Östra Silvbergissä, noin kymmenen kilometriä Sä­teristä länteen Taalainmaalla, tehtiin Ruotsin mittakaavassa varsin merkittävä hopealöytö 1400-luvun lopulla. Alueen hopearikkaudet tunnettiin kuitenkin jo huomattavasti tätä aiemmin, sillä nimi Silvberg, ”silbergheno", esiintyy asiakirjoissa jo vuonna 1347, ja varhaisin tunnettu maininta on vuodelta 1354 eräässä privilegiokirjeessä. On kuitenkin epäselvää, viittaavatko nämä varhaisimmat maininnat Östraan (Itä-) vai Västraan (Länsi-Silvberg), joka sijaitsee useita kilometrejä länteen. Vanhin varma maininta Östra Silvbergistä on vuodelta 1483.

Östra Silvbergissä hopea saatiin hopeapitoisesta lyijyhohteesta, joka sisälsi myös kultaa (noin 10–15 % hopean määrästä). Tämä oli myös aikalaisten tiedossa, sillä aikalaislähteissä kyseisen hopeamalmin mainitaan olevan kultapitoista, ”gyldisk”. Hopean sulatus tapahtui tiettävästi Jönshyttanissa, josta on löydetty yhteensä yhdentoista sulatusuunin jäännökset, mikä kertoo laajasta kaivostoiminnasta.

Ruotsin kruunu oli alusta lähtien kaivoksen osakas, ja 1400-luvun lopulla myös Eskilstunan luostari liittyi mukaan omistajaksi. Luostari rakennutti hopeakaivoksen yhteyteen Pyhän Nikolauksen kappelin, joka valmistui todennäköisesti 1400-luvulla, ja jota uudistettiin 1500-luvulla. Kaivoksen tuotto alkoi kuitenkin laskea ja kruunu kielsi vuonna 1552 paikallisia sulattamasta hopeaa omiin tarpeisiin, mikä kertoo kruunun halusta säilyttää yksinoikeus alueen hupeneviin rikkauksiin. Hopeamalmin ehtyminen alkoi noin vuonna 1580, jonka seurauksena louhinta alueella väheni vähitellen. Kaivosta käytettiin kuitenkin vaihtelevalla menestyksellä aina vuoteen 1641 asti, jolloin kaivoksen toiminta lakkasi kokonaan.

Gripenhielmin dukaatit

Pitkän hiljaiselon jälkeen Östra Silvberg kiinnitti jälleen huomiota vuonna 1695, kun metallurgiaa tunteva Kopparbergin läänin maaherra Nils Gripenhielm (1653–1706) teetti alueella tutkimuksia vanhojen jätelouhoskasojen malmijäännöksistä. Hänellä tiedetään olleen omana aikanaan poikkeuksellisen laaja rahakokoelma, joka selittää miksi Gripenhielm lyötätti louhosjätteestä erottamastaan kullasta nimenomaan dukaatteja vuonna 1696. Rahojen kääntöpuolelle kaiverrettiin teksti (vapaasti suomennettuna): "Ruotsalaisesta kullasta, löydetty Taalainmaalta ja Östra Silvbergistä vuonna 1695". Etupuolen muotokuva, joka esittää kuningas Kaarle XI:tä klassiseen tyyliin sivuprofiilista, poikkeaa kaikista tunnetuista virallisista dukaatin muotokuvatyypeistä. Se on kuitenkin identtinen Arvid Karlsteenin (1647–1718) vuonna 1696 kaivertaman mitalin muotokuvan kanssa, joka oli alun perin tehty korvaamaan rikkoutunut mitali. Näin ollen dukaatit on todennäköisesti lyöty vasta vuonna 1696, vaikka itse rahassa lyöntivuodeksi ilmoitetaan 1695.

Näitä dukaatteja on arveltu jälkikäteen lyödyn yhteensä 100 kappaletta, mutta Gripenhielm itse puhuu kirjeissä ja raporteissa epämääräisesti vain liioitellen "lukuisista kappaleista". Tunnettujen kappaleiden perusteella sadan kappaleen lyöntimäärä vaikuttaa olevan arvioitu yläkanttiin.

Vuonna 1730 vuorineuvos Adolf Adolphsson Christiernin (1701–1771) otti haltuunsa sekä Östra että Västra Silvbergin, oltuaan tätä ennen vuosina 1726–1729 ulkomailla opiskelemassa kaivostoimintaa, metallurgiaa ja rautateollisuutta. Matkan aikana hän sai käsiinsä omien sanojensa mukaan ”ikivanhan” käsikirjoituksen, jossa kerrottiin alueen kultapitoisesta malmista. Todennäköisesti hän viittaa tällä vain muutama vuosikymmenen aiemmin tapahtuneeseen Gripenhielmin onnistuneeseen kokeeseen erottaa kulta louhosjätteestä ja ”lukuisien” dukaattien lyömiseen.

Christiernin motivaattorina toimi epäilemättä Gripenhielmin esikuvan ohella Ädelforsin kaivos, josta vuorimestari Anton Swab raportoi vuonna 1737 löytäneensä kuparimalmijuonen, joka lisätutkimuksissa todettiin sisältävän myös kultaa. Tämä herätti suurta huomiota Ruotsissa ja johti nopeasti yhtiön perustamiseen, jossa kruunu oli osakkaana. Vuonna 1741 tämä huipentui ensimmäiseen kullan sulatukseen, josta lyötiin 64 kappaletta dukaatteja. Ädelforsin kaivoksen kullasta kyettiin lyömään dukaatteja vuosittain, joten Christierninllä oli periaatteessa hyvä syy uskoa ostamansa esiintymän potentiaaliin.

Vuonna 1748 hän sai liikekumppanikseen Fredrik Rothoffin (1697–1762), Carl Gustafin (nyk. Eskilstuna) kaupungin rautaruukin omistajan, mikä mahdollisti laajemmat tutkimukset alueella ja kaivostoiminnan aloittamisen. Vuonna 1751 kaivostoiminta Östra Silvbergissä päästiin vihdoin aloittamaan, ja samana vuonna louhitusta hopeamalmista saatiin erotettua jo ensimmäiset kultahiput. Tämän onnistumisen myötä Christiernin lähetti hallitsijalle kirjelmän, jossa hän kertoi työstään ja pyysi lupaa lyödä louhimastaan kullasta muistorahan kaivoksen uudelleen avaamisen kunniaksi. Kuningas Aadolf Fredrik myönsi luvan 23. huhtikuuta 1752. Dukaatit lyötiin Tukholmassa, ja niitä valmistettiin 50 kappaletta vuosiluvulla 1751, vaikka lyönti tapahtuikin todellisuudessa vasta vuonna 1752. Leiman kaivertajana toimi Daniel Fehrman (1710–1780), ja rahan kääntöpuolella on pieni pyöristetty valtakunnanvaakuna Serafiimiritarikunnan ketjun ympäröimänä sekä teksti: "ÖSTRA SILFBERGET I KOPPARBERGS LÄN".

Vuoden 1755 alussa Christiernin haki uudelleen lupaa lyödä 150 dukaattia lisää, johon hallitsija jälleen suostui. Tällä kertaa rahojen lyöntiä varten ei teetetty uusia leimasimia, vaan lyöntiin käytettiin samaa leimasinparia kuin aiemmin. Takasivun leimasimen vuosiluvun viimeinen numero kaiverrettiin uudelleen, jolloin numerosta I kaiverrettiin 4. Se, miksei leimasimeen kaiverrettu oikeaa lyöntivuotta (1755), johtuu todennäköisesti puhtaasti käytännön syystä, sillä alkuperäisessä leimasimessa ollut roomalainen numero I oli helpompi muuttaa 4:ksi kuin 5:ksi.

Tämä jäi kuitenkin viimeiseksi lyöntieräksi, sillä epäonnekseen Christiernin oli käyttänyt koko omaisuutensa kultasuonten etsimiseen, joita ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Lopulta hän kuoli pennittömänä. Tämän jälkeen seuraavan sadan vuoden ajan Östra Silvbergissä louhittiin pääasiassa rikkikiisua, jonka hajun voi kuulemma yhä haistaa alueella, vaikka kaivoksen toiminta päättyi 1800-luvun lopulla ja kaivos on täyttynyt vedellä.

Östra Silvbergin dukaatit kertovat osaltaan epätoivoisesta ajanjaksosta Ruotsin historiassa, jolloin kullan etsimisessä ei jätetty kiveäkään kääntämättä. Kultaa louhittiin omasta maaperästä, vaikka se oli raskaasti tappiollista. Kultaa yritettiin valmistaa myös alkemian keinoin (ks. Paykullin dukaatti) ja vuosikymmenen ajan kultaa tuotiin Kiinasta saakka Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian välityksellä dukaattien raaka-aineeksi, sillä maan omat kultavarat olivat riittämättömät.

Jani Oravisjärvi