”Laiva lipui kuin suuri, valkea joutsen illan tyvenessä kajastevaloista virtaa pitkin suoraan päivätöntä pohjoista kohti. Aurinko oli jo painunut länsirantaman korkeakallioisen maaston taakse. Muikkuparvet karehtivat tyynessä vedenkalvossa, ja kuikka, korpiseutujen surullinen yksinäinen lintu, uida viiletti jylhän rantavuoren varjossa tummaa veden pintaa. Parissa paikassa näkyi nuotanvetäjiä ja verkonheittäjiä. Havaittiin myös muutamia syrjäisyytensä onnesta tyytyväisinä nauttivan näköisiä, reheviä maalaistaloja viljelmineen.” – Aaro Nuutinen, 1936

Saimaa on maamme suurin sisävesistö ja siten sen merkitys liikenneväylänä on ollut itsestään selvä jo kalevalaiselle kansalle haapioineen ja ahkioineen. Tarve sen vesireittien kehittämiselle oli teollistumisen myötä ja liikenteen lisääntyessä 1800-luvun mittaan alati kiihtyvä. Tätä kehitystyötä tehtiin pääasiassa kartoittaen ja merkiten, ruopaten ja kanavoiden.

Saimaan oma luotsihöyry

Alueellisesti väylien kunnosta ja kehittämisestä sekä luotsauspalveluiden toimivuudesta autonomian aikana vastasivat Luotsi- ja majakkalaitoksen palveluksessa olleet luotsipiiripäälliköt. Heidän toimenkuvaansa kuului mm. kiertää tarkastamassa oman piirinsä väylien, merimerkkien ja turvalaitteiden kuntoa sekä luotsiasemien toimintaa. Tehtävän sujuva toimittaminen 1868 perustetussa Saimaan ja Kallaveden luotsipiirissä edellytti konevoimalla liikkuvaa alusta, varsinkin sen väylästöjen jatkuvasti kasvaessa: vuonna 1892 oli tarkastuskierroksen pituus venynyt kokonaisuudessaan jo 1 273 meripeninkulmaan. Pitkän aikaa sai luotsipiiri kuitenkin tulla toimeen vuokrahöyryillä, kunnes toive omasta kulkuvälineestä viimein toteutui 1886. Tarpeeseen kierrätettiin tullilaitokselta S/S Silmä, joka tosin ei soveltunut uuteen rooliinsa kovin hyvin. Se oli syväkulkuinen ja heikkotehoinen, eikä esimerkiksi jaksanut keväisin ja alkukesäisin nousta vuolasta Pielisjokea ylävirtaan. Kun alun pitäenkin kehnohkossa kunnossa ollut alus vaati vuosi vuodelta enemmän huoltoa ja kunnostusta, tuli korvaajan hankkiminen hiljalleen ajankohtaiseksi. Valtiollisen rahakirstun vartijat ymmärsivät yskän, ja 1892 Luotsi- ja majakkalaitos tilasi uuden höyrykäyttöisen luotsialuksen Senaatin päätöksellä ja Aleksanteri III:n siunauksella. Kilpailutuksen voitti turkulainen Wm. Crichton & Co. Ab:n telakka ja hinnaksi sovittiin pienen tinkimisen jälkeen 56 000 markkaa. Asianmukaisesti S/S Saimaaksi nimetty alus toimitettiin telakkanumerolla 382 ja oli keväällä 1893 valmis tositoimiin.

80 jalan pituisen aluksen runko syntyi teräslevyistä niittaamalla ja sen pääkansi sommiteltiin 2,5 tuuman mäntylankusta. Kansirakennukset, ns. merenkulkuhytti ja salonki, olivat mahonkia. Peräkannen päälle tuli purjekankaalla päällystetty suvikatos ja merenkulkuhytin katolle avoin komentosilta. Aikansa tapaan aluksen varusteluun kuului myös kahvelipuomillinen masto, vaikka höyryvoimalla liikuttiinkin. Pääkannen alta löytyivät mm. miehistön skanssi, neljä hyttiä, kaksi wc:tä, keittiö ja toinen salonki, sekä tietenkin kaiken keskellä laivan sydän, konehuone. Kaksisylinterisestä, suihkulauhduttajalla varustetusta luistikoneesta saatiin puristettua 180 indikoitua hevosvoimaa, joskin potkurille saakka näistä selvisi vain murto-osa. Käyttöveden voimalaitokseensa alus hörppäsi suoraan Saimaasta ja höyrykattilan tulipesä nieli koivuhalkoja normaaliajossa noin 0,7 kuutiometrin tuntivauhdilla. Sähköä aluksella ei ollut, vaan valaistus hoidettiin perinteiseen tapaan kynttilöin ja öljylyhdyin. Syyspimeillä mukavuutta sentään lisäsivät jokaiseen hyttiin asennetut lämpöpatterit.

Uskollinen hra Jägers

S/S Saimaan miehistön määrä ja koostumus vaihteli hieman vuosien mittaan, mutta kokonaiskuva säilyi samanhahmoisena: päivälaivan ainoassa vahtivuorossa työskentelivät päällikkö (keisariaikaan yleensä luotsipiiripäällikkö), perämies, pursimies, matruusi tai pari, konemestari, lämmittäjä sekä emäntä tai kokki. Henkilötasolla väki sen sijaan vaihtui sangen tiuhaan. Harvinaisena poikkeuksena esiin nousee virolaislähtöinen pursimies Ludvig Jägerskij (myöh. Jägers), joka palveli aluksella sen käyttöönotosta aina purjehduskauden 1928 loppuun. Jägers oli selvästikin työlleen ja S/S Saimaalle erityisen omistautunut, mistä ehkä kertoo myös hänen tapansa valmistaa talven hiljaisten kuukausien aikana erilaisia tarvekaluja alukselle. Jägers teki toisinaan hankintoja omalla kustannuksellaankin, kuten huhtikuussa 1926 luotsipäällikölle lähettämästään kirjeestä ilmenee: ”Samalla ilmoittaen että olen omi lupi ostanu uutet terva mattot Saimaan kannelle nimittäi omalla kustannuksella kävi kuinka kävi näitä kuin mennä Hallitukselta kysymä ei kumminki anetta, viimi kesäset mattot kuin ruveta joka päivä käyttämä ei ole aina juhla mattot pelkävät kastumista ja väri luopumista.”

Vaikka laivaväen palkoissa ei joustoa juuri ollut, S/S Saimaan päällikkö Yrjö Peltonen lähetti 1919 Merenkulkuhallitukselle kirjeen, ehkä periaatteen vuoksi, jossa anoi palkankorotusta arvokkaalle pursimiehelle. Peltosen mukaan 500 markkaa kuussa ei ollut perheelliselle miehelle riittävä palkka, minkä lisäksi ”kun hän on palvellut jo 26 vuotta laivalla, ja vielä hän on säästänyt valtion varoja tämän 26 vuoden aikana huomattavan summan kun ei ole tarvinnut käyttää luotsia koska hän tuntee kaikki purjeväylät Saimaan vesillä ja kaikin puolin on hän korvaamaton mies”. Vaikka Peltosen yritys ei tuonutkaan tulosta, saivat myöhemmät päälliköt vivuttua Jägersin palkkaa vähä vähältä kohtuullisemmalle tasolle. Vuonna 1921 Jägersin pitkällinen palvelus sai valtiovallalta tunnustuksen Suomen Valkoisen Ruusun II luokan mitalin muodossa.

Virkalaivasta museolaivaksi

Aluksi Lappeenrannassa, sittemmin Savonlinnassa kotisatamaansa pitäneellä tarkastusaluksella riitti työsarkaa aina vain vilkastuneella vesiliikennealueella: esimerkiksi vuonna 1955 sen laajaan toimipiiriin kuului jo 67 loistoa, 18 luotsiasemaa, 3 500 viittaa sekä 1 800 merimerkkiä. Vuosikymmenien ajan S/S Saimaa oli valtion luotettava työjuhta sille nimensä antaneella vesistöllä, ainoana suurempana poikkeuksena piipahdus merelliseen toimintaympäristöön Viipurin luotsipiirissä talvi- ja jatkosodan aikana. Arkisten väylänhoitotehtävien ohella kaunista alusta on käytetty vaihtelevissa edustustehtävissä esimerkiksi valtiovieraiden sekä omien päättäjien kyyditsijänä. Suomen suuriruhtinas ei kuitenkaan koskaan vieraillut S/S Saimaalla, vaikkakin alus tiettävästi valjastettiin jokusen kerran hovin jäsenten kulkuneuvoksi. Itsenäisen tasavallan presidentit Ståhlbergista Niinistöön sen sijaan ovat viihtyneet S/S Saimaalla.

1980-luvulle tultaessa aika oli ajanut polttomoottorit mellastaen ohi entisenlaisista tarkastuslaivoista. Ajantasaisten öljyntorjunta- ja muiden vaatimusten mukainen, edelleenkin pestissään jatkava väyläalus Kummeli aloitti työt Saimaalla 1985. Edeltäjä sai luovuttaa virka-arvonsa, mutta arvokkuudestaan sen ei tarvinnut luopua. Aluksen kulttuurihistoriallinen merkitys tunnistettiin, eikä sen päätesatamaksi kirjattu rautalaivoille tyypilliseen tapaan ”naulatehdas”. Laivamuseotoimikunnan mietinnössä 1989 alustyypiltään harvinaiseksi käynyt ja käyttöhistorialtaan ainutlaatuinen S/S Saimaa listattiin kansallisesti arvokkaiden alusten joukkoon. Vaikka sen kansirakenteisiin ja sisätiloihin on käyttöhistorian aikana väistämättä tehty jonkin verran muutoksia, on se säilyttänyt poikkeuksellisen hyvin alkuperäisen luonteensa edustaen harvinaislaatuisella tavalla höyrylaiva-aikakautta ja valtion virka-alusten varhaista kerrostumaa.

Täysinpalvellut virkavanhus sai siis jatkaa liikkuvana perinne- ja edustusaluksena Merenkulkuhallituksen, sittemmin Liikenneviraston ja Väyläviraston, hoidossa. Edustustehtävien lisäksi se on jo vuodesta 1977 osallistunut aktiivisesti mm. Suomen Höyrypursiseuran regattoihin. Vuoden 2023 alusta lähtien S/S Saimaa on seilannut Museoviraston lipun alla ja se on luetteloitu Suomen merimuseon kokoelmiin. Alukseen voi tutustua tarkemmin Savonlinnassa Riihisaaren museoaluslaiturissa, missä sen esittelystä vastaa entiseen tapaan Savonlinnan museo. Mikä parasta, S/S Saimaan voi edelleen nähdä halkomassa päättäväisesti aaltoja Järvi-Suomen kansallismaisemissa. Kuten jo 131 vuotta sitten.

Timo Kunttu

Kuvat yllä:
Jussi Kirmanen / Riihisaari - Savonlinnan museo
Suomen merimuseo

Kuvat yllä:

Alun perin S/S Saimaan runko maalattiin nokimustaksi, mutta 1936 se sai heleän valkoisen ulkoasunsa, josta ei ole luovuttu sen koommin. Kuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma.

S/S Saimaan miehistöä sektoriloiston huoltopuuhissa kesällä 1938. Kuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma.

S/S Saimaan miehistö aluksen keulakannella 1961. Toisena vasemmalta luotsipiiripäällikkö Arvo Syrjälä. Kuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma.

Presidentti Urho Kekkonen vaimonsa Sylvin kanssa S/S Saimaalla 1961. Kuva: Suomen merimuseon kuvakokoelma.

Lähteet

Andersin Ernst. Finlands lotsångfartyg 1872-1900 - Historik V. Luotsi- ja majakkalaitos. Suomen merimuseon asiakirjakokoelma, dnro SMMA79003:31

Laivamuseotoimikunnan mietintö 1989. Helsinki: Opetusministeriö.

Matikka Hannu, Sipilä Petri, Wirrankoski Rami (toim.) 2019. Kelluva kulttuuriperintö: Suomen historialliset laivat. Helsinki: Suomen Laivahistoriallinen yhdistys ry ja Museovirasto.

Pakkanen Esko 2018. Luotsilaiva Saimaa. Aluksen vaiheita vuosina 1893–2018. Helsinki: Liikennevirasto.

Riihisaaren museolaivat

Suomen Höyrypursiseura Ry