Hopeaesineitä historiallisista kokoelmista

Juomakannu, ns. hansakannu

Tallinna, 1500-luvun loppu. Korkeus 23 cm.

Juomakannua käytetään nimestään huolimatta kuten tuoppia eli siitä on juotu suoraan. Juomakannut oli tarkoitettu pääasiassa oluen, mutta joskus myös viinin juomiseen. Kannun sylinterimäinen, korkea ja kapea muoto on tyypillinen 1500-luvun lopun juomakannuille. Nimitys ”hansakannu” viittaa tärkeimpien Itämeren rannikkokaupunkien muodostamaan ja jo keskiajalla toimineeseen Hansaliittoon ja siihen, että vastaavanlaisia kannuja käytettiin varakkaiden hansakauppiaiden juhlissa eri puolilla Itämerta.

Tallinnassa valmistetun kannun kullattu ja osittain kaiverrettu, osittain valettu renessanssiornamentiikka korostaa kannun arvoa ja juhlallista ulkonäköä. Kannen päällä seisova sotilas on oikeassa kädessään todennäköisesti pidellyt lippua, jonka tangosta vain osa on säilynyt. Sotilaan vierellään kannattelema kilpi on tarkoitettu ehkä pikemminkin paraatikäyttöön kuin taisteluun.

Juomakannu on osa Nivalasta tehtyä aarrelöytöä. Kätkön löysi torpparinpoika Leonard Antinpoika Mustakangas vuonna 1891 Nivalan Kolmikankaalta maahan haudattuna. Löytöön kuuluneiden muiden hopeaesineiden, pikarin, mukin ja lusikoiden perusteella esineet oli kätketty todennäköisesti isonvihan aikana vuosien 1713–1721 välillä. Sota- ja kriisiaikoina maahan haudattuja, yleensä kuparisista plooturahoista tai hopearahoista ja -esineistä koostuvia kätköjä on löydetty Suomesta useita.

Fagerström 2000, s. 12–13.

Juomakannu

Abraham Carré, Tukholma, tai Hans Meijer, Turku, vuosien 1694–1716 välillä. Korkeus 14 cm.

Juomakannu on saksalaistyyppinen, runsaalla pakotuskoristelulla koristettu barokkikannu. Sylinterimäinen runko, tasainen kansi, kolme pallomaista jalkaa ja kannen peukalonuppi ovat barokkijuomakannujen tyypillisiä piirteitä. Myös kooltaan kannu on tavanomaista kokoa: barokkikannuja valmistettiin muutaman desilitran vetoisista pienistä juomakannuista usean litran vetoisiin näyttäviin luksusesineisiin. Juomakannut oli yleensä tarkoitettu oluen juontiin.

Kannussa sekä tukholmalaisen Abraham Carrén että turkulaisen Hans Meijerin leimat. Epäselvää on, mikä osuus Hans Meijerillä on kannun valmistamisessa. Meijer toimi Turussa tarkastusmestarina vuosina 1695–1716, joten leimaus saattaa tarkoittaa hänen tarkistaneen kannun hopeapitoisuuden.

Kannun kylkeen on pakotettu Matthäus Merian vanhemman kaiverruksen (1630) mukaan kopioitu kuva-aihe, jossa Karthagon kuningatar Dido hankkii maa-alueen kaupungin Karthagon perustamista varten. Juomakannujen pakotetussa koristelussa käytettiin usein barokin aikana suosittuja kukka-aiheita, mutta kannujen kyljet olivat myös sileitä, jolloin koristelu keskitettiin valettuihin osiin ja kanteen.

32100:1 Aspelin-Haapkylän kokoelma

Fagerström 2000, s. 38–39.

Borg 1972 (1935), s. 55–57.

Kuurne 2018, s. 66–67.

Keittokulho

Nils Enberg, Turku, 1766. Korkeus 35 cm.

Rokokoomuotoja täydellisesti hyödyntävässä kulhossa on voimakkaasti pullistuva malja ja kansi jaettu kenttiin rokokoolle tyypillisillä aaltoviivoilla. Kartussikilpimäiset jalat ja päissä olevat ottimet on valettu, samoin kannen päällä ottimena oleva plastinen parsannuppu.

Nils Enberg (toimi Turussa 1752–1779) aloitti oppipoikana Tukholmassa ja sai kisällin pätevyyden 1746. Johan Wittfoothin muuttaessa Ruotsiin 1752 Enberg otti johtoonsa tämän työhuoneen ja valmisti mestarinäytteen 1752. Enbergin leski jatkoi toimintaa 1779–1782 heidän poikansa Nils Enbergin toimiessa kisällinä. Nils Enbergin tekemät rokokooesineet ovat korkeatasoisimpia Turussa tehtyjä hopeaesineitä. Tämä keittokulho on suurellisin Suomessa 1700-luvulla tehty hopeaesine.

Liemikulho on kuulunut alun perin Kyminkartanon läänin maaherralle, everstiluutnantti Johan Herman Lodelle (1739–1817). Valtioneuvosto osti liemimaljan vuonna 1975 ja lahjoitti sen tasavallan presidentti Urho Kekkoselle tämän täyttäessä 75 vuotta.

Fagerström 2000, s. 62–63.

Borg 1972 (1935), s. 70–71.

Juomakannu, osa ns. Kaitaisten perintöhopeista

Johan Nützel, Tukholma, 1695. Korkeus 21 cm.

Epätavallisen kookkaan sylinterimäisen kannun kanteen, pohjaan ja kylkeen on upotettu yhteensä 45 hopearahaa, joiden takasivut ovat näkyvissä kannun sisäpuolella. Ulkopinta on rahoja lukuun ottamatta kullattu, sisäpuoli on kullattu kauttaaltaan. Ruotsalaisia rahoja on 24 kpl, saksalaisia 20, tanskalaisia yksi. Vanhin raha on saksilainen taaleri vuodelta 1530 (Saksin herttua Georg der Bärtige), nuorin raha on ruotsalainen Kaarle XI:n yhden riikintaaleri vuodelta 1676. Osa rahoista on muistorahoja.

Kannu on kokonsa ja käsityön korkean tason ansiosta tarkoitettu paitsi omistajansa vaurauden osoitukseksi myös kultasepän taidonnäytteeksi kuin todelliseksi käyttöesineeksi. Rahojen taivuttaminen kannun pintaan sopiviksi ja niiden välisen pinnan täyttäminen kauttaaltaan reliefinä esitettyjen lehtiköynnöskoristeillä kertovat korkeasta ammattitaidosta. Myös runsas kultaus kertoo kannuun käytetystä varallisuudesta.

Kannun lenkkimäinen, nelikulmainen kahva päättyy alhaalla kilpimäiseen levennykseen. Kahvan yläpäässä on reliefinä kuvattu kilpeä tukeva leijona sekä plastisesti muotoiltu pallomainen nuppi, jossa on kuvattu lehtien keskeltä esiin hyökkäävä leijona. Lehtikoristeiset leijona-aiheiset pallojalat muistuttavat kahvan nuppia.

Johan Nützelin valmistama kannu on epätavallisen kookas, joten oluella täytettynä usean litran vetoinen kannu on niin raskas, että siitä juominen ei olisi helppoa (kannu itsessään painaa runsaat 3,2 kg).

Juomakannun pohjaan on kaiverrettu poikkeuksellisen monisanainen latinankielinen kultasepän signeeraus, josta käyvät ilmi myös tilaaja ja valmistusajankohta: me fecit et concinnavit Holmiae Joh. Nissel pro. Joh. Philippo Kilbergero secr. et not. publ. eiusque uxore Euphros. Mar. Belocew mence maio anno 1695 (”minut teki ja suunnitteli Tukholmassa Johan Nützel sihteerille ja julkiselle notaarille Johan Philipp Kilbergerille ja tämän puolisolle Euphrosyne Maria Belocewille toukokuussa vuonna 1695”). Kannu on epäilemättä tehty hääjuhlallisuuksia varten.

Myös kannun myöhemmät omistajat ovat tunnistaneet kannun epätavallisuuden ja arvon, mikä käy ilmi juomakannun kanteen lisätystä kaiverruksesta, jossa kannu eräiden muiden hopeaesineiden kanssa määrättiin Taivassalossa sijaitsevan Östansjön (Kaitaisten) rusthollin sääntöperintönä (eli jakamattomana perintönä) kulkevaksi: Handelsmannen och Notfiskare Ålerman i Stockholm Högachtad herr Johan Österman, föd d. 24: Junii 1695 död d. 23 September 1764 Testamenterar denna Silf[ve]r kanna til Rusthållet Östansiö i Töfsala sockn, såsom fidei Commis för alla de manliga arfingar af des Släkt, som sam[m]a Rusthåll koma att bebo, med vilkor at hvarken pantsätjas, försäljas eller bortskienkas ;;; wäger 242 lod. (”Kauppias ja nuottakalastajaoltermanni Tukholmassa, korkeasti kunnioitettu herra Johan Österman, synt. 24. kesäkuuta 1695, k. 23. syyskuuta 1764 testamenttaa tämän hop[ea]kannun Östansjön rusthollille Taivassalossa sääntöperintönä kaikille niille sukunsa miespuolisille perillisille, jotka tulevat asumaan mainittua rusthollia, sillä ehdolla, ettei kannua pantata, myydä tai lahjoiteta pois. Painaa 242 luotia.”)

Johan Österman lahjoitti sääntöperintönä hopeisen juomakannun myös toiseen omistamaansa rustholliin, Kustavin Kaurissaloon. Kyseisen kannu on myöhäisempi (sen on valmistanut Henrik Wikström Uudessakaupungissa 1828), mutta kannun kylkiin ja kanteen on upotettu hopearahoja samaan tapaan kuin Kaitaisten kannuun.

Teekannu

Nils Enberg, Turku, 1779. Korkeus 17 cm.

Pullean kannun kummallekin sivulle on pakotettu ruusunoksat. Korkean, taaksepäin kaartuvan kannen muoto ja kahvan kaaret seurailevat toisiaan, ja kannen päällä on plastinen, valettu kukkakimppu. Pienet lehtimäiset jalat on valettu. Lyhyen kaarevan nokan kärjessä on pieni väkänen teesiivilää varten. Sangan keskiosa on mustaksi värjättyä puuta kuten 1700-luvun kannuissa yleensä.

Varhaisin tieto teekannusta Suomessa on Oulusta vuodelta 1737, jolloin kultaseppä Carl Jacob Mellin valmisti teekannun mestarinäytteenään. Koska teestä ja kahvista jouduttiin maksamaan veroa, on teekannu ollut enemmän osoitus muodikkuudesta kuin teenjuonnin yleisyydestä.

Nils Enbergin tuotanto oli laaja ja erityisesti hänen rokokootuotantonsa edustaa aikansa huippua sekä muotoilun että käsityön osalta.

Lähde:

Fagerström 2000, s. 66–67. Borg 1972 (1935), s. 70–71.

Kahvikannu

Carl Fredrik Borgström, Turku, 1786. Korkeus 23,5 cm.

Sylinterinmuotoinen kannu, jossa on lyhyt ja suora nokka ja irrallinen kädensija on tyypillinen kustavilaisen ajan kahvikannu. Pylväsmäinen muoto noudattaa aikakauden uusklassisia tyyli-ihanteita. Sorvattu kädensija on eebenpuuta ja kuten tavallista se on kiinnitetty kannun runkoon ohuella hopeatapilla. Profiloidun, irtonaisen kannen nuppina on valettu plastinen kukka. Kannun koristelussa on käytetty myös kapeita valettuja hopeanauhoja.

Carl Fredrik Borgström (toimi Turussa 1779–1809) opiskeli Helsingissä ja sai kisällin pätevyyden 1775 ja mestarinkirjan 1779. Borgströmin vaimo oli turkulaisen kultasepän Daniel Hallin leski Catharina König. Borgström menestyi hyvin ja piti työhuoneessaan useita oppipoikia ja kisällejä.

Fagerström 2000, s. 87–88.

Borg 1972 (1935), s. 76.

Kahvikannu

Carl Johan Eklund, Tammisaari, 1815. Korkeus 26,5 cm.

Carl Johan Eklund (toimi 1813–1822) oli kotoisin Tenholasta. Hän opiskeli Tammisaaressa Henrik Dahlmanin työhuoneessa ja sen jälkeen eri kultaseppien luona Turussa ja Tammisaaressa. Eklund asettui Tammisaareen 1813. Lopetettuaan toiminnan kultaseppänä hän muutti Porvooseen ja myöhemmin Helsinkiin, mutta ilmeisesti ei enää työskennellyt kultaseppänä.

Kookkaan ja painavan kahvikannun kylkeä kiertää kaiverrettu friisi, jossa on kuvattuna viininlehviä ja viinirypäleterttuja; kyljen yläharjassa kaiverruksen yläpuolella kiertää valettu meandernauha. Korkealle nouseva nokka on linnun pään mallinen. Kahva on veistetty visakoivusta.

Borg 1972 (1935), s. 168.

Kahvikaluston kannu

Hjalmar Fagerroos, Helsinki, 1910. Kannun korkeus 21 cm.

1860-luvulla tapahtuneeseen ammattikuntalaitoksen lakkauttamiseen saakka kultasepät pitkälti itse suunnittelivat valmistamansa esineet. Suunnittelijankyvyt riippuivat saaduista ja omaksutuista vaikutteista ja taidosta soveltaa niitä. 1800-luvun lopussa teollinen valmistus lisääntyi myös hopeasepäntyössä, mistä oli seurauksena esineiden taiteellisen tason laskua. Poikkeuksia tietenkin on.

Hj. Fagerroosin työhuoneella valmistetun kahvikaluston esineet eivät toista historismin muotokieltä, vaan niiden muotoilu on hillitty ja klassisistinen pylväsmäistä muotoa muistuttavine, pystysuuntaisine jaotteluineen. Esineiden suorasivuinen, halkaisijaltaan soikea runko, on ulkopinnaltaan jaoteltu kapeiksi pystysuuntaisiksi, suorakaiteisiksi kentiksi, joita erottavat matalat pakotetut särmät. Kannun nupin juuressa ja kahvassa on luiset koristerenkaat. Esineiden sisäpuoli on kullattu.

Kahvikalustoon kuuluvat kannu, sokerikko ja kermakko.

Kalkki Iijoen kirkosta

Tuntematon kultaseppä, 1625. Korkeus 18 cm.

Kalkki on lahjoitettu Iijoen kirkkoon vuonna 1625. Kalkissa on keskiaikaisia tyylipiirteitä, esimerkiksi sen jalka on goottilaistyylinen. Malja on pyöreäpohjainen, ylöspäin levenevä ja pinnaltaan sileä. Jalka on kuusikulmainen. Hieman litteän noduksen rotulit ovat vinoneliön muotoiset ja niihin on kaiverrettu kirjaimet IESVSS (tai S [Sanctus?] IESVS). Jalusta jakaantuu kuusikaariseksi ruusukkeeksi, jonka syrjässä on painettu koristenauha. Jalkalaatan alareuna on profiloitu. Jalustaan on kiinnitetty pieni valettu ristiinnaulittu, jonka kohdalle jalkaan on kaiverrettu yksinkertainen risti. Jalkalaatta on painunut sisään ja murtunut.

Jalkaan on kaiverrettu Banér-suvun vaakuna ja kirjoitus: HER *SCWANDE* *BANER* j625* *jIO *SOCHEN*. Jalkalaatan reunassa on tunnistamaton lyöty leima, jota on pidetty puumerkkinä.

Kalkin on Iijoen kirkkoon lahjoittanut valtaneuvos Svante Banér (1584–1628) oli syntynyt Djursholmissa Ruotsissa ja kuoli Riikassa, jonka kuvernöörinä hän toimi. Iijoen vapaaherrakunnan, joka oli yksi lukuisista Suomen puolelta 1400–1600-luvuilla aatelisille annetuista läänityksistä, ensimmäinen haltija oli Skoonessa syntynyt Åke Axelsson Tott (1405/7–1477). Svante Banérin jälkeen läänitys siirtyi vuonna 1652 valtaneuvos, vapaaherra Åke Natt och Dagille (1594–1655). Läänitysherrojen yleinen tapa oli lahjoittaa läänityksensä keskuskirkkoon esimerkiksi ehtoollisvälineitä, kynttilänjalkoja, kasukoita tai alttarivaatteita.

Kahvikaluston sokerikko

Hjalmar Fagerroos, Helsinki, 1910.

1860-luvulla tapahtuneeseen ammattikuntalaitoksen lakkauttamiseen saakka kultasepät pitkälti itse suunnittelivat valmistamansa esineet. Suunnittelijankyvyt riippuivat saaduista ja omaksutuista vaikutteista ja taidosta soveltaa niitä. 1800-luvun lopussa teollinen valmistus lisääntyi myös hopeasepäntyössä, mistä oli seurauksena esineiden taiteellisen tason laskua. Poikkeuksia tietenkin on.

Hj. Fagerroosin työhuoneella valmistetun kahvikaluston esineet eivät toista historismin muotokieltä, vaan niiden muotoilu on hillitty ja klassisistinen pylväsmäistä muotoa muistuttavine, pystysuuntaisine jaotteluineen. Esineiden suorasivuinen, halkaisijaltaan soikea runko, on ulkopinnaltaan jaoteltu kapeiksi pystysuuntaisiksi, suorakaiteisiksi kentiksi, joita erottavat matalat pakotetut särmät. Kannun nupin juuressa ja kahvassa on luiset koristerenkaat. Esineiden sisäpuoli on kullattu.

Kahvikalustoon kuuluvat kannu, sokerikko ja kermakko.

Kahvikaluston kermakko

Hjalmar Fagerroos, Helsinki, 1910.

1860-luvulla tapahtuneeseen ammattikuntalaitoksen lakkauttamiseen saakka kultasepät pitkälti itse suunnittelivat valmistamansa esineet. Suunnittelijankyvyt riippuivat saaduista ja omaksutuista vaikutteista ja taidosta soveltaa niitä. 1800-luvun lopussa teollinen valmistus lisääntyi myös hopeasepäntyössä, mistä oli seurauksena esineiden taiteellisen tason laskua. Poikkeuksia tietenkin on.

Hj. Fagerroosin työhuoneella valmistetun kahvikaluston esineet eivät toista historismin muotokieltä, vaan niiden muotoilu on hillitty ja klassisistinen pylväsmäistä muotoa muistuttavine, pystysuuntaisine jaotteluineen. Esineiden suorasivuinen, halkaisijaltaan soikea runko, on ulkopinnaltaan jaoteltu kapeiksi pystysuuntaisiksi, suorakaiteisiksi kentiksi, joita erottavat matalat pakotetut särmät. Kannun nupin juuressa ja kahvassa on luiset koristerenkaat. Esineiden sisäpuoli on kullattu.

Kahvikalustoon kuuluvat kannu, sokerikko ja kermakko.

Kahvikannu

Suunnitellut Tapio Wirkkala, valmistanut Kultakeskus Oy, Hämeenlinna, 1959. Korkeus 19,5 cm.

Tapio Wirkkala on Bertel Jungin ohella yksi merkittävimmin suomalaiseen hopeaesineiden muotoiluun 1950-luvulta lähtien vaikuttaneita suunnittelijoita. Wirkkala suunnitteli hopeasta sekä käyttöesineitä että taide-esineitä, jotka kultasepät toteuttivat Wirkkalan luonnosten perusteella. Hänen esineissään korostuvat toisaalta ajattomuus, toisaalta esineiden muotokielen yhteensopivuus aikakauden muun suomalaisen designesineistön kanssa. Myös oheinen kahvikannu on äärimmilleen pelkistetyssä ja koruttomassa muodossaan ajaton, mutta puisen kahvan voi halutessaan nähdä jatkumona 1700-luvun lopun kahvikannujen puisille kahvoille.

Fagerström 2000, s. 180–183.

Sokeriastia

Olof Robert Lundgren, Turku, 1830-luku. Korkeus 27,5 cm.

Biedermeiertyylisen maljan alaosan leveänä vyöhykkeenä pakotetut pystykupurat ovat aikakaudelle tyypillinen koriste. Myös valettujen hopeanauhojen käyttö on ajalle tyypillistä. Maljan alapuolella on lehdistä muodostuva kaulus; korkea jalka muodostuu neljästä ylhäältä kierukaksi kiertyvästä tammenlehdestä, jotka alhaalla päättyvät palmettiin ja käpälään. Kuperan kannen keskellä on pallomainen nuppi ja sen juuressa lehtiaiheista muodostuva koriste.

Olof Robert Lundgren (toimi vuodesta 1821) oli kultaseppä Olof Lundgrenin poika. Hän oli oppipoikana isäpuolensa ja F. Norringin luona Turussa, ja työskenneltyään muutamia vuosia Tukholmassa Olof Robert Lundgren sai mestarioikeudet Turussa 1821. Lundgrenin työhuoneen tuotanto oli aikansa laajin Suomessa.

Sokeriastioita oli alun perin kaksi samanlaista, mutta museon kokoelmiin on vuonna 1913 ostettu niistä vain toinen.

Borg 1972 (1935), s. 96–97.

Kannellinen malja

Otto Roland Mellinin työhuone, Helsinki, 1908. Korkeus 21,5 cm.

Suomessa oli 1900-luvun alussa muutamia suunnittelijoita, esimerkiksi Erik O. W. Ehrström, jotka satunnaisesti suunnittelivat jalometallitöitä, mutta he eivät antautuneet yksinomaisesti kultasepän tai kultasepäntyön suunnittelijan ammattiin.

Otto Roland Mellin (toimi 1860 lähtien) oli opissa isänsä Roland Mellinin työhuoneessa, sai kisällin pätevyyden 1853 ja valmisti mestarinäytteen 1860. Mellin kuoli 1907, joten malja on valmistettu hänen työhuoneessaan.

Malja on tuntemattoman suunnittelijan piirtämä, mutta sen tyylillinen sukulaisuus eurooppalaisten, esimerkiksi samanaikaisen Wiener Werkstätte -firman töiden kanssa osoittaa suunnittelijan olleen hyvin selvillä kansainvälisistä virtauksista.

Kannen reunassa on pieni suorakaiteinen lovi, joka on tarkoitettu todennäköisesti lusikkaa varten. Malja ja kansi on sisäpuolelta kullattu.

Lähde:

Borg 1972 (1935), s. 227.

Kahvikannu

Sigfrid Carlenius nuorempi, Tornio, 1765. Korkeus 27,5 cm.

Kannun perusmuoto on rokokookannuille tyypillinen päärynänmuoto. Mustaksi värjätty kahva on veistetty puusta. Sigfrid Carlenius nuorempi (toimi 1754–1766) oli kotoisin Torniosta. Opiskeltuaan isänsä Sigfrid Carlenius vanhemman ja isäpuolensa opissa hän sai mestarikirjan Torniossa 1753, kuuluen kuitenkin Tukholman kultaseppien ammattikuntaan. Tornioon 1775 perustetun oman kultaseppien ammattikunnan oltermannina Carlenius toimi ammattikunnan perustamisesta vuoteen 1782 saakka. Luovuttuaan kultasepän ammatista 1782 Sigfrid Carlenius ryhtyi kauppiaaksi.

Tee, kahvi ja suklaa – eli kaakao – olivat 1700-luvulla suosittuja kuumia juomia. Useiden valtioiden perustamat Itä-Intian kauppakomppaniat olivat tuoneet teetä Eurooppaan runsain määrin 1600-luvun alusta lähtien, ja kaakaopapujakin tuotiin Eurooppaan ensimmäisen kerran jo 1600-luvulla. Kahvista tuli eurooppalainen suosikkijuoma 1700-luvun lopussa, joka yksityisen kahvinjuonnin ja julkisen kahvilakulttuurin suosion laajentuessa vaikutti uuden esinekulttuurin syntyyn.

Pohjanlahden rannikkokaupunkien tiiviistä yhteyksistä muualle Eurooppaan ja sitä kautta saaduista vaikutteista kertoo omalta osaltaan se, että Pohjanlahden kaukaisimmassa perukassa tehtiin näinkin näyttävä, täysin rokokoomuotoja noudattava esine. Maantieteellinen etäisyys tyylikeskuksista ei näy käsityön taidossa, vaan ehkä lähinnä mittasuhteissa.

Borg 1972 (1935), s. 379–380.

Pokaali

Johan Wittfooth, Turku, 1734. Korkeus 18 cm.

Trumpettimaisesti ylöspäin levenevä pokaali- tai pikarimalli on yleinen koko 1700-luvun ajan. Eri tyylimuutokset näkyvät jalan koristelussa ja korkeudessa sekä suureunan koristelussa. Pokaalien sisäpuoli, suureuna ja jalkarengas on usein kullattu. Tämän pokaalin suureunassa on kookas, lyhyin viivoin pakotettu myöhäisbarokkikoristekuvio. Kuvion keskellä on omistajien nimikirjaimet, toisella puolella naisen nimikirjaimet A. E. D. (A… E…s Dotter) ja toisella puolella todennäköisesti miehen nimikirjaimet P. E. M.

Johan Wittfooth (toimi Turussa 1733–1752) aloitti oppipoikana Tukholmassa ja sai siellä kisällin pätevyyden. Mestarinäytteensä hän valmisti Turussa 1733. Wittfooth luopui ammatistaan 1752 muuttaakseen Ruotsiin ja liittyäkseen uskonnolliseen lahkoon. Nils Enberg sai vastuulleen Wittfoothin työhuoneen johtamisen. Myöhemmin Wittfooth palasi Turkuun, jossa hän omisti useita taloja.

1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa Ruotsissa annettiin useita määräyksiä hopea- ja kultaesineiden leimauksesta. Hopeaesineiden leimauksessa käytettyjen mestarileiman ja kaupunkileiman lisäksi metallipitoisuuden tarkistamista varten vuoltiin esineestä ohut metallisuikale, mistä syntyi varhaisissa hopeaesineissä nähtävä, tunnusomainen sahanterämäinen ns. oltermanninviiva. Oltermanninviiva määrättiin vuonna 1752 korvattavaksi kolmea kruunua esittävällä tarkastusleimalla. Mestari- ja kaupunkileiman lisäksi määrättiin käytettäväksi myös valmistusvuoden osoittavaa kirjainta.

Turussa vuosikirjainsarja aloitettiin vuonna 1734 A-kirjaimesta. Tämä Johan Wittfoothin valmistama pokaali on toistaiseksi ainoa tunnettu suomalainen hopeaesine, jossa vuosikirjain A.

Borg 1972 (1935), s. 67.