Kansallismuseon arkkitehtuuri ja historia

Vuonna 1901 suomalaisia arkkitehteja kutsuttiin osallistumaan arkeologis-historiallis-etnografisen museon suunnitteluun. Kilpailuajan päättyessä kesäkuussa 1902, arkkitehtuurikilpailuun oli jätetty yhteensä 15 ehdotusta. Kilpailun voitti arkkitehtikolmikko Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen kansallisromanttisia piirteitä omaavalla, jugend-tyyliä edustavalla suunnitelmallaan ”Carl XII”.

Kansallismuseon ulkoasu jäljittelee vapaasti Suomen eri aikakausien arkkitehtonisia aiheita. Kansallisromanttisessa muotokielessä on aiheita muun muassa suomalaisesta kirkko- ja linna-arkkitehtuurista, ja fasadien koristeaiheina on käytetty kansallisromantiikalle tyypillisesti luonto- ja eläinaiheista ornamentiikkaa. Pintamateriaaleina on käytetty vuolukiven ja rappauksen lisäksi karkeaksi työstettyä kotimaista graniittia.

Kansallismuseo avautui yleisölle vuonna 1916

Kansallismuseo rakennettiin vuosina 1906–1910, jolloin seutu oli huvila-aluetta ja lähestulkoon maaseutua. Alun perin museota oltiin avaamassa yleisölle jo vuonna 1914, mutta ensimmäisen maailmansodan vuoksi kokoelmia jouduttiin evakuoimaan ja museo päästiin lopulta avaamaan vuonna 1916. Muuri ja pihapuiston alueet valmistuivat 1920-luvun alussa.

Museorakennus todettiin jo alkujaan liian ahtaaksi kansalliskokoelmien esittelemiseen. Ensimmäisen suunnitelman museorakennuksen laajentamisesta tekivät jo vuonna 1904 rakennuksen alkuperäisestä suunnitelmasta vastanneet arkkitehdit Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Museon laajennussuunnitelmista viimeisimmän ennen nyt toteutuvaa laajennusta teki Aarno Ruusuvuori vuonna 1986. Yksikään näistä lisärakennussuunnitelmista ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Jugend-helmi Helsingissä

Yleisölle vuonna 1916 avautunut museorakennus on yksi kansallisromanttisen arkkitehtuurin pääteoksia, joka tulkitsee myös Suomen arkkitehtuurihistorian eri vaiheita. Samalla Kansallismuseo on kasvi- ja kukka-aiheisine ornamentteineen yksi Helsingin jugend-arkkitehtuurin tyylipuhtaita edustajia. Museorakennuksessa on paljon pieniä yksityiskohtia, joista löytyy viittauksia Suomen historian vaiheisiin, eri aikakausien arkkitehtuuriin ja suomalaiseen mytologiaan.

Kansallismuseo edustaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muodissa ollutta museoarkkitehtuuria, jossa rakennuksen eri osat kuvasivat eri kokoelmien luonnetta sekä Suomen arkkitehtuurihistorian eri vaiheita. Sisätiloissa on nähtävissä myös 1900-luvun alkukymmenien uuden arkkitehtuurin piirteitä. Museo edustaa oman aikansa uutta suunnittelua, jossa museo levittäytyy keskushallin ympärille siipirakennuksina, joista kukin edustaa tiettyä aikakautta tai osaa kokoelmista.

Kukin osasto on rakennettu ilmentämään esittelemänsä aikakauden luonnetta, mikä luo voimakasta vaihtelua rakennuksen ulkomuotoon. Sisätilojen kooltaan ja muodoiltaan vaihtelevissa huoneissa on tarkoituksella vältelty jäykkyyttä ja symmetriaa. 

Rakennuksen ytimenä toimivan Keskihallin esikuvana on ollut Pariisin vuoden 1900 Suomen paviljongin halli. Pylväiden kannattamia holveja koristavat Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheiset freskot, jotka taiteilija teki pitkälti Pariisin paviljonkiin toteuttamiensa freskojen pohjalta.

Kansallismuseon torni

58 metrin korkuinen torni on pääkaupungin tärkeimpiä maamerkkejä. Se näkyy kaartuvan Mannerheimintien päätteenä sekä vanhasta keskustasta että pohjoisesta. Torni on rakennettu tiilestä. Ulkopuolella on Rubble Wall -tekniikalla tehty epäsäännöllinen graniittimuuraus. Ylin osa kuparikatteen alapuolella on puhtaaksimuurattua tiiltä.

Torniin suunniteltiin alunperin myös kello, mutta se jätettiin pois työpiirustuksista vuonna 1905. Näin ollen kello jäi toteuttamatta ja sen tilalla on pyöreä koristeaihe.

Keskihallin kattoon maalatut freskot

Jugendille oli tyypillistä nähdä rakennus kokonaistaideteoksena, jossa suunnitellaan rakennuksen lisäksi myös sisätilat ja jopa kalusteet kokonaisuuteen sopiviksi. Siksi Kansallismuseon rakennussuunnitelmiin kuului myös seinä- ja kattomaalauksia sekä näyttelykalusteita. Keskihallin kattoon maalatut freskot ovat maalauksista ainoat, jotka toteutuivat suunnitellusti, ja nekin vasta yli 10 vuotta museon valmistumisen jälkeen vuonna 1928.

Kansallismuseon Keskihallin freskot ovat Suomen tunnetuimpia maalauksia. Kalevala-aiheiset freskot on maalannut Akseli Gallén-Kallela, joka maalasi vastaavat freskot jo vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn. Maailmannäyttelyssä Suomen paviljongin freskot olivat ihastuttaneet yleisöä suuresti, joten paviljongin suunnitellut arkkitehtikolmikko Gesellius, Lindgren ja Saarinen sisällyttivät sellaiset myös Kansallismuseon suunnitelmiin. Neljästä freskosta kolme – Ilmarinen kyntää kyisen pellon, Sammon taonta ja Sammon puolustus – ovat aiheiltaan samat kuin Pariisin maailmannäyttelyssä. Neljäs fresko – Suuri hauki – korvasi Pariisin maailmannäyttelyn Pakanuus ja kristinusko -aiheen.

Gallén-Kallelalle freskojen maalaus ei ollut uran mieluisimpia projekteja, ja häntä jouduttiin suostuttelemaan työhön. Lopulta kattomaalausten tekoon osallistui taiteilijan lisäksi hänen poikansa Jorma Gallén-Kallela sekä muita apumiehiä. Freskot olivat Akseli Gallen-Kallelan viimeisiä töitä, sillä hän menehtyi kolme vuotta freskojen valmistumisen jälkeen.

Freskojen maalaus vuosina 1927–1928 palautti ilmoille vielä hetkeksi vuosisadanvaihteen kansallisromantiikan hengen. Juuri tuolloin Suomen luovat taiteilijat elivät merkittävää murroskautta, jota leimasi voimakas pyrkimys omaan kansalliseen ilmaisuun.

Kansallismuseon ideologinen luonne antoi arkkitehdeille ainutlaatuisen tilaisuuden muinaisuuteen ja romantiikkaan suuntautuvien ajatusten toteuttamiseen. Mikäli Kansallismuseo olisi suunniteltu hieman aikaisemmin, olisi Helsinki yhtä palatsimuseota rikkaampi. Jos puolestaan suunnittelu ja rakentaminen olisivat kestäneet kauemmin kuin tapahtui, museo tuskin olisi säilynyt niin kansallisromanttisena kuin se nyt on. Tästä on selviä merkkejä rationalismin alkaessa työntyä museon suunnitteluvaiheiden ratkaisuissa etualalle.