Hätäleipäkaappi Turusta nälkävuosilta
1867–1868

Katovuoden varjo

Kevät 1867 oli Suomessa poikkeuksellisen kylmä. Maa pysyi pitkään jäässä, toukotyöt viivästyivät ja kylvöihin päästiin vasta myöhään kesäkuussa. Syyskuun alussa ankara halla tuhosi suuren osan ruis- ja ohrasadosta. Katovuosi oli tosiasia.

Tilannetta pahensi se, että viljavarastot olivat ehtyneet useiden peräkkäisten heikkojen satovuosien seurauksena. Ulkomailta hankittua viljaa ei saatu tuotua maahan meren varhaisen jäätymisen vuoksi. Vaihtoehdot hupenivat nopeasti. Jäljelle jäi vain yksi keino: oli tyydyttävä hätäravintoon.

Kansanomaisessa ruokakulttuurissa pettu oli yleinen hätäravinto, mutta kesällä 1867 viranomaiset ja sivistyneistö eivät suinkaan kannustaneet kansaa petun keräämiseen. Oppineet pitivät pettua epäterveellisenä ravintona ja katsoivat sen keräämisen vahingoittavan metsiä. Siksi se haluttiin korvata muilla ravintoaineilla. Petun tilalle haluttiin ottaa käyttöön jäkälä ja sienet.

Jäkälä ja sienet eivät olleet uusia hätäravintoaineita. Ensimmäiset jäkäläleipäohjeet julkaistiin Suomessa jo vuonna 1798, jolloin Suomen Talousseura painatti valistuskirjeen ruotsiksi ja suomeksi. Ennen vuoden 1867 syksyä kansan keskuudessa vallitsi kuitenkin pelko ja vastenmielisyys jäkäläleipää kohtaan. Kansa koki jäkälän pelkäksi vatsantäytteeksi ilman ravintoarvoja. Sieniä käytettiin ravinnoksi vain Itä-Suomessa, Länsi-Suomessa niitä vieroksuttiin ja pidettiin sikojen ravintona.

Turkulainen Erik Julin nälkää vastaan

Turkulainen kauppaneuvos Erik Julin ymmärsi jo kesällä 1867 tulevan nälänhädän ja ryhtyi toimiin. Hän suhtautui kriittisesti perinteiseen pettuleipään ja etsi korvaavia, terveellisempiä vaihtoehtoja. Hän perusti yhdessä Turun lääninlääkäri Elfvingin, rouva Gyllingin ja raatimies Wikeströmin kanssa Turkuun komitean, jonka tarkoitus oli edistää jäkälän ja sienten käyttöä hätäravintona. Tavoitteena oli hyödyntää helposti saatavilla olevaa luonnonvaraa, mutta aikaa oli vain muutama kuukausi ennen talven tuloa.

Komitean alaisuuteen perustettiin opetusleipomo, jossa opetettiin jäkälien ja sienten tunnistamista, esikäsittelyä ja erilaisten ruokien valmistamista. Opetusleipomon kurssilaisia haettiin sanomalehti-ilmoituksilla. Kurssit kestivät kaksi viikkoa, ja niihin osallistui pääasiassa naisia Turun ja Porin läänistä. Kurssin jälkeen oppilaat lähetettiin takaisin kotiseuduilleen levittämään saamaansa oppia.

Julinin komiteasta ja opetusleipomosta tuli esikuva myös muille kaupungeille, ja pian vastaavia komiteoita ja leipomoita perustettiin muihinkin kaupunkeihin.

Valistus

Jäkälän ja sienien käytön valistustyötä toteutettiin myös laajemmin yhteiskunnassa. Kirkot toimivat tiedonvälityksen keskeisinä paikkoina, joissa jaettiin ohjeita ja esiteltiin hätäravintonäytteitä; hätäleipiä ja -jauhoja.

Julinin komitea laati ja laittoi jakoon oman lentolehtisen Sananen Suomen kansalle (1867), jossa kansaa kannustettiin jäkälän ja sienien käyttöön. Toisessa lentolehtisessä komitea kehotti jauhamaan ohran ruumenet ja akanat jauhoiksi ja sekoittamaan ne jäkälä- ja ruisjauhoihin. Viimeksi mainittu lentolehtinen ja jauhonäytteet tavoittivat myös Ruoveden Pekkolan kartanon, josta ne ovat päätyneet lahjoituksena Suomen kansallismuseon kokoelmiin.

Sanomalehdet olivat myös mukana valistustyössä julkaisemalla komiteoita ja ravintokorvikkeita käsitteleviä kirjoituksia. Niissä neuvottiin erilaisia hätäleivän valmistustapoja ja kehotettiin saapumaan opetusleipomoiden kursseille.

Hankkeen hiipuminen

Syksyn edetessä toiveet alkoivat hiipua. Ensilumi peitti maan jo varhain, eikä jäkälää voitu enää kerätä. Samaan aikaan epäluulot ja huhut jäkäläleivän vahingollisuudesta vahvistuivat. Jäkäläleivän epäiltiin aiheuttavan terveysongelmia: vatsanväänteitä, sokeutta ja jopa kuolemaa.

Huhut ja epäilykset eivät olleet täysin perusteettomia. Jäkälän sisältämä karvas ja myrkyllinen happo edellytti huolellista esikäsittelyä, jota ei aina osattu toteuttaa oikein. Lisäksi eri jäkälälajien erottaminen toisistaan osoittautui vaikeaksi. Nälkiintyneelle ihmiselle jäkälähappoinen leipä saattoi olla kohtalokas.

Kaappi muistona nälästä

Erik Julin keräsi nälkävuosien toiminnasta näytekokoelman kaappiin ja lahjoitti sen yliopiston etnografiselle kokoelmalle (nyk. Suomen kansallismuseon kokoelmat) vuonna 1872. Kaapin oveen on kirjoitettu: Nödbröd, sorgliga minnen ifrån nödårena (suom. Hätäleipä, surullisia muistoja hätävuosilta) sekä vuosiluvut 1867–1868, jotka viittaavat Suomen historian tuhoisimpiin nälkävuosiin.

• 1. kuva: Kaapin oveen on kirjoitettu: Nödbröd, sorgliga minnen ifrån nödårena ("hätäleipää, surullisia muistoja hätävuosilta") 1867–1868.
• 2. kuva: Kaapin sisällä on laatikoita.
• 3. kuva: Kaapin alin laatikko on lokeroitu.

Kuvat: Museokuva Matti Huuhka & Co/ Matti Huuhka, Museovirasto.

Alkuperäiseen lahjoitukseen sisältyi hätäkaapin lisäksi Julinin kokoamia näytteitä hätäleivistä ja hätäjauhoista. Näytteistä on jäljellä enää kolme leipää. Loput leivät ja jauhonäytteet on jouduttu hävittämään museon kokoelmista.

• 1. kuva: Hätäleipä, joka sisältää kuusen ja poronjäkälää.
• 2. kuva: Mäskileipä.
• 3. kuva: Hätäleipä, joka sisältää poronjäkälää.

Kuvat: Matti Kilponen, Museovirasto

Julin totesi lahjoituskirjeessään näytekokoelman olevan hyödyksi tulevaisuudessa – kun maa kohtaisi jälleen koettelemuksia.

Nälkätalvena 1867–1868 ihmisten suhtautuminen hätäravintoon vaihteli suuresti. Monin paikoin perinteiset korvikkeet olivat edelleen luotettavin keino selviytyä.

Jäkäläleipä ei lopulta vakiintunut laajempaan käyttöön, ja komiteoiden työ jäi osin etäiseksi niille väestöryhmille, joita se koski. Kokeilu kuvastaa kuitenkin aikakauden pyrkimyksiä yhdistää käytännön selviytymiskeinot, tieteellinen ajattelu ja tulevaisuuteen suuntautuva varautuminen.

Hätäleipäkaappi säilyneine näytteineen toimii konkreettisena muistona ajasta, jolloin ruoan saatavuus ei ollut itsestään selvää ja selviytyminen edellytti sekä sopeutumista että kekseliäisyyttä.

Sari Tauriainen

Lähteet:

Häkkinen Antti. Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. WSOY 1991.

Nälkävuodet 1867–1868. Toimittaneet Jussila Tuomas, Rantanen Lari. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1443. Helsinki 2018.

Turpeinen Oiva. Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1867–1868. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia tutkimuksia 136. Helsinki 1986.