Esihistoria
Kansallismuseon esihistorian näyttelystä löytyy Suomen merkittävämpiä arkeologisia löytöjä. 10 000 vuoden mittaisesta ajasta kertovaan näyttelyyn on valittu 700 esineitä kuvaamaan muinaisten ihmisten elämää. Näille sivuille niistä valittiin muutama - kertovatko ne enemmän meistä?
Esihistoria tarkoittaa aikaa ennen kirjoitustaidon keksimistä. Tieteellinen käsitys esihistoriallisesta ajasta kehittyi 1800-luvun alussa, jolloin esihistoria jaettiin kivi-, pronssi- ja rautakauteen sen mukaan, mikä oli aseissa käytetty materiaali. Esineeseen tarvittavan materiaalin valinta ja löytäminen vaati esihistorian ihmisiltä paljon tietoa ja taitoa. Kivi oli ensimmäinen tärkeä työkalujen ja muiden esineiden raaka-aine. Kiven käyttöä esineiden raaka-aineena jatkettiin myös metallien keksimisen jälkeen. Pronssi ja rauta keksittiin Lähi-idän suunnalla, pronssi 3000-luvulla eaa. ja rauta noin 1500 eaa. Metalli mahdollisti kokonaan uusien esinetyyppien, kuten miekan, veitsien ja tikareiden kehittymisen.
Vain osa käytetyistä materiaaleista on säilynyt meidän päiviimme saakka. Kiven, saven ja metallien lisäksi esineiden valmistamiseen käytettiin kaikkia luonnosta saatavia materiaaleja, kuten nahkaa, turkista, luuta, puuta, kaarnaa ja tuohta. Niitä on kuitenkin säilynyt vain vähän. Eloperäiset aineet säilyvät Suomen maaperässä vain hapettomissa olosuhteissa, kuten savimaassa ja suossa. Siksi esimerkiksi esihistorian ajan vaatteista on niukasti tietoa.
Esineistö
Euran Luistarin hauta nro 56
Euran Pappilanmäen miekka
Euran Luistarin hauta nro 56
Euran Luistarin kalmisto löytyi vuonna 1969 viemäritöiden yhteydessä. Paikalla suoritettiin arkeologisia kaivauksia vuosina 1969–1992. Hautausmaa oli käytössä lähes 800 vuoden ajan, jolloin sinne haudattiin yli 1300 vainajaa. Näistä noin 400 hautausta on tutkittu tarkemmin. Vanhimmat haudat ajoittuvat merovingiajalle, noin 600–800 jälkeen ajanlaskun alun.
Rautakaudella vainaja saattoi saada mukaansa hautaan aseita, koruja ja muita esineitä. Niitä ajateltiin tarvittavan tuonpuoleisessa maailmassa. Rikkaat hauta-antimet heijastelivat vainajan ja hänen sukunsa asemaa yhteisössä. Varsinkin viikinkiajalla (noin 800–1050 jaa) hautoihin laitettiin mukaan runsaasti sekä koruja että hyötyesineitä. Luistarin kalmistosta löytyi myös paljon hautoja, joissa on vähemmän tai ei yhtään hauta-antimia. Osa näistä esineettömistä haudoista on peräisin myöhemmältä ajalta, jolloin kristinusko jo vaikutti hautaustapoihin.
Luistarin hautaan numero 56 haudattu nainen sai kaivaustenjohtaja Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderilta nimityksen Euran emäntä. Hauta löytyi heti ensimmäisenä kaivauskesänä vuonna 1969. Hauta oli peltoalueella noin 80 cm syvyydessä, alueella, jossa oli tiheästi hautoja. Hautakuoppa oli aika iso, noin 250 x 110–120 cm. Esineiden alla oli säilynyt palasia puualustasta ja puu- ja tuohikerros peitti esineet. Haudan päälle oli tehty useita myöhempiä hautauksia.
Esineiden lisäksi haudassa oli säilynyt osa vainajan leukaluusta ja hampaista, hieman olkavarren luita, käsivarren ja sormien luita sekä lonkka ja jäänteitä sääriluista. Näiden perusteella on arvioitu, että nainen oli ollut noin 165–170 cm pitkä ja hänet oli haudattu selällään, kädet vyötärön yli taivutettuina. Hammasanalyysin perusteella nainen oli kuollut noin 45-vuotiaana. Hammaskiilteessä näkyy kehityshäiriöitä, jotka viittaavat mahdolliseen puutostautiin naisen lapsuudessa. Naisen lonkkanivelessä näkyy osteologin mukaan viitteitä nivelrikosta.
Luistarin kalmistosta on vuosikymmenten aikana tehty runsaasti tutkimusta. Tuloksiin ja kirjallisuuteen voi tutustua Luistarin omilla kotisivuilla. Kaivausraportteihin voi tutustua Museoviraston sivuilla.
Digitaalinen kokoelma
Euran Pappilanmäen miekka
Suomesta on löytynyt noin 600–700 esihistoriallista miekkaa. Varhaisimmat miekat ovat pronssikaudelta, mutta rautakauden loppupuolelta miekkoja tunnetaan erityisen runsaasti. Historiansa aikana miekka on ollut aseista kaikkein arvostetuin. Toisin kuin keihäät tai kirveet, miekkaa ei voi käyttää metsästykseen tai työvälineenä, vaan se on kehitetty taisteluun ja toisen ihmisen vahingoittamiseen. Kalliina esineenä se on kertonut omistajansa vauraudesta ja sosiaalisesta asemasta. Miekkaan on liitetty myös uskomuksia yliluonnollisista voimista ja ominaisuuksista, jopa persoonallisuudesta.
Yksi Suomen tunnetuimmista rautakautisista miekoista on Euran Pappilanmäeltä vuonna 1939 löydetty rengasmiekka, joka ajoittuu 600-luvulle. Miekka löytyi varhaiskeväästä 1939, kun tilan päärakennukselle kaivettiin pannuhuoneen paikkaa. Rakentajat ilmoittivat löydöstä ja miekka tallennettiin Kansallismuseon kokoelmiin 29.3.1939 numerolla KM11002:5.
Euran miekka on löytynyt ruumishautauksesta, joka tuhoutui rakennustöissä ennen kuin arkeologit pääsivät tutkimaan hautaa. Suurin osa haudan esineistä saatiin todennäköisesti talteen, mutta esineiden tarkoista sijaintikohdista haudassa ei ole varmuutta. Haudassa oli miekan lisäksi pitkä taistelupuukko eli väkipuukko ja sen tupen pronssisia osia. Talteen otettiin myös 30 nahan ja 13 tuohen palaa, vyönsolki, hevosen kuolaimet ja hevosen valjaisiin kuuluvia heloja, pinsetit sekä koristeellinen rengasneula. Lisäksi löytyi keihäänkärjen katkelma ja veitsen terän katkelma sekä jäänteet vyöstä, jossa oli runsaasti pronssista valettuja koristeheloja. Vyö on peräisin Permin alueelta, nykyisen Venäjän keskiosista, yli 2000 kilometrin päästä Eurasta. Permin alueella tällaisia vöitä löytyy pääosin naisten haudoista, mutta Suomessa ja Skandinaviassa permalaiset vyöt on tulkittu löytyneiksi pääosin miesten haudoista. Esihistoriallisten vainajien sukupuolen määrittäminen on kuitenkin vaikeaa, sillä vainajien luut säilyvät Suomen happamassa maaperässä erittäin huonosti. Haudatun vainajan sukupuoli on yleensä pyritty päättelemään haudan esineistön perusteella. Aseiden on perinteisesti tulkittu kuuluneen miehen hautaan, korujen puolestaan on tulkittu viittaavan naisen hautaan. Vuonna 1940 Helmer Salmo tulkitsi Pappilanmäen haudan kuuluvan merovinkiaikaiselle ratsusotilaalle.
Polttohautaus oli rautakaudella yleinen tapa haudata vainajat, mutta Euran seudulla vainajia haudattiin polttamatta jo 500-luvulta alkaen. Tämän ansiosta myös hautoihin laitettuja esineitä ja vaatteiden osia on säilynyt tutkittavaksi. Löytöjen perusteella voidaan päätellä, että nykyisen Euran seutu on ollut rautakauden loppupuolella vaurasta aluetta, josta on ollut hyvät yhteydet moneen suuntaan. Pappilanmäen rengasmiekka on arvovaltaa osoittava prestiisiesine, joka on ehkä annettu omistajalle lahjana. Varmasti emme voi tietää, sillä haudoista löytyneet esineet ja niiden jäänteet tarjoavat meille vain häivähdyksen rautakauden yhteiskunnasta ja elämästä.
Digitaalinen kokoelma
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Käärmesolki
Hirvenpää Huittisista
Pronssikirveet Tapaninkylästä
Puujumala
Koruneula Laitilasta
Keihäänkärki Turun Kirkkomäeltä
Saviastia
Kivikirves
Eläinpäätikari Pyhäjoelta
Ristiriipus Taskulasta
Puinen hirvenpääveistos
Lasihelmet
Hansavati
Lintukauha
Käärmesolki
Pronssinen käärmesolki on löydetty Hämeenlinnasta Hattelmalasta vuonna 1925. Esine on ollut kiven juureen piilotetussa kätkössä yhdessä muutamien muiden pronssikorujen ja katkelmien kanssa. Esineet ovat saattaneet olla pronssinvalajan varasto ja/tai ryöstösaalis kalmistoista. Käärmesolki on ajoitettu merovingiaikaan noin 550–800-luvuille. Kahden toisiinsa kietoutuneen käärmeen muodostama solki on pituudeltaan 8,1 cm ja leveydeltään 5,4 cm. Takasivun neula ei ole säilynyt, mutta kiinnikkeet ovat vielä paikoillaan. Samantyyppisiä käärmesolkia on löydetty useina erilaisina muunnelmina ja eri kokoisina.
KM8615:1
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Hirvenpää Huittisista
Hirvi on ollut kivikaudella tärkeä eläin, jota on kuvattu niin kalliomaalauksissa kuin esineissäkin. Hirvenpäillä koristelluilla esineillä on ollut erityinen merkitys kivikauden ihmisille. Yksi tunnetuimmista Suomesta löydetyistä eläinpääaseista on mesoliittiselle kivikaudelle ajoittuva Huittisten hirvenpää.
Hirvenpää on löytynyt Huittisten Palojoen kivikautiselta asuinpaikalta. Asuinpaikka ajoittuu liedestä tehdyn radiohiiliajoituksen perusteella noin 6100 eaa (cal). Taidokkaasti veistetyn esineen mallina on todennäköisesti ollut kaadettu noin vuoden ikäinen hirvenvasa. Esine on valmistettu pehmeästä ja helposti työstettävästä vuolukivestä tikkaamalla, ja se on viimeistelty huolellisesti hiomalla. Veistokseen on tehty reikä varttamista varten, joten sitä on voitu mahdollisesti käyttää sauvana tai nuijana. Pehmeän kivimateriaalinsa vuoksi esine ei ole kuitenkaan soveltunut varsinaiseksi aseeksi tai työkaluksi, joten kyseessä on luultavasti ollut arvoesine.
KM6292:1
Kuva: Ilari Järvinen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Pronssikirveet Tapaninkylästä
Helsingin Tapaninkylän kapeateräiset pronssikirveet ovat löytyneet jo 1840-luvulla. Kirveet kuuluvat Suomen hienoimpien pronssiesineiden joukkoon. Ne on koristeltu erilaisilla viiva-, piste- ja spiraalikuvioilla. Pronssiset ns. olkakirveet ovat tanskalaista tyyppiä ja ne ajoittuvat typologian perusteella noin 1500–1300 eaa. Olkakirveet ovat saaneet nimityksensä teräosan yläpuolen levennyksistä eli olista, jotka ovat puuvarren kiinnittämistä varten. Olkakirves valmistettiin pronssista valumuottiin valamalla ja se soveltui sekä työkirveeksi että asekirveeksi.
Tapaninkylän kirveet ovat löytyneet parina pronssikautisen rannan tuntumasta. Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa pareittain uhratut pronssiesineet on liitetty pronssikautiseen jumalallisten kaksosten kulttiin, mutta on hyvin epävarmaa, voidaanko myös Tapaninkylän kirveet liittää tähän samaan uskomukseen.
KM72:1a-b
Kuva: Ilari Järvinen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Puujumala
Puinen ihmisenpääveistos on löydetty rannan kaivaustöiden aikana vuonna 1897 Pohjankurusta, nykyisen Raaseporin kunnan alueelta. Esineen valmistus on ajoitettu neoliittiselle kivikaudelle noin 4000–2000 vuotta eaa. Kaivaustöiden piiri-insinööri lahjoitti esineen Suomen muinaismuistoyhdistykselle. Esine on kapea ja litteä, sen korkeus on 24,5 cm, leveys 9,5 cm ja syvyys 5,6 cm. Ihmisenpää on katkennut olkapäiden alta. Esineessä näkyvät poikkiviivat ovat syntyneen ensimmäisen konservoinnin yhteydessä.
KM 3481:1
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Koruneula Laitilasta
Viikinkiaikaan ajoittuva hopeinen koruneula on löytynyt Laitilasta pellosta vuonna 1940. Neulan löytäjä luuli kookkaan esineen olevan peräisin sodan aikaisesta venäläisestä lentokoneesta ja asetti sen kiinni aidan seipääseen. Neula ehti olla seipäässä kiinni muutamia kuukausia, kunnes se toimitettiin Turkuun ja sitä kautta Kansallismuseon kokoelmiin.
Koruneulatyyppi on luultavasti peräisin Irlannista, josta se on levinnyt viikinkien mukana Skotlantiin, Englantiin ja Skandinaviaan sekä myös Suomeen. Laitilan rintakoru on ainoa Suomesta tunnettu kyseistä iiriläistä tyyppiä oleva koruneula. Korua on kutsuttu myös ohdakeneulaksi siinä olevien ohdaketta muistuttavien pallomaisten tappien vuoksi. Tapit ovat onttoja ja takapuolelta tasapintaisia ja rengaspainannekuvioilla koristeltuja. Lisäksi myös neulan varressa on erilaisia viivoista, kolmioista ja pisteistä koostuvia kuvioita.
Rintakoruja käytettiin viittojen ja muiden vaatteiden kiinnittämiseen. Isot neulat ovat olleet näkyvä osoitus omistajan varallisuudesta ja asemasta.
KM11243:1
Kuva: Ilari Järvinen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Keihäänkärki Turun Kirkkomäeltä
Keihäänkärkiä on löydetty runsaasti Suomen ja Ruotsin rautakautisilta asuinpaikoilta ja hautauksista. Keihäät näyttäisivätkin olleen yleinen osa aikakauden varustusta. Keihäs toimi metsästys- ja taisteluvälineenä ja erilaisia keihästyyppejä oli useita. Viikinkiajalla (n. 800–1050 jaa.) keihäästä tuli myös vakituinen osa asehautauksia. Turun Kirkkomäen rautainen keihäänkärki on löytynyt vuonna 1984 myöhäisrautakautisen ruumiskalmiston kaivausten yhteydessä haudan pohjalta.
Kirkkomäen keihäänkärki on tyypiltään ns. Petersenin G-tyyppiä. Keihään lehti on tikarimainen, suorateräinen ja heikosti harjava. Sen varsiputken alaosassa on lohikäärmekuvio, joka on tyypillinen koristeaihe myöhäisrautakautisissa keihäissä. Sen sijaan lohikäärmekuvion yläpuolelle, varsiputken yläosaan kuvattu pieni hyönteinen on epätavallisempi koristeaihe. Keihään putkivarressa on säilynyt vielä hieman puista keihäänvartta.
KM22631:59
Kuva: Ilari Järvinen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Saviastia
Saviastia on ajoitettu noin 2800–2300 eaa. nuorakeraamiseen kulttuuriin. Astia on muutoin sileä, mutta sen yläreunassa on koristeena nuorakeramiikalle tyypillinen siro nuorakuviointi ja pienet painanteet. Pohjassa on lisäksi pyöreä sädekuvio. Astian halkaisija on suurimmillaan noin 11,9 cm ja korkeus 9,4 cm. Astian kyljessä on ohuita halkeamia. Nuorakeraaminen astia on löydetty Helsingin pitäjästä Kårbölestä vuonna 1939. Paikallinen työmies oli löytänyt esineen ajaessaan hiekkaa hiekkakuopasta ja tuonut sen Kansallismuseoon. Astia on todennäköisesti peräisin haudasta, joita alueella on useita noin puolen metrin syvyydessä.
KM 10981:1
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Kivikirves
Mesoliittiselle kivikaudelle noin 8000–4000 eaa. ajoitettu oiko- tai poikkikivikirves, jonka kanta on suippo sekä hiomaton ja terä leveä sekä hiottu. Kirveen kyljet on tehty molemmin puolisella iskennällä. Esine on löydetty Turtolan kirkonkylästä Pellon kunnasta toukokuussa 1937 matalasta harjumuodostelmasta. Esine on otettu talteen Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan tutkimusretken yhteydessä 1938 ja toimitettu Kansallismuseoon 1939. Esine on pituudeltaan 21,1 cm, leveydeltään 8,5 cm ja paksuudeltaan 3,7 cm.
KM 11032:1
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Eläinpäätikari Pyhäjoelta
Karhunpääesineet liittyvät uskomuksiin karhujen yliluonnollisista voimista. Karhu on ollut kivikaudelta lähtien hirven ohella vahva voimaeläin. Karhua kuvaavat esineet ovat olleet rituaaleihin liittyviä arvoesineitä, eikä niitä ole käytetty arkitöissä.
Taidokkaasti valmistettu karhunpääkahvainen tikari on löytynyt Pyhäjoelta hiekanoton yhteydessä aivan kivikautisen asumuspainanteen tuntumasta. Esine on valmistettu Skandinaviassa vaaleajuovaisesta Kölin punaliuskeesta. Veitsen kahvan päähän on kuvattu karhunpää ylhäältä katsottuna ja koko esine on viimeistelty huolellisesti hiomalla. Veitsessä ei ole nähtävissä käyttöjälkiä. Tämä viittaa siihen, että kyseessä ei ole ollut arkinen käyttöesine.
KM13438:1
Kuva: Ilari Järvinen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Ristiriipus Taskulasta
Ristiriipukset ajoittuvat Suomessa ristiretkiaikaan 1000-luvulta eteenpäin. Ne voidaan jakaa tyypeittäin krusifikseihin, palmettiristeihin ja kolmipyöryläristeihin. Turun (Maarian) Taskulasta miehen haudasta vuonna 1938 löytynyt ristiriipus on tyypiltään krusifiksi. Krusifikseissa on kuvattu ristiinnaulitun Kristuksen kuva, ja riipuksen vastakkaisella puolella voi olla kuvattu joko ristiinnaulittu tai myös joku muu pyhimyksen kuva. Toinen puoli voi olla myös kuvioimaton. Suomesta löydetyt krusifiksit ovat tasavartisia ja hieman varsien päihin leveneviä.
Taskulan ristiriipus on valmistettu hopeasta ja sen toisella puolella on ristiinnaulitun Kristuksen kuva ja vastakkaisella puolella luultavasti Neitsyt Mariaa kuvaava hahmo, jonka ranteet on sidottu kiinni ristin varsiin. Riipuksen punotun ketjun päissä on sirotekoiset eläimenpääaiheiset pääteputket. Kristuksen pään päällä on poikkeuksellisesti pieni risti. Riipuksen aiheen käsittelyssä on nähty itäisen kirkon vaikutusta.
Ristiriipuksen aihe viittaa vahvasti kristinuskoon, mutta siitä huolimatta on epävarmaa, mikä sen merkitys on ollut kantajalleen. On mahdollista, ettei riipus ole kuvastanut kantajan uskonnollista vakaumusta, vaan sitä on pidetty vain arvokkaana koruna, jota on käytetty välittämättä siihen liittyvästä symboliikasta.
KM11275:29
Kuva: Ilari Järvinen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Puinen hirvenpääveistos
Puinen hirvenpää on löydetty Rovaniemeltä Lehtojärveltä suosta ojaa kaivettaessa vuonna 1955. Hirvenpäähän veistettyjen liitoskohtien perusteella esine on todennäköisesti ollut veneen keulakuvana. Hirvenpääveneitä on kuvattu myös kalliotaiteessa. Lehtojärveltä löydetty puinen hirvenpää on kuitenkin ainut todiste tällaisten veneiden mahdollisesta olemassaolosta. Hirvenpää on ollut maalattu punamultamaalilla, mikä myös yhdistää sen kalliomaalauksiin. Esine on ajoitettu noin 8000 vuotta vanhaksi, se on valmistettu mesoliittisella kivikaudella noin 6000 vuotta eaa. Hirvenpään paino on 748 g ja pituus noin 37 cm.
KM 14189:1
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Lasihelmet
Värikkäät lasihelmet on löydetty messinkivadin sisältä Vöyrin Gulldyntistä Bertsbyn kylän läheltä hiekkakuopasta vuonna 1849. Helmien lisäksi vadin sisällä on ollut pronssi- ja hopeakoruja sekä muita metalliesineitä. Astia on hajonnut löytämisen yhteydessä. Lasihelmien lisäksi korussa on simpukankuoria, mahdollisesti luuhelmiä ja valkoinen akaatti keskellä. Koru on ajoitettu merovingiaikaan 550–800-luvuille. Helmet eivät ole korussa alkuperäisessä järjestyksessä. Hienoon naisen asuun kuuluivat helmien lisäksi erilaiset soljet, jotka kannattelivat vaatteita.
KM68:1i
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Hansavati
Pronssinen hansavati on valmistettu noin 1000-luvulla. Esineen pintaan pohjalle sekä laidoille on kuvioitu siivekkäitä ihmishahmoja, jotka kuvastavat paheita: epäjumalanpalvelus, viha, kateus ja keskellä ylimielisyys. Vati on löydetty Kuhmoisista Päijänteen rannalta 1850-luvun alussa kellarin rakentamisen yhteydessä. Löytöpaikka on ollut hautapaikka, josta löydettiin vadin lisäksi ihmisen luita ja muita esineitä, esimerkiksi pyöreä kupurasolki ja pronssispiraalikoristeinen vaatteen reunus.
Vati on halkaisijaltaan 25,7 cm.
KM 1232:1
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
Digitaalinen kokoelma
Lintukauha
Vesilinnun muotoon veistetty puinen kauha. Esine on ajoitettu neoliittiselle kivikaudelle noin 4000–2000 vuotta eaa. Lintukauha on valmistettu sembramännystä, se on pituudeltaan 13,25 cm, leveydeltään 7,8 cm ja korkeudeltaan 3,1 cm. Kauha on löydetty vuonna 1914 Lieksan Viekistä Savolanvaaranlammen eteläpuolelta mudasta noin 1,5 m syvyydestä. Siperiassa kasvavasta sembramännystä valmistetut esineet ovat olleet arvokkaita tuontitavaroita, ja ne kertovat laajoista kontaktiverkostoista. Eläinaiheisia kauhoja on löydetty Suomen alueelta useita, lintujen lisäksi kahvan koristelun aiheena on käytetty esimerkiksi karhuja ja hirviä.
Kuva: Matti Kilponen/Museovirasto
