Olki on ikivanha joulun viettoon liittyvä materiaali: olkia on levitetty jouluisin tuvan lattialle ja niistä on valmistettu monia joulunajan koristeita. Kun joulun vietto aikoinaan vakiintui vuodenkierrossa muinaisen sadonkorjuujuhlan paikalle, nähtiin olkien symboliikassa muistumia tästä juhlasta. Kristillisen joulun kuvastossa olkien on katsottu puolestaan viittaavan Vapahtajan syntymään ja seimen olkiin. Osan joulun pyhyydestä uskottiin siirtyvän myös jouluolkiin, joita oli tapana säästää kevääseen. Silloin niitä laitettiin kylvövakan pohjalle takaamaan suotuisan sadon.

Olki joulukoristeiden materiaalina

Maatalousyhteiskunnassa viljojen korsia oli aina runsaasti saatavilla puinnin jälkeen. Koristeiden valmistukseen soveltuivat erityisen hyvin rukiin ja vehnän oljet. Maatalouden koneellistumisen myötä olkien saatavuus on kuitenkin vähentynyt, sillä tehokkaat leikkuupuimurit silppuavat viljankorret. Perinteisiä malleja mukailevat olkikoristeet ovat silti pitäneet pintansa joulukoristeiden joukossa. Kauppojen hyllyillä ne tosin ovat nykyisin enimmäkseen tuontitavaraa.

Perinteen elvyttäminen

1930-luku merkitsi käännekohtaa perinteisten olkikoristeiden historiassa. Jouluoljista tuvan lattialla oli tulipalovaaran vuoksi tuolloin jo luovuttu. Myös oljista tehdyt koristeet, himmeli mukaan lukien, olivat painumassa unholaan. Marttaliitto ja kotiteollisuusjärjestöt havahtuivat tuolloin katoamassa olleeseen perinteeseen ja aloittivat kampanjoinnin olkikoristeiden puolesta. Aikakaudelle tyypillistä oli talonpoikaiskulttuurin arvostus ja menneisyyteen viittaavat myönteiset mielikuvat. Tähän olkikoristeiden nostalgia sopi erinomaisesti. Kotiliedessä kirjoitettiin vuonna 1938: ”Jouluoljet ovat suomalaisille niin rakas jouluperintö, että ne kaikin mokomin tahdotaan saada näkyviin. Pienet lintulyhteet, pienet pukit, kaikki mikä suinkin olkea on, menee joulumarkkinoilla kuin kuumille kiville.”

Samaan aikaan paheksuttiin kaupallisia, ulkomailta tuotettuja koristeita, joita oli alkanut ilmestyä markkinoille. Emäntälehdessä kirjoitettiin jo vuonna 1924: ”Meidän on yhä enemmän pyrittävä siihen, että jätämme joulukuusistamme ja joulupöydiltämme ulkomaista kiiltorihkamaa ja käytämme enemmän oman keksimiskykymme ja ahkerien sormiemme tuotetta. Maaseudulla ja maaseutukaupungeissa se kyllä helpommin käy päinsä, sillä siellä ei suurten kauppaliikkeiden houkutukset uutuuksillaan ole niin moninaiset kuin täällä pääkaupungissa.”

Taivaankappaleet

Lieneekö aikakauden ilmapiiri innostanut tallentamaan olkikoristeiden perinnettä laajemminkin, sillä vuonna 1936 Ilmari Mannermaa Kestilästä, Pohjois-Pohjanmaalta, lähetti oheiset koristeet Sanakirjasäätiöön (nyk. Kotimaisten kielten keskus/Kotus), mistä ne edelleen luovutettiin Suomen kansallismuseon kokoelmiin. Koristeita koskevat lisätiedot löytyivät vastikään Kotuksen arkistosta.

Olkikoristeet on malliksi valmistanut Aappo Junkkari, joka oli syntynyt vuonna 1862 ja joka siten muisti koristeet omasta lapsuudestaan. Koristeet on nimetty taivaankappaleiden mukaan siten, että kaksi suurinta ovat aurinkoja, yksi hieman pienempi on kuu ja pienimmät tähtiä. Kokonaisuuteen kuuluu lisäksi kaksi joulusuttia. Nämä koristetyypit olivat vielä 1800- luvun jälkipuolella olleet paikkakunnalla yleisiä, mutta sittemmin jääneet kokonaan pois käytöstä ja jäämässä unohduksiin. Aapo Junkkarin kertomuksen mukaan koristeita käytettiin tuvan pöydän takana, peräseinällä ja niin korkealla etteivät lapset niihin penkiltä ylettäneet. Mikäli käytettiin yksittäisiä aurinkoja, ne voitiin sijoittaa myös ikkunoiden ja oven päälle. Koristeet saivat olla seinällä aina kevätsiivoukseen asti, joka ”toimitettiin yleensä Maarian päivään mennessä, toisinaan vasta pääsiäiseksi ja hitaimmat Helluntaiksi”. Myöhemmin yleistyi tapa poistaa olkikoristeet jo loppiaisena.

1930- luvulla näiden olkikoristeiden alkuperäinen merkitys oli ehtinyt jo unohtua. Vanhempi väki Kestilässä arveli niiden symboloivan vapahtajan syntymää ja Betlehemin tähteä.

Joulusutit

Yleisiä olkikoristeita Kestilän seudulla olivat myös joulusutit. Niihin liittyneistä perinteistä on kertonut koristeet valmistaneen Aappo Junkkarin vuonna 1834 syntynyt isä Jaakko, jota pidettiin erityisen hyvämuistisena: ”Joulusutit valmistettiin lattialla olleista oljista siten, että otettiin pitkiä olkia, joiden toinen pää sidottiin lujasti narulla kiinni, leikattiin tasaiseksi ja laitettiin terävä puutikku. Sutti leikattiin myös toisesta päästä, joten se oli valmiina noin 50 cm pituinen. Kukin vuorollaan yritti näitä sutteja heittämällä saada pirtin lakeen, joko laipiopuihin tai niiden rakoon tarttumaan, johon ne jätettiin riippumaan. Kilpailu oli kova, jokainen yritti mahdollisimman lujaan saada sutin tarttumaan, sillä uskomuksen mukaan se, kenen sutti ensimmäiseksi katosta putosi, tulisi ensimmäisenä kuolemaan. Mikäli sutit pysyivät katossa, saivat ne olla paikoillaan laskiaiseen asti, jolloin ne poltettiin.”

Raila Kataja

Kuun halkaisija on 35,5 cm. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Koristeista suurin, aurinko, aukesi vasta seinänrakoon työnnettäessä. Mannermaa lahjoitti esineet Sanakirjasäätiöön, mistä ne luovutettiin Suomen kansallismuseoon. Mannermaa moitti lähettämiään koristeita: ”Näistä ei tullut kyllin hyviä, sillä tekijä on vähänäköinen ja oljet eivät olleet kauniita”. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Tähdet ovat koristeista pienimmät, niiden halkaisija on vain noin 10 cm. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Joulusutti on lähes 40 cm pitkä. Se yritettiin saada tarttumaan pirtin kattoon. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Lähteitä

Heininen Päivi, Kotilieden suuri joulukirja. Yhtyneet kuvalehdet, 2002.

Koivisto Kaisa, Hannele Nyman, Marjo-Riitta Saloniemi, Joulupuu on rakennettu - Suomalaisen joulukuusen tarina. Tammi, 2009.

Kansallisarkisto, digitoidut pienpainatteet:

Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.2.1924 nro 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/895836?page=7 (vierailtu 29.10.2024)

Kotiliesi 15.11.1938 No22 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/914282?page=17 (vierailtu 29.10.2024)