Kuolema

Karjalalaiset vainajan vaatteet

Vainajalle tehtiin Karjalassa vaatteet kotikutoisesta, vaaleasta, pellavakankaasta. Myöhemmin vaatteet tehtiin tehdasvalmisteisesta palttinasta. Naisen asuun kuuluivat rätsinä ja kosto sekä kaksi päähinettä, sorokkaa sekä kuukkeli. Päähineistä toinen otettiin vanhan kansan käsityksen mukaan viimeisen tuomion portilla pois. Miesten kuolleenpukuun kuului samantapaisesta kankaasta tehty paita ja kauhtana. Päähän laitettiin kukkeli. Vyö oli vain langasta, vaskinen oprasa laitettiin rinnan päälle ja mukana oli myös rukousnauha. Jotta vainajan siirtyminen tuonpuoleiseen olisi mahdollisimman helppo, lankoihin ei saanut tehdä vaatteita ommellessa solmuja.

Suomalais-ugrilaiset kokoelmat, 1912, SU4905:5-6, 8-10. Kuvat: Matti Huuhka, 2010.

Linkki asiasanaan kuolema

Meksikolaiset kuolleidenpäivän makeiset

Monet meksikolaiset uskovat, että marraskuun 1. ja 2. päivän välillä edesmenneet läheiset palaavat vierailulle elävien maailmaan. Kuolleidenpäivänä muistellaan ja kunnioitetaan vainajia. Eri puolilla maata on erilaisia perinteitä, mutta monia samojakin elementtejä juhlinnassa on: alttarit, kukat, kynttilät, silkkipaperikoristeet, suitsukkeet sekä keramiikkakoristeet. Monet vierailevat hautausmailla, missä läheisten hautoja siistitään ja koristellaan. On tavallista viedä haudoille ruokaa, juomaa sekä läheisten suosikkiesineitä, esim. edesmenneille lapsille leluja. Koko yö voidaan viettää haudoilla soittaen musiikkia, tanssien, syöden ja juoden.

Makeisia valmistetaan vainajainalttareille sijoitettaviksi. Etenkin kallon muotoisia makeisia annetaan myös lahjaksi. Myös erilaisia ristin, luurangon, ruumisarkun ym. muotoisia makeita leivonnaisia tehdään ja myydään nautittaviksi sekä kotona että haudoilla vietettävissä muistelujuhlissa. Makeat sokeripääkallot ym. makeiset on usein tarkoitettu perheen pienimmille.

Etnografiset kokoelmat, 2014. Ruumisarkun, porsaan ja pääkallojen muotoisia sokerimassamakeisia. Kuvat: Markku Haverinen, Museovirasto 2014.

Karsikkolauta Simolasta

Karsikko oli jonkin merkittävän tapahtuman kunniaksi karsittu havupuu. Puun latvus jätettiin koskemattomaksi. Puun kylkeen leikattiin esimerkiksi nimikirjaimet ja vuosiluku. Matkalla hautapaikalle saatettiin tien varrelle tehdä vainajan kunniaksi karsikkopuu. Erään tarinan mukaan karsikkopuulla haluttiin estää vainajan tuleminen takaisin kummittelemaan. Myöhemmin alettiin käyttämään erillisiä puuhun naulattavia karsikkolautoja. Karsikkolauta saatettiin kiinnittää myös vainajan kotitalon ulkoseinään. Karsikkolautaan oli leikattu vainajan nimi tai nimikirjaimet sekä syntymä- ja kuolinaika.

Tämä karsikkolauta on Simolasta, Lempyyn seudulta Suonenjoelta. Karsikkolaudassa lukee Marija-Liisaa Nöökelm ikää 5 kymmentä 4 VUO. Lautaan on veistetty lippa suojaamaan tekstiä valolta ja sateelta.

Kansatieelliset kokoelmat, 2012, K11949. Kuva: Markku Haverinen, 2012.

Surulakki Papua-Uudesta-Guineasta

Papua-Uuden-Guinean gogodala-kansan alueella Gaimassa miehet käyttivät normaalisti yötä päivää palmikoituja jäykkiä kartiomaisia suippopäisiä lakkeja (díba), jotka liimattiin kiinni ihoon ja hiuksiin. Niiden sijaan suruaikana pidettiin verkkolakkia tai suruverkkoa (atíma), joka pussimaisena peitti koko pään. Se voitiin myös taitella siten, että kasvot jäivät vapaiksi. Verkon pituus riippui vainajan ja surijan välisestä sukulaisuussuhteesta.

Vuonna 1910 Gunnar Landtman teki matkan gogodada-alueen läpi Gaimasta Bamujoelle Lontoon lähetysseuran pastori B. T. Butcherin seurassa. Valitettavasti vuorovesitulva melkein hukutti matkalaiset ja suuri osa Landtmanin alueelta keräämästä esineistöstä tuhoutui. Kansallismuseoon saatiin kuitenkin viitisenkymmentä Landtmanin keräämää gogodala-esinettä ja ne muodostavat ensimmäisen tämän kansan keskuudesta hankitun kokoelman. Aikaisemmin heiltä oli saatu talteen vain satunnaisia esineitä.

Kasvikuidusta solmittu verkkolakki, jollaista käyttivät hautajaisissa ja suruaikana sekä naiset että miehet.

Etnografiset kokoelmat, VK4902:146, 1910. Kuva: Timo Syrjänen, Museovirasto 1978.

Kakemono-rullamaalaus Japanista

Kakemono-rullamaalaus kuvaa historiallisen Buddha Shākyamunin kuolemaa ja siirtymistä parinirvānaan (ja. nehan zu), autuuden ja jälleensyntymien kiertokulusta vapautumisen tilaan, josta ei enää palata fyysiseen olomuotoon. Buddhan ympärillä on surevia olentoja hyönteisistä jumaluuksiin, ja hänen kerjuumaljansa on nostettu puuhun punaiseen kankaaseen käärittynä.

Japani. Eric Idestamin kokoelma, 1961, VK5561:448. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto, 2015.

Suruhattu 1930-luvulta

Päähinekin noudatteli 1930-luvun alussa muun surumuodin linjoja. Kypärämäinen hattu on mustaa silkkikreppiä. Reunaa kiertää kapea epäsymmetrinen ylös käännetty lieri. Sen reunassa on mustaa rosopintaista surukreppiä, samoin lierin alla. Päälaen yli on kiinnitetty suorakaiteen muotoinen musta harsohuivi, jonka reunoja kiertää reikäommel. Huntu on poimutettu epäsymmetrisesti hieman sivulle mustan kangaskaistaleen avulla. Hatussa on merkintä Stockmann.

Muotilehden (Les Modes, elokuu 1932) mukaan georgette-kreppi ei ollut soveliasta surukangasta. Ainoa oikea materiaali tyylikkäälle ja tunnolliselle naiselle oli englantilainen kreppi kolmen tai neljän kuukauden ajaksi vähintään. Saman vuoden huhtikuussa lehdessä todettiin, että huntu oli lyhyt, mikä tarkoitti lantiopituista, eikä sitä enää tarvinnut kantaa kasvojen edessä.

Carl Gustafsson Hornin hautapuku

Carl Gustafsson Horn syntyi aamulla 27.2.1662 ja kuoli saman päivän iltana puolen vuorokauden ikäisenä. Hänet haudattiin Kankaisten kuoriin Turun tuomiokirkossa 4.11.1662. Pienokainen haudattiin säätynsä mukaisesti komein menoin ja hänen muistokseen painettiin Turussa myös saksankielinen muistoruno Schuldige Traurpalme. Runon oli kirjoittanut mahdollisesti perheessä lasten kotiopettajana työskennellyt Heinrich Amand.

1600-luvun loppupuolelle saakka noudatettiin ikivanhaa tapaa haudata vainaja ”parhaimpiinsa” puettuna, juhla-asussa. Carl Gustafsson Hornin puvun kallisarvoinen kangas ja hienot pitsit kertovat, että kyseessä on aatelin jäsen, sillä vastaavien materiaalien käyttö oli porvareilta kielletty. Hautaamisessa noudatettiin 1600-luvulla samaa säätyjakoisuutta kuin muussakin pukeutumisessa ja asiasta huomautettiin esimerkiksi vuosien 1664 ja 1668 ylellisyysasetuksissa. Ylhäisaatelin kuolinpuvuissa käytettiin kulta- tai hopeakankaita, vauraan porvariston ja papiston puvuissa silkkiä ja joskus samettiakin. Eri säätyjen erot näkyivät nimenomaan puvun materiaaleissa ja koristelussa, eivät puvun kuosissa.

Puku on otettu talteen vuonna 1866, Turun tuomiokirkossa tehtyjen kunnostustöiden yhteydessä. Samassa yhteydessä tutkittiin myös kirkon lattian alle muurattuja hautakammioita. Kankaisten kuoriin haudatun eversti Gabriel Evertsson Hornin arkkuun oli aikojen saatossa koottu myös muiden samassa hautakammiossa olleiden ja ajan myötä hajonneiden arkkujen luita ja arkkujen osia. Lapsen puku löytyi näiden joukosta.

H842:1

Muistoesineet vuodelta 1941

Tästä kauniista rasiasta on käytetty nimitystä surulaatikko. Jatkosodassa kaatuneen miehen leski on koonnut rasiaan miehensä kuolemaan liittyvät esineet ja asiakirjat. Laatikossa on puolison hautajaisissa ja suruaikana päähineenä käyttämä suruhuntu sekä musta silkkihuivi. Hautajaisista muistona on myös hautajaisseppeleen nauhat. Mukana on metallinen monogrammi, Vapaudenristin sururisti -kunniamerkki sekä valokuva vainajasta. Laatikossa on useita asiakirjoja. Asiakirjoissa on ilmoitus vainajan katoamista rintamalla, todistus kuolemasta sekä marsalkka Mannerheimin myöntämä todistus muistomitalin myöntämisestä.

Itsenäisyyden ajan kokoelma, IT42:1-7. Kuva: Ilari Järvinen, 2018.