Linnanniemen vankilahistoriaa

Suomen vankiloiden historia alkaa kruunun linnoituksista, kaupunkien varaskellareista ja maaseudun tilapäissuojista. 1600-luvulla luotiin lääninhallinto ja sen myötä lääninvankilajärjestelmä, jonka perustana olivat aikaisemmat kruunun vankihuoneet. Tuolloin myös Hämeen keskiaikaisessa linnassa ollut kruunun vankihuone muutettiin kruununvankilaksi, eli lääninvankilaksi. Lääninvankilajärjestelmä oli pohjana myöhemmälle vankilalaitokselle.

Kuolema vai parannus?

1700-luvun lopulle saakka rikosten ensisijaisia rangaistusmuotoja olivat kuolemanrangaistukset ja muut ruumiinrangaistukset sekä häpeärangaistukset. Näiden lisäksi voitiin rangaistukseksi määrätä pakkotyötä, sakkoja tai vankeutta. Pelkän vankeusrangaistuksen ei kuitenkaan ajateltu olevan riittävä pelote, vaan ankarammat rangaistukset nähtiin tehokkaampina rikosten ennaltaehkäisijöinä. Vankiloita käytettiin pitkälti rikoksentekijöiden säilytyspaikkoina ennen varsinaisen tuomion täytäntöönpanoa.

1700-luvulla alkoivat kansainväliset valistusajan virtaukset kantautua maahamme. Valistusfilosofian ajamien humaanisuuden ja suvaitsevaisuuden aatteiden vaikutuksesta alettiin käyttää yhä enemmän vapausrangaistuksia kuoleman-, ruumiin ja häpeärangaistusten sijaan. Vankimäärät kasvoivat ja vankipaikkoja tarvittiin lisää. Uudet aatteet johtivat 1800-luvulla rangaistusjärjestelmän uudistamiseen. Kun aiemmin vankeuden tarkoituksena oli ollut vain säilyttää ja rankaista rikoksentekijöitä, uuden näkemyksen mukaan tavoitteeksi tuli myös rikollisten parantaminen ja kasvattaminen kovan kurin, työn ja opetuksen avulla. Kuolemanrangaistus oli Suomen rikoslaissa vuoteen 1949, mutta sitä ei pantu toimeen vuoden 1825 jälkeen. 1800-luvulla kuolemaantuomitut karkotettiin Siperiaan.

1830- ja 1840-luvun vaihteessa perustettiin Hämeenlinnaan Kronoborgin työ- ja ojennuslaitos, joka sai käyttöönsä osan linnasta. Vuonna 1843 työ- ja ojennuslaitoksen tilat laajenivat, kun sille valmistui kokonaan uusi rakennus linnan länsipuolelle. Uudessa rakennuksessa oli kahdeksan makuusalia, joihin voitiin kuhunkin sijoittaa 12-15 vankia, eli yhteensä toistasataa vankia. Osa vangeista majoitettiin linnan yhteismakuusaleihin, ja työhuoneet sijaitsivat linnan pohjoisessa kehämuurirakennuksessa. Työ- ja ojennuslaitokseen tuomittiin joko määrätyksi tai epämääräiseksi ajaksi työhön mm. juoppoudesta, irtolaisuudesta sekä muusta pahantapaisuudesta tai korvaamaan varastetun tavaran arvoa. Työlaitoksen tarkoituksena oli totuttaa sinne tuomitut hyödylliseen työntekoon ja saada heidät parantamaan tapansa. Työ- ja ojennuslaitoksen toiminta lakkautettiin 1860-luvun lopussa, ja sekä ojennuslaitosrakennus että sen viereen vuonna 1871 valmistunut sellirakennus tulivat juuri perustetun Hämeenlinnan rangaistuslaitoksen käyttöön.

1800-luvun uutuus – sellivankila

Yleisölle avoinna oleva vankilarakennus on vuonna 1871 valmistunut arkkitehti L.I. Lindqvistin suunnittelema sellirakennus, joka oli Suomen ensimmäinen sellivankila. Tämä oli aikansa moderni laitos uudenaikaisine lämmitys-, ilmastointi-, vesi-, hygienia- ja ruokahuoltojärjestelmineen. Rakennuksessa on kolme kerrosta ja lisäksi kellarikerros eli maakerta. Kolme sellikerrosta ovat yhteydessä toisiinsa koko rakennuksen halki kulkevan keskuskäytävä kautta. Pääsisäänkäynti on rakennuksen keskiosassa samoin kuin kerroksia yhdistävät kierreportaat ja vankilan hallintotilat. Kussakin kerroksessa on 22 tynnyriholvattua selliä, joiden pinta-ala on n. 8 m2. 1800-luvun lopussa, etenkin 1880-luvulla, rakennettiin Suomeen useita tämän tyyppisiä sellivankiloita, joista osa on edelleen käytössä.

1800-luvun jälkipuoliskolla vapausrangaistuksesta tuli ensisijainen rangaistusmuoto ja vapausrangaistuksen lajeiksi tulivat kuritushuone, vesileipärangaistus ja vankeus. Rikollisten parantamisen katsottiin onnistuvan parhaiten, jos vangit eristetään toisistaan ja otetaan käyttöön progressiivinen eli edistysjärjestelmä. Tämä edellytti vanhoista yhteismakuusaleista luopumista ja yksinäissellien rakentamista. Ajateltiin, että vangin asuessa yksin sellissään hän ei olisi alttiina muiden vankien turmelevalle vaikutukselle. Yksinäisyydessä vanki katuisi ja pääsisi irti huonoista tavoistaan, kun hänelle tarjottaisiin sopivasti opetusta, hengellistä kasvatusta ja työtä. Progressiivisen järjestelmän mukaan vangit jaettiin luokkiin, jolloin vankiin kohdistetiin aluksi alemmissa luokissa ankarampia kasvatuskeinoja ja hänen osoittaessaan ahkeruutta, hyvää käytöstä ja edistystä, hän saattoi edetä ylempiin luokkiin, jolloin kuria lievennettiin ja annettiin vangille enemmän vapauksia.

Hämeenlinnan rangaistuslaitos oli miehille tarkoitettu vankila, jossa ryhdyttiin toteuttamaan ajan modernia yksinäiseristykseen ja progressiivijärjestelmään perustuvaa vankeinhoitoa. Rangaistuslaitoksista alettiin myöhemmin käyttää nimitystä kuritushuone. Kuritushuonerangaistus oli tavallista vankeusrangaistusta ankarampi – kuritushuonevangit eristettiin totaalisemmin muista ja he aloittivat vankeusrangaistuksensa alemmassa luokassa kuin vankeusvangit. Hämeenlinnan rangaistuslaitoksen kuuluisimpia vankeja olivat Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Vuonna 1881 Hämeenlinnan rangaistuslaitos lopetti toimintansa ja vangit siirrettiin vasta valmistuneeseen Helsingin kuritushuoneeseen.

Naisvankila lääninvankilan rinnalle

Vuonna 1881 linnaan perustettiin naisille tarkoitettu Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankila, josta tuli myöhemmin Hämeenlinnan kuritushuone- ja työvankila ja lopulta Hämeenlinnan keskusvankila. Linnaan keskitettiin koko maan naispuoliset rangaistusvangit ja siellä oli myös mm. irtolaisuudesta, juoppuodesta ja pahantapaisuudesta työvankeuteen määrättyjä naisia. Naisvankilaa varten rakennettiin lukuisia rakennuksia linnan ulkopuolelle, mm. päiväsellirakennus linnan pohjoispuolelle, talous- ja huoltorakennuksia sekä lastentalo vankiäitien lapsille.

Kun linna otettiin naisvankilan käyttöön, siirrettiin aiemmin linnassa toiminut lääninvankila entisen miesten rangaistuslaitoksen tiloihin – sellivankilaan ja ojennuslaitosrakennukseen, josta tuli lääninvankilan pohjoisosasto. Suurin osa lääninvankilan vangeista oli miehiä, mutta joukossa oli myös naisia, joita varten pohjoisosaston toisen päädyn yhteismakuusalit muutettiin 23 sellin selliosastoksi. Miehet majoitettiin sellirakennukseen. Pohjoisosaston toiseen päätyyn entisten yhteismakuusalien paikalle tuli mm. työsalit sekä naisille että miehille ja kouluhuone naisille. Pohjoisosastolla ovat sijainneet myös mm. lääninvankilan kirkko, liikuntasali, kanttiini ja tapaamistila, jossa vangit tapasivat heitä katsomaan tulleita vierailijoita. Rakennuksen keskiosaan järjestettiin muutama asunto henkilökunnalle, suurin niistä johtajalle. Lääninvankilan vangit olivat tutkintavankeja, lyhyitä vankeusrangaistuksia suorittavia sekä sakonsovittajia.

Eikö vankilakuri parannakaan?

Maailmansotien jälkeen tehtiin vankeinhoidossa monia uudistuksia, mutta kehitys ei ollut suoraviivaista. 1940-luvulla työpäivät lyhennettiin kymmentuntisista kahdeksantuntisiksi ja vankien henkilökohtaisten tavaroiden pito vankeusaikana helpottui. Lisääntynyt vapaa-aika toi lisää mahdollisuuksia kerho- ja opintotoiminnalle sekä liikuntaharrastuksille. Raipparangaistuksista ja pimeään eristysselliin sulkemisesta kurinpidollisina menetelminä luovuttiin. Vuonna 1950 aloitettiin vankiloissa AA-kerhotoiminta päihdeongelmaisten tueksi. 1950-luvulla edellisen vuosikymmenen lievempi kriminaalipolitiikka ja vankikuri kiristyi, mutta alkoi lieventyä jälleen 1960-luvulla. Silloin myönnettiin kaikille, vankiluokkaan katsomatta, kirjeoikeus ja tapaamisoikeus ja päivittäisestä ulkoilusta tuli vapaaehtoista.

1960-luvulla usko rikollisten parantamiseen vankilan avulla alkoi heiketä ja vankeuden aiheuttamiin vanhingollisiin seurauksiin alettiin kiinnittää huomiota. Progressiivijärjestelmän ja kovien kurinpitomenettelyiden todettiin olevan sekä tehottomia että haitallisia ja vankien uskottiin kehittyvän paremmin ja sopeutuvan yhteiskuntaan paremmin, jos olot vankilassa pyrittäisiin järjestämään mahdollisimman paljon muun yhteiskunnan kaltaisiksi. Painopiste alkoi siirtyä sekä rikollisuuden että vankilan haittavaikutusten ennaltaehkäisyyn.

1970-luvulla rikollisuus alettiin nähdä myös yhteiskunnan rakenteellisena ongelmana eikä vain yksilön heikkoudesta johtuvana ilmiönä. 1970-luvulla luovuttiinkin lainsäädännöllisesti vankien parantamistavoitteesta ja uudeksi tavoitteeksi tuli edistää vangin sijoittumista vapaaseen yhteiskuntaan. Progressiivi- eli edistysjärjestelmästä ja kuritushuonerangaistuksesta luovuttiin ja siirryttiin yksilajiseen vapausrangaistukseen, jossa rangaistuksena on pelkkä vapaudenmenetys. Nähtiin tärkeäksi, että vankien siteet yhteiskuntaan eivät vankeusaikana kokonaan katkeaisi. Tapaamisoikeuksia ja yhteydenpitoa perheeseen helpotettiin ja vangit saattoivat maksaa elatusapua vankilasta käsin vankilatyössä ansaitsemistaan rahoista. Vangit saivat oikeuden käyttää vankilassa omia vaatteitaan ja kirkkoon kuuluvien osallistumisesta jumalanpalveluksiin tuli vapaaehtoista.

Aikansa rikos

1800-luvulla yleisiä tuomioon johtaneita rikoksia olivat mm. kunnianloukkaukset, juopumus, salavuoteus ja naisilla lapsenmurha, 1900-luvun alkupuolella useammin sikiönlähdetys. Irtolaiset voitiin tuomita työlaitoksiin, käytännössä vankilaan. Irtolaislaki oli voimassa 1980-luvun jälkipuoliskolle saakka, mutta työlaitoksista luovuttiin jo 1970-luvulla. Jo sitä ennen irtolaisiin pyrittiin kohdistamaan enemmän huoltotoimia kuin rangaistuksia, sillä suurin osa heistä oli päihdeongelmaisia. Väkivaltarikokset ja varkaudet ovat olleet yleisiä niin 1800- ja 1900-luvuilla kuin nykypäivänäkin. Huumeiden käyttö kriminalisoitiin Suomessa 1960-luvulla ja sen jälkeen huumausainerikoksista on tullut yhä yleisempi tuomioon johtava rikos.

Vankila-aika linnanniemellä päättyy

Vuonna 1972 linnan puolella toiminut naisvankila siirtyi uusiin tiloihin Parolaan ja ainoastaan lääninvankila jäi linna-alueelle. Vankila-aika linnan alueella päättyi vuonna 1993, kun uusi Hämeen lääninvankila aloitti toimintansa Kylmäkoskella ja Hämeenlinnan lääninvankilan vangit siirrettiin uuteen vankilaan.