Aapistikkuja

Helmikuun kuukauden esineinä on kolme aapistikkua. Tikku auttoi lukemaan opettelevaa pysymään oikealla rivillä.

Lukemaan oppimista kirjain kirjaimelta

JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.
AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.
TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.
JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!
AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.
JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme levolle. (Seitsemän veljestä)

Helmikuun kuukauden esineinä on kolme aapistikkua. Aapistikku on apuväline, jolla lukemaan opetteleva osoittaa kirjaimia. Tikku auttaa pysymään oikealla rivillä lukemista opeteltaessa. Aapistikun muita nimityksiä ovat muiden muassa lukutikku, älläntikku, ällästikku, lukupuikko ja tavauspännä.

Aapistikut kuuluvat Suomen kansallismuseon kansatieteellisiin kokoelmiin. Puinen aapistikku on saatu museon kokoelmiin vuonna 1933 Ylihärmästä. Tikku on käyttämätön ja tehty vanhan mallin mukaan. Kuparinen aapistikku on löydetty pellosta Perniössä, Lupajan kylässä ja saatu museon kokoelmiin vuonna 1899. Vaskinen aapistikku on Laihialta ja saatu museon kokoelmiin vuonna 1908. Mistään tikusta ei ole säilynyt valmistajan tai käyttäjän tietoja.

Aapistikkuun tarttuivat myös seitsemän veljestä Aleksis Kiven saman nimisessä kirjassa. Heidän opintiensä oli kivikkoinen, ja apuun ehdotettiin jo naapurin naisia: JUHANI. [...] Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo naurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?

Kuva 1: Kolme aapistikkua. Kuva Ilari Järvinen, Museovirasto.
kuva 2: Katekeettakoulun oppilaita ja opettaja Lyydi Ovaskainen luokkahuoneessa Sallassa vuonna 1938. Katekeettakoulu oli kristinopin alkeita opettava kiertokoulu. Kuva: Uuno Peltoniemi, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.
Kuva 3: Opetustilanne Aleksis Kiven koulussa Helsingissä vuonna 1949. Kuva: UA Saarinen, UA Saarisen kokoelma, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

Lukutaitoa lukkarinkoulusta

Vielä 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella Suomessa rahvaan kansanopetus ei ollut järjestäytynyttä. Kansalle opetettiin lähinnä lukutaitoa ja kristinoppia. Opetuspaikkoja olivat yleensä lukkarinkoulut, kodit ja rippikoulut, ja opetusta valvoivat kirkon viranhaltijat. Tärkeitä oppikirjoja olivat katekismus ja aapinen.

Säätyläisten ja porvarien lapsilla oli talonpoikia ja köyhää väestöä paremmat mahdollisuudet päästä kouluun, lukioon ja yliopistoon asti. Ylioppilaista 65 % oli säätyläisten ja 15 % kaupunkiporvarien lapsia 1800-luvun puolivälissä. Talonpoikien lapsia ylioppilaista oli alle 10 % ja muita 10 %. Tytöille alkeiskoulujen ovet avautuivat ensimmäisen kerran vuoden 1843 koulujärjestyksessä. Ensimmäiset tyttöoppilaat tulivat enimmäkseen säätyläiskodeista.

TIMO. Aapiskirjani tahdon oppia.
JUHANI. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä armo. (Seitsemän veljestä)

Kiertokoulu, kansakoulu, peruskoulu

Lukkarinkoulun rinnalla kirkko alkoi järjestää kiertokoulua 1800-luvun puolivälissä. Seurakuntiin palkattiin opettajia, jotka kiersivät kinkeripiireissä opettamassa muutaman viikon kerrallaan. Kiertokoulun opettajat opettivat lähinnä lukemista, laskentoa, kirjoitusta ja uskontoa.

Vuoden 1866 asetuksessa kansakoulut siirrettiin kirkon valvonnasta kuntien ja kaupunkien vastuulle. Kansakouluja perustettiin maaseudulle hitaasti, koska koulujen perustaminen vaati rahaa. Lisäksi pelättiin, että kouluttaminen tekisi lapsista laiskoja, opettaisi herrojen tavoille ja vieroittaisi maataloustyöstä. Huolimatta vuonna 1921 säädetystä oppivelvollisuuslaista kattava kansakouluverkko saatiin maaseudulle vasta 1950-luvulla.

Kansakoulun neljännen luokan jälkeen lapsen oli mahdollista pyrkiä oppikouluun, johon sisältyi viisi tai kuusi vuotta keskikoulua ja kolme vuotta lukiota. Oppikoulu oli maksullinen eikä kaikilla perheillä ollut siihen varaa. Oppikoulua ei myöskään aina ollut omalla kotipaikkakunnalla. Tämän takia Suomessa oli kaksi rinnakkaista koulujärjestelmää: osa oppilaista jatkoi kansakoulua myös neljännen luokan jälkeen, ja osa siirtyi oppikouluun.

Peruskoulu-uudistuksella pyrittiin yhteen, yhtenäiseen koulujärjestelmään. Eduskunta hyväksyi lain peruskoulusta 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Uudistus aloitettiin Lapista ja Koillismaalta syksyllä 1972. Helsingissä siirryttiin peruskouluun vuonna 1977.

Kirjanoppineita häjyistä härmäläisistä vain tehtiin, ja kovapäisimmätkin kuljetettiin kautta rippikoulun. Älläntikun noukasta härmäläisten oppi alkoi, älläntikulla hän otti kirjan kiinni, ja siitä sitten lähti vaeltamaan läpi kirjan ja läpi maailmankin, ensin tavaten ja sitten tavia lukien sekä lopuksi laukoen kohdastansa. Ja sillä lailla opittiin ja tultiin vaikka papiksi ja koulumestariksikin, kun oli vain hyvä taju ja ymmärrys. (Härmän aukeilta)

Kerttuli Hoppa

Lisätietoa

Hakkarainen, Heidi 17.4.2023. Oppimisen ilo ja lukuhalu – lukemaan oppimisen historiaa. Blogikirjoitus, kulttuurihistoria, Turun yliopisto.

Himberg, Petra 26.8.2022. Kun peruskoulu avasi opintien kaikille, pelättiin, että sivistys laskee ”massatasolle”. Yle Elävä arkisto.

Kivi, Aleksis 2005. Seitsemän veljestä. Gummerus. Ensimmäinen painos vuodelta 1870.

Paulaharju, Samuli 1996. Härmän aukeilta. WSOY. Neljäs painos, ensimmäinen painos vuodelta 1932.

Ranta, Sirkka-Liisa 2012. Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita. Karisto.

Vahtola, Jouko 2003. Suomen historia jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava.