Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Opetus | Kaukaa haettua


Lukion opetusmateriaali



I  Suomalaisten sosiaaliantropologien tutkimuksia



Tehtävä:

Alla on teksti kahden suomalaisen sosiaaliantropologian pioneerin, Rafael Karstenin ja Gunnar Landtmanin, tutkimuksista. Oppilaat voivat valita kahdesta aiheesta toisen:

Rafael Karstenin Etelä-Amerikka-tutkimukset
Gunnar Landtmanin kenttätyömatka Papua-Uuteen-Guineaan 1910−1912

Tekstin lukemisen jälkeen oppilaat tekevät käsitekartan Karstenin tutkimuksista jivaroista tai Landtmanin tutkimuksista kiwai-papualaisista.

Oppilaat kirjoittavat myös kuvitteellisen lehtikirjoituksen tutkimusmatkailijan "löytämistä" alkuasukkaista 1900-luvun alun toimittajan näkökulmasta. Laatiessaan kirjoitusta heidän tulee pohtia erityisesti sitä, miten asiasta voitaisiin kirjoittaa. Millaisia asioita voitaisiin painottaa? Millainen voisi olla tekstin tyyli?

Tehtävän jälkeen käydään läpi oppilaiden kirjoituksia ja pohditaan eri kuvausten tyylejä.

__________________________________________________________________

Rafael Karstenin Etelä-Amerikka-tutkimukset

Jivarointiaaneja. Keskimmäisellä miehellä on kaulassaan voitonmerkkinä tsantsa, kutistettu vihollisen pää.Kuva: Rafael Karsten

  Rafael Karsten kentällä Ecuadorissa.Kuva: Rafael Karsten

Rafael Karsten teki vuosien 1911 ja 1952 välisenä aikana kuusi kenttätyömatkaa Etelä-Amerikkaan: Argentiinaan, Boliviaan, Ecuadoriin ja Peruun. Hän jaotteli maanosan kolmeen laajaan kulttuurialueeseen, tasanko-, aarniometsä- ja vuoristokulttuuriin, ja laati syventävän tutkimuksen eli monografian ainakin yhdestä kuhunkin kulttuurialueeseen kuuluvasta kansasta.  Hän julkaisi  yhteenvedon Etelä-Amerikkaa koskevista tutkimuksistaan teoksessa The Civilization of the South American Indians (1926), joka käsitteli magiaa ja animismia eteläamerikkalaisissa kulttuureissa. Westermarckin ja Haddonin oppilaana kenttätyöhön lähteminen oli Karstenille itsestään selvää.  Etelä-Amerikan valinta matkakohteeksi johtui useista syistä. Tutustuminen ruotsalaiseen kansatieteilijään Erland Nordenskiöldiin ja tämän teoksiin Bolivian Gran Chacosta kannusti Karstenia lähtemään Etelä-Amerikkaan. Nordenskiöld toivoi Karstenin tutkivan Gran Chacon intiaanien sosiaalista ja henkistä kulttuuria ja täydentävän hänen aikaisempaa esinekeruutaan. Karstenin mukaan vertaileva uskontotiede tarvitsi alkuperäiskansojen uskomuselämän tutkimusta kehittyäkseen tieteenalana. Hän keskittyikin kenttätyössään Etelä-Amerikan intiaanien sosiaalisiin suhteisiin ja uskomuselämään, jonka tutkijana hän oli edelläkävijä.

Karsten sai Nordenskiöldin suosituksesta stipendin ja saapui 1911 Buenos Airesiin Argentiinaan. Hän tutki Pilcomayojoen varsilla asuneiden Gran Chacon toba-intiaanien uskomuksia yli vuoden pitäen tukikohtanaan Yacuiban kylää Boliviassa. Tobien kulttuuri oli hänen mukaansa kehittyneempi kuin muiden Gran Chacon intiaanien, kuten chorotien ja matacojen. Ensimmäinen kenttätyömatka teki Karstenista tutkijana uskottavamman, sillä hän oli nyt testannut teorioitaan käytännössä.

Toinen kenttätyömatka alkoi 1916 ja kesti kolme vuotta. Sen kohteena oli Amazonin alue Ecuadorin itäosassa. Matkan mahdollisti Rosenberg-stipendi, jonka myöntämisen taustalla oli jälleen Erland Nordenskiöld. Vastapalvelukseksi Karsten toimitti matkalta keräämäänsä esineistöä Göteborgin etnografiseen museoon (nyk. Världskulturmuseet), jonka intendenttinä Nordenskiöld toimi. Samalta matkalta saatiin esineitä myös Suomen Kansallismuseoon. Karsten saattoi matkustaa Ecuadoriin uudelleen vasta 1928. Tuolloin hän tutki vuoden ajan mm. Upanojoen alueen jivaroita ja toimitti keräämänsä etnografisen esineistön yliopiston toivomuksesta Kansallismuseoon Helsinkiin. Karsten tutustui Ecuadorissa kymmeneen eri metsäintiaaniryhmään, mutta häntä kiinnostivat eniten Itä-Ecuadorissa asuneet jivarot. Hän tutki kolmen eri jivaro-ryhmän (shuar, achuar ja aguarun) materiaalista kulttuuria, sosiaalista elämää, sodankäyntiä ja voitonjuhlia, uskontoa, taidetta, myyttejä, kieltä ja historiaa.

Kolmannen ja viimeisen kerran Karsten matkusti Ecuadoriin 1946 suomalais-ruotsalaisen retkikunnan kanssa, joka koostui kuudesta eri alan asiantuntijasta. Painopiste oli luonnontieteellisessä tutkimuksessa, ja Karstenkin keskittyi intiaanien lääkekasvien tutkimiseen. Ecuadorin-matkoillaan Karsten oli käynyt myös Perussa ja tutkinut inkakulttuuria. Vuoden 1937 Perun-matkansa jälkeen hän julkaisi teoksen Inkariket och dess kultur i det forna Peru (1938). Kuudennelle Etelä-Amerikan-tutkimusmatkalle Peruun 1951 osallistui myös vaimo Margit Karsten. Rafael työskenteli shipibo-intiaanien parissa Ucayalijoella, ja Margit Karsten keräsi ja prässäsi harvinaisia kasveja, jotka hän lahjoitti Helsingin yliopistolle.

Kulttuurien museon Karsten-kokoelman esineet ovat pääasiassa jivaro- ja canelos-intiaaneilta Ecuadorista. Mukana on myös Itä-Perun campas-intiaanien koruja, Etelä-Bolivian ja Pohjois-Argentiinan chiriguanojen keramiikkaa sekä muutamia zaparos-, napo-, tshama- ja ketsua-intiaanien esineitä.



Jivarot

Jivarot koostuvat neljästä ryhmästä, jotka puhuvat yhteisen kielen murteita. He asuvat Andien sekä Tigre- ja Maranonjokien välimaastoissa Itä-Ecuadorissa ja Perussa. Shuar on yhden jivaroryhmän nimi, mutta Ecuadorissa sitä käytetään kaikista jivaroista. Jivaroilla on sotaisa ja villi maine, koska he kapinoivat sekä inkoja, espanjalaisvaltaa että katolista käännytystyötä vastaan. Nykyisin jivaroja on noin 50 000-60 000. Perinteisesti he saivat elantonsa viljelemällä mm. maissia, papuja, maniokkia ja kurpitsaa sekä kalastamalla ja metsästämällä. Jivarot ovat kuuluisia metsästysvälineinä käyttämistään puhallusputkista. Kotieläiminä on pidetty metsästyskoiria ja valkoihoisten tuomia kanoja ja sikoja, nykyään myös karjaa. Jivarot asuvat suurperheittäin tai suvuittain yhteistaloissa, jotka sijaitsevat hajallaan jokien varsilla eivätkä muodosta varsinaista kylää. Talot ovat itsenäisiä yksiköitä, joissa miehellä on päätösvalta vaimoihinsa ja lapsiinsa. Verikosto ja siihen liittyvä ns. kallonkutistus on ollut tärkeä rituaali. Karsten kirjoittaa: "…sota on hänellekin epätavallinen poikkeustila, onnettomuus ja ankara välttämättömyys, jolle hän ei mitään mahda. …saattanee halu hankkia noita voitonmerkkejä ja muuta sotaista mainetta kannustaa…taisteluun vieraita heimoja vastaan, mutta vaaran uhka on kuitenkin odotettuun voittoon verrattuna kyllin suuri tehdäkseen pitkäaikaiset ja laajat sotaretket jibarojenkin keskuudessa jotenkin harvinaisiksi."



Voitonjuhla

Karsten pääsi ensimmäisten tutkijoiden joukossa seuraamaan ja valokuvaamaan Arapicos- ja Upanojoen välillä asuvien jivarojen voitonjuhlaa tammi-helmikuussa 1918 toisella tutkimusmatkallaan.

Jivarojen onnistuneeseen sotaretkeen riitti vain muutama surmattu vihollinen. Sotaretkeä seurasi jopa kahden vuoden valmistelun vaatinut voitonjuhla, einsupani. Vihollisen surmaajaa pidettiin sankarina, ja hän noudatti tarkkoja tapoja koko tuon ajan. Juhla seremonioineen kesti kahdeksan päivää, jolloin tanssittiin ja nautittiin juovuttavia ja huumaavia juomia. Myös naisilla oli tärkeä osuus tansseissa, koska voitonjuhlan päämääränä oli koko yhteisön hyvinvointi, tuottoisat sadot ja metsästysonni. Joka yö pimeän tultua alkoi aamuun asti jatkunut piiritanssi, hantsemáta. Vihollisen surmaajakin tanssi lähes koko ajan tsantsan eli vihollisen päänahasta tehdyn voitonmerkin riippuessa hänen kaulassaan. Voitonmerkki oli saatu aikaan keittämällä päänahka, kutistamalla se kuumalla hiekalla ja maalaamalla mustaksi hiilellä. Ihmispäitä on pidetty voitonmerkkeinä eri puolilla maailmaa. Jivarojen tavasta kutistaa ihmispää on tietoja jo 1500-luvulta, ja 1800-luvun loppupuolella sotiminen lisääntyi selvästi. Syynä oli lisääntynyt kaupankäynti valkoisten kanssa, johon liittyen jivarot alkoivat vaihtaa kutistettuja päitä tuliaseisiin sekä teräksisiin viidakkoveitsiin ja keihäänkärkiin. Tehdasvalmisteisten aseiden ja muiden tuotteiden omistuksesta käytiin kahakoita joidenkin jivaro-ryhmien välillä 1970-luvulle asti.

Voitonjuhlapäivien seremoniat perustuivat uskomukselle, jonka mukaan surmatun vihollisen henki oli voitonmerkissä ja se halusi kostaa surmaajalleen vahingoittamalla tätä. Jivarot uskoivat voivansa pitää hengen loitolla ja tehdä siitä harmittoman eri keinoin. Voitonmerkki sidottiin surma-aseeseen eli chonta-keihääseen, surmatun henkeä peloteltiin kalistelemalla kilpiä ja aiheuttamalla muuta melua, tehtiin uhkaavia liikkeitä ja tanssittiin sekä pestiin pää kasvinjuurikeitteessä, jotta pahuus ja kostonhalu poistuisivat siitä. Karstenin mukaan jibarojen tsantsa ei ollut pelkkä voitonmerkki, kunniamerkki tai näkyvä osoitus vihollisen surmaamisesta, vaan soturi halusi ennen kaikkea vihollisen sielun haltuunsa. Voitonjuhla oli siirtymäriitti, jossa soturi tunnustettiin voittajaksi. Onnistuneen voitonjuhlan jälkeen tsantsa oli tehnyt tehtävänsä ja se heitettiin pois tai poltettiin. Nykyäänkin voitonjuhlarituaalien muistolla on tärkeä merkitys jivaro-identiteetille, vaikkei tsantsoja enää tehdäkään.

(Kaukaa haettua -näyttelytekstit / Heli Lahdentausta, Kulttuurien museo.)


__________________________________________________________________

Gunnar Landtmanin kenttätyömatka Papua-Uuteen-Guineaan 1910−1912

Poikia Flyjoen suistossa Papua-Uudessa-Guineassa 1910-1912.Kuva: Gunnar Landtman

  Gunnar Landtman kentällä Papua-Uudessa-Guineassa.Kuva: Gunnar Landtman

Gunnar Landtman lähti Papua-Uuteen-Guineaan Cambridgen yliopiston Torresinsalmeen vuonna 1898 suuntautuneen antropologisen tutkimusretken jälkimainingeissa. Retken johtaja ja alueen tutkimuksen pioneeri A. C. Haddon ehdotti Landtmanille kenttätyön kohteeksi Flyjoen suuta, sillä aikaisemman retken tulokset kaipasivat lisäselvityksiä. Ennen tieteellisen tutkimuksen alkamista alueen oloista oli saatu tietoja merenkävijöiden, kauppiaiden, lähetyssaarnaajien ja virkamiesten kuvauksista. Landtmanin kenttätyö osui kiwaipapualaisen kulttuurin murroskauteen, kun siirtomaahallinto ja lähetystyö muuttivat vanhoja käytäntöjä. Monet tavat olivat jo muuttuneet, mutta kuitenkin oli vielä mahdollista kerätä tietoja perinteisestä elämänmuodosta ja hankkia siihen liittyviä esineitä. Landtmanin sekä Haddonin retkikunnan kokoelmat muodostavat ainutlaatuisen, Papuan etelärannikon ja Torresinsalmen saarten asukkaiden elämästä ja keskinäisistä suhteista kertovan aineiston, jota on hyödynnetty viime aikoina antropologisessa vaihtosysteemien tutkimuksessa. 

Kulttuurien museossa oleva laaja Landtmanin kokoelma edustaa monia elämänalueita. Näyttelyyn valitut esineet kertovat kiwailaisten elinkeinoista ja toimeentulosta. Landtmanin itse luetteloima kokoelma on julkaistu nimellä Ethnographical Collection from the Kiwai District of British New Guinea (1933). Hän kirjoitti myös mm. päiväkirjanomaisen matkakirjan Nya Guinea Färden (1913).



Kiwai-papualaiset

Kiwai‑papualaiset asuvat Flyjoen suistossa sijaitsevalla Kiwain saarella ja sen ympäristössä entisessä Brittiläisessä Papua-Uudessa‑Guineassa. Ilmasto on trooppinen, tasaisen lämmin. Vuodenajat erottaa toisistaan kuivan ja sadekauden vaihte­lu. Väestö on melanesialaista alkuperää. Rannikon asukkaat olivat puutarhaviljelijöitä ja kalastajia, sisämaassa harjoitettiin viljelyn lisäksi metsästystä. 1900-luvun alussa alueella ei ollut pysyvää valkoihoista asutusta, mutta rantakylien asukkaat olivat kuitenkin jo kosketuksissa eurooppalaisten kanssa ja länsimaisten kulttuuripiirteiden omaksuminen oli alkanut.

Eri ryhmien kesken oli käyty sotaisia taisteluita, joissa vihollisia surmattiin ja heidän päänsä tuotiin kotikylän miestentaloon voitonmerkeiksi. Näissä mittelyissä ei ollut säästetty naisia ja lapsiakaan. Miehet olivat harjoittaneet vielä äskettäin rituaalista kannibalismia. 1900-luvun alkupuolella alueen uusi siirtomaaisäntä Australia oli jo saanut tämän paikallisen sodankäynnin lähes loppumaan.

Lähetystyöllä, siirtomaahallinnolla ja eurooppalaisten liiketoiminnalla oli välitön vaikutus papualaisten elämään. Ihmisiä tarvittiin työhön helmenkalastusaluksille ja plantaaseille. Kauppaliikkeitä ja metsäyhtiöitä kannustettiin perustamaan asemia Papuan rannikolle. Tiivistyvien kontaktien vaikutuksesta kehittyi paikallinen englannin kielen muunnos, jota eri puolilta tulleet työläiset puhuivat keskenäänkin omien kieltensä erilaisuuden takia.



Viljely ja ruokatalous

Kiwai‑papualaisten toimeentulo oli suureksi osaksi viljelyn varassa. Maaperä on hedelmällistä, mutta uuden pellon raivaus oli raskasta yksinkertaisilla työkaluilla. Umpimetsä kaskettiin viljelypalstoiksi, mitä ennen puut oli kaadettava. Ennen eurooppalaisilta saatuja rautakirveitä suurimmat puut katkaistiin polttamalla. Perinteisiä työkaluja olivat erikokoiset kaivukepit, bambuveitset ja simpukkakuokat.

Jokaisella miehellä oli useita puutarhatilkkuja, ja viljelyä rytmittämällä saatiin jatkuvasti uutta satoa. Myös vuorovilje­lyä harjoitettiin. Koska puutarhojen aitaaminen villisikojen aiheuttamien tuhojen varal­ta oli työlästä, työ tehtiin usein yhdessä ja aidattua aluetta viljeltiin yhdessä vaikka se olisikin ollut jonkun henkilökohtaista omaisuutta.

Saagopalmu oli pääasiallinen ravinnonlähde. Tärkeimpiä puutarhakasveja olivat juurikasvit, jamssi, taro ja bataatti. Sokeriruokoa ja hedelmiäkin viljeltiin, ja toi­sinaan otettiin hoitoon myös villipuita. Metsästys täydensi ruokavaliota villisian, kengurun, kasuaarin ja matelijoiden lihalla. Jokainen ruokakunta viljeli omiksi tarpeikseen, ja ylijäämä annettiin sukulaisille.



Kanoottiliikenne ja vaihto

Oseaniassa kanootti oli välttämätön vaihtokaupan edellytys. Papualta vietiin pienemmille saarille esimerkiksi sulkia, saagoa ja nuolia, ja vaihdossa saatiin kivikirveitä, simpukoita sekä kilpikonnan lihaa ja kuorta. Myös kanootteja vietiin vähäpuisille saarille. Tavallisesti vaihtotavarat kulkivat lyhyitä matkoja kerrallaan. Maailmanmarkkinoille Papualta kulkeutui mm. sulkia, ja vaihdossa saatiin rautaesineitä.



Metsästys

Uuden‑Guinean eläimistössä on vähän nisäkkäitä, mutta runsaasti erilaisia lintuja. Villisiat, kengurut ja kasuaarit olivat halutuinta riistaa, ja niiden pyynnissä käytettiin apuna koiria. Varsinkin sisämaassa pyydettiin krokotiileja, käärmeitä ja iguaanaliskoja.

Tavallisin metsästysase oli jousi ja erilaiset nuolet. Ilman näi­tä mies ei poistunut kylästä. Aseet olivat vaihtotavaraa, ja mies saattoi omistaa usealta taholta saatuja nuolia. Niiden varret olivat yleensä bambua, kärjet puuta, bambua, luuta tai kasuaarinkynttä.

Luu- ja bambukärkisillä nuolilla ammuttiin tavallisesti villisikoja. Lintuja, pienempää riistaa ja kaloja ammuttiin keveämmillä nuolilla. Värikkäitä lintuja pyydettiin tylppäkärkisillä vasamilla, sillä niiden arvokkaita höyheniä ei haluttu sotkea vereen.

(Kaukaa haettua -näyttelytekstit / Heli Lahdentausta, Pilvi Vainonen, Kulttuurien museo.)



Pääsivulle