Pula-ajan jalkineista muistetaan yleensä puupohjaiset paperinarukengät ja kangaspaloista ommellut tallukkaat. Muitakin korvikemateriaaleja oli kuitenkin käytössä, muun muassa kalannahka. Suomen kansallismuseon kokoelmissa on kahdet tyylikkäät kesäkengät, joiden pintamateriaalina on värjätty kalannahka. Toiset kengistä on hankittu jatkosodan aikana ja toiset heti sodan jälkeen. Mistä kalannahat kenkiin tulivat ja miksi materiaalin käyttö ei jatkunut pulavuosien jälkeen?

Säännöstelyn aika – mistä jalkineita?

Syksyllä 1939 Suomeen perustettiin Kansanhuoltoministeriö, jonka tehtäviin kuului muun muassa johtaa elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden kotimaista tuotantoa, jakelua sekä kulutusta. Järjestelyllä pyrittiin takaamaan kansalaisille välttämättömien tarvikkeiden mahdollisimman tasapuolinen jakelu. Valtion ostokortit otettiin käyttöön ja ensimmäisenä alettiin säännöstellä sokeria lokakuussa 1939. Talvisodan jälkeen, syksyn 1940 aikana mm. saippua ja muut puhdistusaineet sekä vaatteet ja jalkineet säännösteltiin.

Jalkinenahkaa tarvittiin armeijan käyttöön, ja siviilit saivat mitä jäljelle jäi. Kenkien ostajalta vaadittiin vakuutus, ettei hänellä ollut kuin kahdet käyttökengät ja esimerkiksi pieniksi käyneet lastenkengät oli uusia ostettaessa myytävä kenkäkauppaan. Sama koski myös kumikenkiä. Jalkineiden jakelun valvonta oli hyvin tiukkaa. Kenkälupaa ei saanut helposti, sillä työssään nahkakenkiä tarvitsevat asetettiin kansanhuollon toimistossa etusijalle.

Vanhoja jalkineita käytettiin, korjattiin ja uudistettiin mahdollisimman pitkään, kaikki nahka otettiin talteen, ja kyläsuutarit sekä korjasivat että valmistivat uusia kenkiä vanhasta nahasta tai esimerkiksi teuraseläimen taljoista. Kenkäpulassa yleisjalkineiksi muodostuivat monot.

Pian alettiin kehitellä kenkiä myös muista materiaaleista kuin nahasta. Kenkien pohjia tehtiin puusta, ja päällisiä paperista ja kankaasta. Paksuun puupohjaan sahattiin viiltoja antamaan pohjalle hieman taipuisuutta. Päällyskankaana käytettiin kudottua paperinarua, kengän aukko reunustettiin tekstiilinauhalla ja myös kengännauhat olivat tekstiiliä. Puupohjien kopina kuului kauas ja paperikengät osoittautuivat sateella hankaliksi, koska materiaali hajosi kosteudessa.

Talvella pakkaskelillä käytettiin tallukkaita. Tallukkaat tehtiin kokonaan tekstiilistä ompelemalla useita kerroksia kangasta tikkaamalla yhteen. Pohja saatiin esimerkiksi vanhoista huopasaappaan varsista ja päällisinä käytettiin vanhoista sarkahousuista ja -takeista saatua kangasta. Tallukkaissa jalat pysyivät lämpiminä mutta kosteutta ne eivät juurikaan kestäneet.

Kalannahka käyttöön

Kalannahkojen käytöllä on pitkät perinteet pohjoisen pallonpuoliskon alkuperäiskansojen piirissä. Erityisen paljon kalannahkaa on käytetty pohjoisilla alueilla Aasiassa, Kanadassa, Alaskassa ja Skandinaviassa. Kalannahasta on valmistettu mm. jalkineita, takkeja, säkkejä ja laukkuja. Kalannahan käsittelyn taito siirtyi perimätietona sukupolvelta toiselle, kunnes se lopulta katosi ja unohtui. 1900-luvulla sota-ajan puute nahasta nosti kuitenkin tämän vanhan perinteen uudelleen käyttöön. Kalannahasta tuli pula-ajan korvikemateriaali.

Kansallismuseon kokoelmien kengistä toiset ovat siniseksi ja toiset punaiseksi värjättyä kalannahkaa, ilmeisesti turskaa. Kalannahka on ommeltu yhteen melko pienistä paloista ja liimattu kankaalle. Kenkien pohjat ovat ”oikeaa” nahkaa, olisikohan kyseessä jo ennen sotia tehdyt pohjat, joihin sitten päällys on tehty korvikemateriaalina pidetystä kalannahasta. Kengistä siniset on hankittu vuosien 1942–43 aikana, saantitietojen mukaan jostain liikkeestä Helsingin Unioninkadulta. Punaiset kengät on hankittu heti sodan jälkeen.

Suomalaisen kenkäteollisuuden tarpeisiin tuotiin sodan aikana ja heti sodan jälkeen kalannahkoja Tanskasta. Nahkat olivat turskasta, punakampelasta ja ankeriaasta. Kalannahkat liimattiin kiinni toiseen materiaaliin, tavallisimmin kankaaseen, jotta niistä saatiin tukevampia. Kalannahkoja käytettiin myös laukuissa. Kalannahkat olivat hyvää ja kestävääkin materiaalia, mutta kun oikeaa nahkaa alkoi taas tulla markkinoille, kalannahasta luovuttiin ja tuonti Tanskasta loppui. Kalannahkaa pidettiin korvikkeena oikealle nahalle eikä sitä enää haluttu käyttää, kun säännöstelyaika oli ohi.

Kansallismuseon kenkien nahka on siis melkoisella varmuudella tuotu Tanskasta, koska kengät ovat teollisesti valmistetut. Suomessakin kyllä valmistettiin tiettävästi kalannahkaa kotirintaman käyttöön, erityisesti naisille ja lapsille kenkänahoiksi. Sama ilmiö toistui myös muissa pohjoismaissa.

Jalkineiden säännöstely ei suinkaan loppunut sodan päättymisen myötä, ja nahkajalkineiden saatavuus jopa huononi sodan päätyttyä. Säännöstely jatkui siis vielä vuosia, ja vasta kesäkuun alussa 1949 kansanhuoltoministeriö vapautti kaikki nahkavalmisteet piste- ja kuponkimyynnistä. On arvioitu, että viiden sotavuoden aika jätti 5,5 miljoonan nahka- ja kumijalkineparin vajauksen, jonka korjaaminen vaati vuosien työn.

Satu Frondelius

Lähteitä

TALVELLA TALLUKKAAT – KESÄLLÄ PAPERIKENGÄT. Haastattelututkimus pula-ajan vaikutuksesta Etelä-Satakunnassa ja Suomessa. Tekijä Jaana Virkkunen. Avaa tästä.

Hanna Nore, Kalannahan jäljillä – Vesiemme unohdetut aarteet. 2023.