Kansallismuseo tunnus

Museokauppa  |  Kokous- ja juhlapalvelut  |  Medialle  |  Yhteystiedot  |  Kysy museolta  |  Palaute  | 
Kulttuurikummit  |  Kansallismuseon ystävät

På svenska  |  In English



Kuukauden esine - Helmikuu 2007


Kirjottu peitto Jämijärveltä ja Parkanosta


Kirjottu peitto Jämijärveltä.
Kirjottu peitto Jämijärveltä (173x132 cm). Kuva: Museovirasto.(Klikkaa kuva suuremmaksi)
Kirjottu peitto Jämijärveltä.
Kirjottu peitto Jämijärveltä (189 x 133 cm).

Kirjottu peitto Parkanosta.
Kirjottu peitto Parkanosta (180 x 130 cm).
Kansanomaisten tekstiilien joukosta erottuvat kirjotut peitot, eli vanhalta nimeltään päälleommellut täkit, sekä tekniikaltaan että kuvioinniltaan muista, kudotuista peitoista. Peitot on koristettu ompelemalla yksiväriselle pohjalle kuvioita erivärisillä villalangoilla. Pohjakangas on useimmiten mustaa kuderipsiä, jonka loimi on pellavaa ja kude villaa. Kuvioaiheet eroavat toisistaan välillä suurestikin, samoin kirjonnan taso. Punainen on koristelussa usein hallitseva väri. Kuvioaiheet ovat tavallisesti pelkistettyjä: geometrisia kuvioita ja tyyliteltyjä kukka- ja kasviaiheita käytetään paljon.

Kirjottuja peittoja on Suomessa tehty varsin suppealla alueella: Pohjanmaan ruotsinkielisistä pitäjissä, niiden suomenkielisissä naapuripitäjissä sekä Pohjois-Satakunnassa. Esiintymisalue viittaa tekniikan alkuperään: kirjonta on omaksuttu Ruotsista, missä on myös tehty ompelemalla koristettuja peittoja ja tyynyjä. Ruotsissa kuviointimallit ovat lähellä mallikirjojen ohjeita. Suomessa sen sijaan on kehittynyt täysin oma, vahvasti tyylitelty koristelutyylinsä.

Kirjottujen peittojen valmistus on alkanut aikaisintaan 1700-luvun lopulla ja pääosa niistä on tehty 1820-1840-luvuilta. Peittoja on tehty usein myötäjäisiksi. Niitä on käytetty rekipeittoina, vuodepeitteinä, ylissängyn edustoina, pöytäliinoina ja jopa paarivaatteina. Sittemmin tekniikka on tullut aina uudelleen muotiin muutaman vuosikymmenen välein.

Kansallismuseon kokoelmissa on 42 kirjottua peittoa. Vuonna 1926 on Antellin kokoelmiin ostettu kymmenen kappaleen erä kirjottuja peittoja Pohjois-Satakunnasta. Erän on koonnut taiteilija Germund Paaer (1881-1950), joka tunnetaan pääasiassa piirtäjänä, kirjojen kuvittajana sekä Kalevala Korun ensimmäisenä taiteellisena suunnittelijana.

Parkanossa syntynyt Paaer opiskeli 1910-luvun alussa Saksassa, Strelizin polyteknillisessä oppilaitoksessa. Hänen kiinnostuksensa kansantaiteeseen oli monipuolista. Hän vietti yhteensä kolme vuotta Ruotsin, Tanskan, Saksan, Itävallan, Unkarin ja Viron museoissa perehtyen niiden kansatieteelliseen ja taideteolliseen aineistoon. Kirjottujen peittojen ohella häneltä on saatu Kansallismuseon kokoelmiin etupäässä erilaisia puuesineitä. Ne ovat peräisin Kihniön - Parkanon -seudulta.

Vuoden 1950 Kotiliedessä on julkaistu Germund Paaerin kirjoittama muistelma niiltä ajoilta, kun hän kierteli peittoja keräämässä (eli noin 1920-luvun alusta). Tarinassa hän jossain Kihniön perällä tapaa Maija-muorin, ikivanhan naisihmisen, joka alkaa muistella, miten hän äidistään orpona ja isänsä hylkäämänä kerjäläistyttönä oli saanut jonkin aikaa asua varakkaassa talossa ja siellä päässyt tekemään kirjottua peittoa.

"Naisväki oli kutonut mustaa hevosloimikangasta tukin täyteen ja siitä se emäntä leikkasi kaksi pituutta, ja kun kappaleet oli ommeltu syrjistä yhteen, olisi peitto ollut jo sellaasenakin kelvollinen, mutta nyt vasta työ alkoi. Aitasta tuotihin vanha, riemunkirjava peitto malliksi ja emäntä polvillaan laattialla hahmotteli räätälinliidulla kuvioota kankahalle, mittaili ja mallaili, ja oli siinä sen seittemää koukeroo, pyörylää ja kolmiloppista kuvattuna mustalle pohjalle.

Teki kovasti mieleni kysellä yhtä ja toista, mutten kuitenkaan uskaltanut, kun se emäntä oli niin haltioossansa. Sitten se piirretty peittoteelmäs pantihin täkkipookiin, kai tiedätte, sellaasihin aisoohin, jois' täkkejä tikatahan, ja sitte alkoo se ompeleminen. Parsikkahien silmähän pantihin milloon punaasta milloon taas jotai muun väristä lankaa ja minä sain pistää silmähän, kun lanka loppui. Silmä kovana tihtasin emännän neulomista ja aloin vähin erin hoksata, mitä väriä milloonkin tarvittihin ja mitenkä pitkät pistot lujitettihin poikkipistoilla.
 
Kerran kun emäntä hääräs askareillansa, otin salaa neulan ja rupesin jatkamahan emännän alottamaa kuviota ja innostuin niin, etten ollenkaan huomannut, kun emäntä seisoo vierelläni ja sanoo: mitä sinä, Maija, nyt olet tehnyt? Mutta kun emäntä huomasi, etten ollut tehnyt virhettä, hän naurahti ja sanoi: Kai mar minun on annettava parsikas sinullekin. Ja niin se alkoi, vaikka kyllä oli aina kysyttävä neuvoa. Kun sitten keväällä peitto valmihina otettihin pookista pois, niin olisittepa nähnyt kuinka komia s'oli! Kyl' olis kelvannut levittää kenenkä herraasen sänkyhyn hyvänsä. Mutta aittahan se vietihin muitten komiootten rinnalle orsille."


Sen enempää Maija ei enää päässyt täkkejä tekemään - köyhällä ei ollut siihen varaa. Peittojen käytöstä hän Paaerin mukaan kertoi seuraavaa:

"Talolliset niitä vain käyttivät rekiensä perässä kirkkomatkoilla tai hääreissuilla. Olisittepa ollut näkemässä entisaikuista kirkkoväkeä koreissa pukimissaan kirkkomäellä. Kirjavat rekipeitot nostettiin hevosen selkään vällyjen päälle. Isännillä oli turkkien ympäri moneen kertaan kierretty leveä punasen ja vihreänkirjava turkin vyö, joka oli usiaa syltä pitkä, ja emännillä ja tyttärillä oli päässä ja hartioolla suuret riemunraitaaset silkkihuivit, kun marssivat kirkonkonkia penkkeihinsä niin taareina, että viilipytty olisi pysynyt pään päällä."

Esineet eivät ole esillä näyttelyssä.

Pirkko Madetoja

Aiheesta mm.
- Tyyni Vahter - Laila Karttunen: Kirjottuja peittoja, Helsinki 1952
- Kotiliesi 13-14, 1950
- Helvi Taisto: Kirjottuja peittoja ennen ja nyt, Helsinki 1979.