Esineitä Hämeenlinnan keskusvankilan lastenosastolta

Naiset suorittivat vankilatuomionsa työlaitosten tapaisissa kehruuhuoneissa, kunnes ensimmäinen naisten kuritushuone aloitti toiminnan Hämeenlinnassa vuonna 1881. Näissä karuissa laitoksissa eli myös äitiensä mukana tulleita lapsia. Vuoden 1823 kehruuhuoneen ohjesäännössä mainitaan, että laitoksissa sai asua äitinsä huolenpitoa tarvitsevat, alle 14-vuotiaat lapset, mutta vuonna 1891 vanhempansa mukana vankilaan tulevan lapsen yläikärajaksi säädettiin kaksi vuotta.

Hämeenlinnan kuritushuoneella äidit ja lapset asuivat yhteisissä tiloissa, joissa lastenhoidosta huolehtivat äitien lisäksi vankilan hoitajattaret. Elinympäristönä vankila oli lapsille vaatimaton ja puutteellinen. Hämeenlinnan vankilassa työskennellyt lääkäri moitti lastenhoitotiloja 1890-luvun alussa ahtaiksi, pimeiksi ja hankaliksi tuulettaa. Vankilassa tapahtuneiden tautiepidemioiden jälkeen lastenhoitotiloja laajennettiin. Muutostöiden myötä lasten sairaustapaukset vähentyivät.

Vankilaan valmistui 1930-luvulla uusi lastenosasto, jossa oli kaksi huonetta, keittiö, kylpyhuone ja parveke. Laajempi lastenosasto tuli tarpeelliseksi, kun lääninvankila ja erillisenä hallinnollisena yksikkönä toiminut kuritushuone- ja työvankila yhdistyivät vuonna 1927 Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilaksi. Uuden lastenosaston myötä äitien ja lasten yhdessä viettämä aika väheni, sillä äideillä oli mahdollisuus käydä tapaamassa lapsiaan vain ruokailuhetkinä. Sylilapset nukkuivat edelleen yöt äitiensä kanssa selliosastolla.

Sotien jälkeen vankilan lastenhoito muuttui yhä lastenkotimaisemmaksi. Kaikki lapset hoidettiin ympärivuorokautisesti lastenosastolla, jossa äidit kävivät vain päivisin tapaamassa ja imettämässä lapsiaan. Äidit viettivät lastenosastolla noin kaksi tuntia aamuisin, jolloin he kylvettivät ja syöttivät lapsensa. Yhteisen aamuhetken jälkeen naisvangit siirtyivät päivän töihin. Vanhempia lapsia äideillä oli mahdollisuus tavata vain kerran päivässä. Uudistuksen taustalla vaikuttivat muuttuneet asenteet, sillä naisvankien lastenhoitokykyihin oli alettu suhtautua yhä epäilevämmin. Lisäksi vankilan ei enää katsottu sopivan lasten elinympäristöksi.

Vuonna 1947 oikeusministeriö päätti, että kaikki naisvangit, joilla oli lapsi mukanaan, on sijoitettava Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilaan. Muutoksen myötä vankilaan rakennettiin vankityönä lastenosasto, joka valmistui vuonna 1951. Lastenosasto sijaitsi kaksikerroksisessa rakennuksessa, jossa oli hoitopaikat noin 40 lapselle. Yläkerrassa oli lastenhuoneet, leikkihuone, hoitohuone lääkärintarkastuksille sekä imetyshuone rauhaisiin ruokailuhetkiin. Rakennuksessa oli myös valoisa parveke, ja ulkona lasten leikkipiha.

Osaston lastenhoito perustui Helsingin lastenlinnan lastenhoitokurssien oppeihin. Lapset nukkuivat päiväunet ulkoilmassa ja kesäisin viettivät aikaa pihalla. Lasten kehitystä seurattiin lääkärintarkastuksilla sekä säännöllisillä punnituksilla. Äidit imettivät lapsensa itse, ja vanhemmat lapset saivat ravintosuositusten mukaisia annoksia.

Vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen äidin paluu siviiliin saattoi asunnon, työpaikan ja tukiverkon puuttuessa olla vaikeaa. Äidin jäädessä vankilaan, oli lapsen siirryttävä kahden vuoden ikäisenä muurien ulkopuolelle, jolloin lähtevälle lapselle etsittiin sijoituspaikka. Jos lapsen omaiset eivät ottaneet lasta huostaansa, lapsi sijoitettiin lähes poikkeuksetta lastenkotiin. Lapsi sai vankilasta mukaansa tarpeelliset vaatekappaleet alusvaatteista ulkoiluasuihin. Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilan lastenosasto oli käytössä vuoteen 1972, jolloin naisvangit siirtyivät lapsineen Hämeenlinnan uuteen keskusvankilaan.