämä on vaikeuttanut alkuperäiskansojen perinteisten ammattien harjoittamista.

Venäjän kouluissa opetuskieli on venäjä, ja vähemmistökansoille heidän äidinkieltään opetetaan vieraana kielenä. Monet nuoret opiskelevat kuitenkin äidinkieltään yliopistoissa ja korkeakouluissa. Uralilaiskansojen alueilla Petroskoissa, Saranskissa, Joškar-Olassa, Syktyvkarissa, Iževskissä, Hanty-Mansiiskissa ja Salehardissa on kansallisia tutkimuslaitoksia, museoita ja kirjastoja. Vähemmistöjen kielten ja kulttuuriperinnön säilymistä vaalivia järjestöjä alettiin perustaa 1990-luvulla. Osa Venäjällä asuvista suomalais-ugrilaisista kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Neuvostovallan aikana kirkon toiminta lakkautettiin, ja kirkkojen jälleenrakentaminen alkoi vuoden 1992 jälkeen. Osa udmurteista ja mareista noudattaa edelleen luonnonuskontoa, ja heidän uskonnolliset järjestönsä toimittavat perinteisiä uhrijuhlia.



Ruokatavat

Pohjois- ja Sisä-Venäjällä ravinnon raaka-aineet saatiin omasta pellosta, karjasta, joesta ja metsästä. Rukiin lisäksi viljeltiin vehnää, kauraa ja ohraa. Sekahiivaleipä oli jokapäiväinen ruoka, ja sitä tarvittiin myös rituaaleissa. Pitopöytään leivottiin vehnäpiirakoita. Pelmenit on ollut alunperin udmurttien ruokalaji, joka on levinnyt venäläisten välityksellä kansainväliseen keittiöön. Pelmenit oli hääruoka, ja joidenkin piirakoiden täytteeseen kätkettiin hyvää onnea tuottamaan suolaa, kuusenneulasia tai kolikko.

Viljan lisäksi peruna kuului arkiruokiin. Se yleistyi 1800-luvulla ja syrjäytti vähitellen kaalin. Keväällä ruokavaliota täydennettiin nokkosen, voikukan, villin valkosipulin ja suolaheinän varsilla ja lehdillä. Kesällä kylmä vihanneskeitto kuului ruokavalioon. Sieniä syötiin paistettuina ja keitettyinä ja talvella säilöttyinä. Kalakeitto oli arkiruokaa ja lihakeitto juhlaruokaa. Sianliha alkoi yleistyä vasta 1800-luvulla. Tataarien ja baškiirien naapureina asuvat itämarit  tutustuivat sianlihaan vasta kolhoosien ruokaloiden kautta. Maidosta tehtiin hapattamalla erilaisia rahkavalmisteita, kermasta kirnuttiin voita. Itä-Karjalassa rahkapiirakat, Keski-Venäjällä uunissa paistettu ja munalla voideltu maitorahka olivat juhlaruokia. Ternimaidosta tehtiin tuorejuustoa. Koivunmahla oli yleinen juoma. Keski-Venäjällä hunajasta tehtiin simaa, jota myös uhrattiin. Kalja ja olut olivat juhlajuomia. Vodka alkoi yleistyä 1800-luvulla.

Siperiassa kala ja poronliha sekä riista olivat ruoan raaka-aineita, lisäksi poimittiin marjoja  ja setrimännyn siemeniä. Kalaa on syöty raakana, keitettynä, kuivattuna ja savustettuna. Kalansisälmyksistä keitetty rasva oli arvokas ravintoaine. Objoen alajuoksulla yleisiä kalalajeja ovat olleet merisiika, lohensukuinen nelma, sampi sekä sammensukuinen sterletti. Kalat kuivattiin tuulessa tai auringossa. Varsinkin kesällä runsaan saaliin aikaan kalaa syötiin paljon, jopa mässäilemällä. Talvella oli elettävä niukemmin. Kuivatuista kaloista jauhettu kalajauho on ollut tärkeä ruoka-aine kaikilla arktisilla kansoilla. Sitä käytettiin sellaisenaan keittoihin tai muiden jauhojen jatkeena. Se soveltui retkiruuaksi ja siitä leivottiin leipää.

Leipä ja turkiskaupan myötä levinnyt viina yleistyivät 1800-luvulla, teenjuonti 1900-luvun alussa. Neuvostovallan aikana monet Siperian kansat tutustuivat uusiin ruoka-aineisiin, kun lapset opiskelivat  sisäoppilaitoksissa. Arktiset kansat vieroksuivat pitkään maitotuotteita ja makeita ruokia.



Uskonto

Pohjoisissa pyyntikulttuureissa ihmiset olivat riippuvaisia luonnosta ja kunnioittivat sitä. Vaikka karhuja, hirviä, peuroja ja lintuja saalistettiin ravinnoksi, pyydettyjä eläimiä myös lepyteltiin uhrein niiden suopeuden ja samalla ihmisten hyvinvoinnin takaamiseksi. Eläimen sielun uskottiin siirtyvään uuteen ruumiiseen, ja kuolema tarkoitti uudelleen syntymistä. Pyyntiä rajoitettiin yhteisillä säännöillä, mikä esti aiheetonta tappamista ja auttoi lajien säilymisessä.

Eläimillä ja kaikilla muillakin luontokappaleilla uskottiin olevan oma haltija. Vastineeksi haltijan antimista ihmisen oli annettava vastalahja, uhri. Suvun tai pyyntiyhteisön yhteiset uhrijuhlat pidettiin vuosittain uhrimetsässä. Sukujen ja perheiden nautintaoikeudet tiettyihin riistamaihin vahvistettiin juhlassa. Kulttipaikoilla oli suvun yhteisiä puisia haltijanukkeja, joille uhrattiin kangastilkkuja, huiveja, vaatekappaleita ja puisia uhrieläimiä. Siellä toimitettiin teurasuhrit metsästys- ja kalaonnen takaamiseksi sekä yhteisöä koetelleiden kriisien jälkeen. Haltijalle tai taivaanjumalalle uhraamalla turvattiin luonnon kiertokulku ja onnistunut saalis tulevana vuonna. Suvun haltijalla oli yhteys suvun totemistiseen esi-isään, joka oli tavallisesti eläin. Poropaimentolaiset uhrasivat taivaanjumalalle poron tai peuran, metsästäjät ja kalastajat hevosen.

Yhteisön hengellinen johtaja oli šamaani, jonka tärkein tehtävä oli toimeentuloa uhkaavien kriisien torjuminen. Šamaanin apuvälineenä oli rumpu, jota kutsuttiin Siperiassa mm. veneeksi ja hevoseksi. Sen avulla šamaani pystyi ylittämään kosmoksen eri kerrosten väliset rajat. Šamaani sai apua apuhengiltä, jotka olivat joko esi-isiä, muinaisia sankareita tai eläinhahmoja. Apuhenget hankkivat tietoa tuonpuoleisesta ja jumalolennoilta. Avustajaeläimiä oli useita, mm. yliluonnollisen nopea "valkea varsa" eli hevonen. Hantien ja mansien maailmankatsomuksessa valkea hevonen on säilynyt muistona ajoilta, jolloin he asuivat Etelä-Venäjän aroilla paimentolaisina yhdessä nykyisten unkarilaisten esivanhempienkanssa.

Neuvostovallan aikana uskonto pyrittiin juurimaan yhteiskunnasta. Uskonnollisten johtajien, šamaanien ja pappien, valtaa pelättiin. Heitä vangittiin ja monet menehtyivät vankileireillä. Venäjällä astui 1990 voimaan laki, joka takaa uskonnonvapauden. Siperian hantit, mansit, nenetsit, selkupit ja nganasaanit voivat kuitenkin vain seurata sivusta, miten heille pyhä luonto muuttuu öljyteollisuuden vallatessa heidän maansa. Uhrijuhlista on tullut alkuperäiskansoille hätähuuto, jolla pyritään vaikuttamaan paitsi luonnon-, myös maallisiin voimiin.

(Kaukaa haettua -näyttelytekstit / Ildikó Lehtinen, Kulttuurien museo.)



Pääsivulle