Huonekaluja kansatieteellisistä kokoelmista
Nämä talonpoikaiset huonekalut ovat osa Kansallismuseon kansatieteellisiä kokoelmia. Kansatieteelliset kokoelmat kertovat suomalaisesta kansankulttuurista 1500-luvulta nykypäivään.
Kansallismuseon esinekokoelmat ovat syntyneet noin 200 vuotta kestäneen keräystoiminnan tuloksena. Irtohuonekalut eivät vielä 1700-luvulla olleet kovin yleisiä suomalaisissa kansanomaisissa rakennuksissa. Huonekalut, esimerkiksi istuimet, hyllyt tai sängyt, olivat osa kiinteitä seinärakenteita. Irrallisten huonekalujen yleistymiseen vaikutti savuhormillisten uunien yleistyminen taloissa. Tämän jälkeen hirsitalojen huoneet eivät olleet enää savusta mustia ja kamareitakin pystyttiin pitämään lämpiminä omilla uuneillaan. Taloihin tehtiin pikkuhiljaa suurempia ikkunoita, savupirttien pienten ikkunaluukkujen sijaan. Huoneiden valaistus parani. Maalattuja huonekaluja saattoi 1800-luvun talossa ihailla tästä syystä jo ihan eri tavalla.
Arkku on yksi vanhimmista huonekaluista. Suomessa niitä tiedetään käytetyn keskiajalta lähtien. Arkut olivat suosittuja vaatteiden sekä muun arvokkaan irtaimiston säilytyspaikkoja. Olivathan ne raudoitettuja ja lukittavissa. Arkun sisällä olevassa pienessä lokerossa säilytettiin pienempää arvotavaraa, kuten koruja. Tasakantiset arkut toimivat myös istuimina. Kun piika vaihtoi taloa, hänellä saattoi olla mukanansa arkku, jossa oli koko hänen omaisuutensa.
Pienempiä talon tavaroita säilytettiin hyllyillä tai seinäkoreissa. Pienet seinäkaapit tulivat tähän tarkoitukseen vähitellen 1600-luvulta alkaen. Tavallisen kansan keskuudessa varhaisimmat kaapit olivat maalamattomia mutta puuleikkauskoristelua saattoi olla. Maalauskoristelu yleistyi 1800-luvulla. Pienet seinäkaapit kiinnitettiin seinään paksuilla rautakoukuilla ja niissä oli lukko. Kaapista käytettiin nimitystä isännänkaappi tai renginkaappi. Isäntä säilytti tärkeimpiä talon ylläpitoon liittyviä tavaroita kaapissa, kuten rahaa, raamattua tai vaikkapa arvokkaimpia juomia. Renki puolestaan säilytti kaapissa lähes koko henkilökohtaista omaisuuttaan. Kun renki vaihtoi taloa, hän saattoi ottaa vain kaapin mukaansa.
Isommat lattiakaapit yleistyivät vauraimmissa talonpoikaistaloissa 1700-luvulla. Kaapit olivat usein kaksiosaisia. Tällöin niissä oli yleensä leveämpi alaosa ja kapeampi yläosa. Nurkkakaapit olivat suosittuja. Kaappeja käytettiin esimerkiksi astiakaappeina tai ruokakaappeina. Ruokakaapeista oiva esimerkki on maitokaapit, joissa voitiin hapattaa piimää ja viiliä. Kammarin kaapissa säilytettiin hienoimpia liinavaatteita. Myös suuremmissa lattiakaapeissa maalauskoristelu yleistyi 1800-luvulla. Kukkakoristelu oli yleisintä. Raamatulliset tai muut esittävät kuva-aiheet olivat harvinaisempia. Kaapien mallit vaihtelivat paikkakunnittain. Jos paikkakunnalla oli kirkonrakentajia, olivat talojen hienoimmat huonekalut todennäköisesti heidän työtään.
Kaappikello oli käytössä vauraimmissa taloissa jo 1700-luvun loppupuolella, mutta laajemmin kaappikello yleistyi vasta 1800-luvulla. Aurinkokello riitti pitkään ajan määrittämiseen. Kovin tarkkaa aikaa ei aiemmin tarvittu. Tunnit olivat tärkeitä vain tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi isommissa taloissa, joissa oli paljon ulkopuolista työvoimaa, kello toi täsmällisyyttä työaikoihin. 1700-luvun kaappikellot olivat suoralinjaisia kuningatar Anna -tyylisiä. 1800-luvulle tultaessa kappikellojen tyyli vaihtui rokokoovaikutteiseksi. Länsirannikolla oli taitavia kaappikellojen tekijöitä. Monet heistä olivat tulleet Ruotsista. Usein kelloseppä valmisti kellon ja paikallinen puuseppä valmisti kellokaapin.
Tuoli oli harvinainen huonekalu suomalaisissa talonpoikaistaloissa ennen 1800-luvun puoliväliä. Tuoli tuli vauraimmissa taloissa käyttöön 1700-luvun lopussa, mutta yleistyi vasta 1800-luvulla. Yleensä tuvan reunoja kiersivät kiinteät seiniin kiinni rakennetut pitkät penkit. Irtotuolit olivat lähinnä kunniaistuimia ja ne olivat talon arvohuonekaluja. Tuoli oli hankittu esimerkiksi majataloon, jos tiedettiin, että tulossa oli ylempiarvoisia henkilöitä mutta ympäröiviin taloihin tuolin käyttö ei heti majatalostakaan levinnyt.
Pönttötuolia ja arkkutuolia käytettiin istuimen lisäksi tavaroiden säilytykseen. Arkkutuolin malli on tunnettu jo varhaiselta keskiajalta lähtien. Pönttötuoli oli suosittu käsityöläisten keskuudessa. Työvälineitä saattoi säilyttää istuimen sisällä. Kansan huonekaluissa näkyivät eri aikojen tyylisuuntaukset. Kansallismuseon tuoleissa on nähtävissä vaikutteita esimerkiksi renessanssista, rokokoosta, empirestä ja biedermeierista. Morsiustuoleissa koristeena esiintyi sydänkuvioita ja usein myös morsiamen nimikirjaimet.
Tekstin kokosi Nina Repo
Kuvat Matti Kilponen
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Lisätietoa kansatieteellisten kokoelmien huonekaluista:
U. T. Sirelius, Suomen kansanomaista kulttuuria. Esineellisen kansatieteen tuloksia II. s. 303 – 335. Otava, Helsinki 1921.
Jorma Heinonen, Suomalaisia kansanhuonekaluja, Old Finnish Furniture. Helsinki 1969.
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri, s. 332-358. Porvoo 1975.
Muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:
Marko Kasto, Mestareita ja oppipoikia: Pohjanmaalla toimineet käsityöläismaalarit. Vaasa 2001.
Raul Pohjonen, De österbottniska allmogemålarna 1750-1900: en matrikel över dekorationsmålarna i Österbotten. Pohjanmaan talonpoikaismaalarit 1750-1900: matrikkeli Pohjanmaalla toimineista koristemaalareista. Kokkola 1993.
Sammallahti, Leena; Lehto, Marja-Liisa, Suomalainen sänky : kansanomaisten vuodekalusteiden historiaa. 2006.
Sammallahti, Leena; Lehto, Marja-Liisa, Kalusteita kamareihin : Suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa. 2010.
Leena Sammallahti, Suomalainen kansanomainen jalaskehto. Kansatieteellinen arkisto 31. Vammala 1980.