Kansanomaisia peittoja
Erityyppiset kuviolliset peitteet ovat kansanomaisen sisustuksen näyttävimpiä tekstiilejä ja merkittävä kansantaiteen laji. Läntisen Suomen vauraissa maakunnissa kudottiin varsinkin 1700-luvun loppupuolelta lähtien monentyyppisiä peitteitä yleisen elintason noustessa. Erityisesti Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan talonpoikaiskotien tekstiilien määrä kasvoi 1800-luvulla.
Itäsuomalaiset peitetekstiilit olivat sekä tekniikaltaan että ulkonäöltään huomattavasti vaatimattomampia kuin Länsi-Suomessa kudotut. Savo-karjalaisella alueella asuttiin vielä myöhään hämärissä pirteissä, joissa ei ollut savujohdollista uunia, joten kodin tekstiilien kutomiseen ei uhrattu niin paljon aikaa. Siellä arkiset ripsipeitteet saivat riittää. Tosin pujotuspeittoja, kudekuviollisia raanuja ja täkänöitä valmistettiin 1800-luvun lopulla myös jo läntisessä Savossa. Itä-Suomen alueella poikkeuksen muodosti kaakkoisosien käsityöperinteeltään rikas alue, Kymenlaakso, jossa kudottiin jo 1800-luvulla erilaisia kuviopeitteitä.
Tässä tutkijan valinnassa esitellään neljällä eri tekniikalla valmistettuja peittoja, eli: kuvatäkkejä, kirjottuja peittoja, täkänöitä, ja silmikkoraanuja. Valitut peitteet painottuvat yllä olevasta syystä läntiseen Suomeen.
Teksti: Sari Taurianen, kuvat: Ilari Järvinen
Pujotuspeitto eli kuvatäkki
Pujotuspeitto on kuderipsi-, palttina- tai joskus ruusukaspohjainen kudonnainen, johon kuviot on tehty pujottamalla kuviolangat pohjakuteiden lomaan. Pujotus tapahtuu joko sormin tai erityisen kävyn avulla.
Maamme vanhimmat hämäläiset kuvatäkit ovat 1700-luvulta ja viittaavat värityksen ja kuvioinnin puolesta Ruotsiin. Hämeen vanhimmissa pujotetuissa peitteissä on yhtymäkohtia saman alueen ryijytaiteeseen. Vaatimattomampina ja halvempina peitteinä ne usein korvasivat ryijyn, josta lainattiin peitteisiin väritys ja kuvioaiheita: kannuksenpyörä, sydän-, puu- ja kukka-aiheita. Peitteiden kuviot ovat yleensä symmetrisiä ja geometrisiä. Ryijyistä periytyy myös peitteen reunuksen korostaminen, poikkiraidoitus ja tumman pohjavärin yleisyys.
Pujotuspeitteitä valmistettiin Hämeessä, mutta myös Satakunnassa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Savossa sekä Kymijoen ja Viipurin välisellä Suomenlahden rantakaistaleella. Kullakin alueella oli oma pujotus- ja kuviointitekniikka. Yleisemmin tunnetaan hämäläissatakuntalaiset kuvatäkit, joissa on tummalla pohjalla verrattain isoja kukka-aiheisia tai geometrisia kuvioita (kannuksenpyörä, sydän, tiimalasi, ruutu). Kaakkoishämäläisissä, hyvin tiheään kudotuissa peitteissä, on käytetty heleämpiä värejä ja muista hämäläisistä peitteistä poikkeavaa kiertopujotusta. Etelä-Pohjanmaan itäosissa kudottiin 1800-luvun loppupuolella ”plättiroitia”, jossa on pienistä ruuduista muodostuvat, yleensä yksiväriset ja kukka-aiheiset kuviot. Kymenlaakson sirokuvioisille pujotuspeitteille on ominaista poikkiraitaisuus ja punavaltaisuus. Iitin, Jaalan, Valkealan ja Heinolan tienoilla peitoissa on käytetty varsipistopujotusta.
Kuvatäkkejä käytettiin sänky- ja rekipeitteinä, vanhempia täkkejä hevosen loimina. Täkkejä kutoivat niin ammattilaiset kuin kätevät emännät ja tyttäret. Niitä valmistettiin myös myötäjäislahjoiksi.
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Kirjottu peitto
Kirjottu peitto, kansanomaiselta nimeltään ”päälleommeltu täkki” on raanua muistuttava kevyehkö peite, jonka pintaan on erivärisillä villalangoilla ommeltu kuvioita. Kirjottujen peitteiden kangas on tavallisesti kotikutoista ripsiä, jossa on pellavainen loimi ja lampaanmusta villakude. Ripsikangas on helpohko valmistaa, kankaan rakenne on yksinkertainen. Kirjottujen peitteiden taidokkuus perustuukin niiden kirjontaan, joka on tehty erilaisin pistoin isokokoisella parsinneulalla kankaan ollessa pingotettuna kehykseen.
Peitteiden kirjonnan koristeaiheina on käytetty erilaisia geometrisia kuvioita, usein seppeleen ympärille sovitettuja kukka-aiheita. Suosittuina symboleina esiintyvät kukka ja kruunu, lisäksi peittoihin on usein kirjottu valmistumisvuosi ja omistajan nimikirjaimet. Esiäitiemme peittojen sommittelu on rikasta. Kuviot ovat runsaita ja rönsyäviä. Grönlundin ja Lehdon mukaan: ”kuvioita on joskus niin tiuhassa, että tekijällä näyttää olleen suorastaan jonkinlainen tyhjän paikan kammo”. Työskentely ei ollut turhan täsmällistä mutta riemukasta. Eihän ollut harppia tai viivoitinta kahlehtimassa, aina edes mittanauhaa. Valaistuskin saattoi olla puutteellinen.”
Kirjottujen peitteiden sommittelussa, aiheiden valinnassa ja värien käytössä näkyy kulttuurityylien vaikutus, mikä lienee selitettävissä ryijyjen tyylillisen kehitysprosessin kanssa rinnakkaiseksi ilmiöksi. Peitoissa esiintyvä musta pohja johtaa kustavilaiseen tyylikauteen, joten peitteen lähtökohdat ovat 1700-luvun lopulta. Kirjotut peitot ovat kansantaiteen ilmentymänä ajoitettavissa poikkeuksellisen täsmällisesti.
Peittojen kirjominen aloitettiin Suomessa 1700-luvun lopulla. Ensimmäiset peitot tulivat Suomeen luultavasti niiden kirvesmiesten mukana, jotka olivat vuosikausia töissä Ruotsissa Karlskronan sotalaivaveistämöllä. Tämä selittänee peittojen suhteellisen suppean levinneisyysalueen. Ja sen, että niiden kirjonnan työtavan oletetaan omaksutun Ruotsin puolelta.
Edellä mainittu, Suomen suppea levinneisyysalue, kattaa kaksi keskusaluetta; Pohjanmaan ruotsinkieliset rannikkopitäjät sekä Pohjois-Satakunta. Edellinen on säteillyt vaikutustaan suomalaiseen lähiympäristöönsä, jälkimmäinen Keski-Suomeen ja Hämeeseen. Nämä alueet puolestaan ovat ulottaneet vaikutustaan vielä vähän etelämmäksi ja idemmäksi. Peittojen hajalöytöjä on mm. Sääksmäeltä, Lempäälästä, Karstulasta ja Kuhmoisista.
Peitteiden muotikausi kesti Pohjanmaalla 1820-luvulta aina 1840-luvulle, mutta Satakunnassa ja Keski-Suomessa kirjottuja peittoja on valmistettu vielä 1860-luvulla. Samaan aikaan päättyi myös kansanomaisen ryijyn kukoistuskausi.
Peittoja on käytetty rekivaatteina, vuodepeittoina ja vainajien paarivaatteina. Juhlissa niitä saatettiin ripustaa myös seinien kaunistukseksi. Ohuempia peitteitä käytettiin myös ylissängyn edustoina ja pöytäliinoina.
Kirjotut peitot olivat talojen arvo-omaisuutta; haluttuja perhekalleuksia ja mieluisia kapioita. Ne merkittiin myös perukirjoihin. Taidokkaimmat peitteet ovat ammattitekijöiden valmistamia.
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Taiteilija Germund Paaerin Satakunnasta keräämät kuvatäkit päänumerolla K7036
Vuonna 1905 Antellin kokoelmiin ostettiin kymmenen taiteilija Germund Paaerin (1881–1950) Satakunnasta keräämää kuvatäkkiä. Paaerin ensimmäinen vaimo, Sigrid Wickström-Paaer (1885 - 1923) oli tekstiilitaiteilija, ja heillä oli huvila Kihniön Kankarijärven Iso-Liettisen saaressa, jossa he asuivat kesäisin. Alla neljä näistä päänumerolla K7036 olevista peitteistä:
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Täkänä
Täkänä on kaksinkertainen kangas, eli siinä on ylä- ja alakangas, jotka vaihtavat paikkaa kuvion kohdalla. Muilta kohdin kankaat ovat irrallisia, joten kankaaseen muodostuu onteloita. Täkänän jokainen kuviolanka poimitaan erikseen lastalla, joten kutoja voi tehdä melko vapaasti haluamiaan kuvioita. Malli piirretään ruutupaperille ja sovitetaan loimen lankalukua vastaavaksi. Mallin seuraaminen tapahtuu lankoja laskien. Täkänöiden sidoksina käytetään yleensä jotakin yksinkertaista sidosta, joista yleisin on palttina. Ylä- ja alakankaassa voidaan käyttää myös eri sidoksia.
Täkänät kuuluvat vanhimpiin kansanomaisiin kudonnaisiimme. Suomen alueella täkänöitä on valmistettu jo 1300–1500-luvuilla. Niitä kudottiin luostareissa kirkollisiin tarkoituksiin sekä säätyläiskodeissa, linnoissa ja kartanoissa käyttö- ja vientitavaroiksi. Suomen vanhimpana säilyneenä täkänänä pidetään Kansallismuseon kokoelmissa olevaa Marttilan kirkon alttarivaatetta (H2362:5), joka on museossa ajoitettu keskiajalle.
1600-luvulla tiedot suomalaisista täkänöistä alkavat käydä harvinaisimmiksi ja katoavat kokonaan 1700-luvulla. Samaan aikaan täkänöiden kudonta kuitenkin jatkui muualla Euroopassa ja pohjoismaissa keskeytymättä.
Suomessa täkänöiden kutominen käynnistyi uudelleen 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, jossa se sai vahvan jalansijan ammattikutojien taidon ja suuren määrän vuoksi. Osaltaan kutomista edesauttoivat myös vuosisadan alkupuolella ilmestyneet uudet kudonnan oppikirjat. Täkänän asemaa tuki myös se, että ryijyjen kutominen ei ollut kovin yleistä Pohjanmaalla. Poikkeuksen muodosti myös ruotsinkielinen alue, josta Hjördis Dahlin mukaan täkänät puuttuvat miltei kokonaan.
Täkänöitä käytettiin kamarien sängynpeitteinä, pöytäliinoina ja 1800-luvun lopulta myös seinävaatteina. Väreiltään kansanomaiset täkänät olivat punavalkoisia, siniruskeita, sinimustia, mustavihreitä ja 1800-luvun lopussa yleensä punamustia. 1800-luvun loppupuolella täkänän kudontataito levisi kutomakoulujen vaikutuksesta myös muualle Suomeen, aina Karjalaan asti.
Kansanomaisissa täkänöissä käytettiin tavallisesti luonnonväreillä värjättyjä villalankoja. Väreissä korostui kaksivärisyys: valkoiseen tai mustaan yhdistettiin jotain hyvin näkyvää, kirkkaampaa väriä.
1800-luvun täkänät olivat suurikokoisia, keskisaumalla kahdesta kappaleesta toisiinsa yhdistettyjä peittoja. Kahden kappaleen yhdistäminen toisiinsa vaatii todella tasaista kudontajälkeä. Täkänöiden mallit muuttuivat nopeasti: 1800-luvun alkupuolella täkänöiden kuvioina suosittiin geometrisiä aiheita; tyyliteltyjä ristejä, tähtiä ja polvekeviivoja. 1800-luvun keskivaiheilla malleiksi otettiin kilpikankaista ja damasteista lainatut malliaiheet. Saman vuosisadan lopulla uusromantiikan myötä suosioon nousivat kasviaiheiset kuviot: viiniköynnös-, ruusu- ja lehtiaiheet.
Täkänäkankaan rakentaminen kangaspuihin, ja kuvioiden poimiminen kaksinkertaisesta kankaasta vaatii aikaa, tarkkuutta ja taitoa. Vanhimpien täkänänkutojien uskotaankin olleen ammattikutojia. Täkänöiden kudontataidon kankurit oppivat pääosin tekemällä ja tarkkailemalla vanhempia alan taitajia.
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Silmikkoraanu
Silmikkoraanu kuuluu kudekuviollisiin raanuihin. Silmikkoraanuissa on palttinapohja, jolle kuviokuteet muodostavat verkkomaisesti toisiinsa liittyviä vinoneliökuvioita. Loimet ja kuteet ovat pellavaa tai puuvillaa. Raanun pintaa elävöitetään usein erilaisin sidokseltaan poikkeavin raidoin tai pujottamalla siihen pohjan kuviointia noudattavia erivärisiä geometrisia kuvioita: ristejä, tähtiä, tiimalaseja, kannuksenpyöriä, havunoksia ja polvekeraitoja. Vanhimpien raanujen, jotka on kudottu pyöräspuilla, kuviot saatiin aikaan melko työläästi poimintalastoilla, kun taas uudempien raanujen kuviot on tehty vipukangaspuiden lisäniisivarsien avulla.
Suomalaisten kudekuviollisten raanujen vastine, eteläruotsalainen västgötatäcke, tunnetaan 1600-luvulta lähtien. Ruotsissa kudonnaista levittivät tekstiilitavaroiden kulkukauppiaat. Suomeen kudekuviollinen raanu levisi 1600-luvulla kaupallista tietä, mm. talonpoikaispurjehduksen mukana sekä mahdollisesti myös ammattikankureiden välityksellä.
Kansanomaisten raanujen vanhoja ydinalueita olivat Keski-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa ja Vakka-Suomi. 1870-luvun jälkeen alue laajeni käsityökouluista valmistuneiden kutojien myötä, jolloin kudonta-alueen itäraja oli Kymijoelta Asikkalan ja Maaningan kautta Säräisniemelle.
Raanuja käytettiin peitteinä, sängynpeitteinä, vällyjen päällisinä, pöytäliinoina, rekipeitteinä ja pohjalaisessa tuvassa kerrossänkyjen edusverhona.
Vanhimpien kudekuviollisten raanujemme värit ovat yleensä peräisin luonnosta, valtaväreinä keltaisen, ruskean, vihreän ja luonnonmustan eri vivahteet. 1800-luvun jälkipuoliskolla omaksuttiin tehdasväreistä yleisimmäksi yhdistelmäksi punainen ja vihreä.
Valitse kuva saadaksesi lisää tietoa
Lähteet:
Dahl Hjördis 1987. Högsäng och klädbod. Ur svenskbygdernas textilhistoria. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland nr 544. Folklivsstudier XVIII. Folkkultursarkivet. Helsingfors.
Grönlund Irma, Lehto Marja-Leena 1985. Perinteinen peittokirjonta. Otava. Keuruu.
Kajander Marja-Leena, Kesälä-Lundahl Kirsti, Lausala Talvikki 1983. Kansanomaisia peitteitä. Kotiteollisuuden keskusliitto ry. Kauppakirjapaino Oy.
Pylkkänen Riitta 1974. The Use and Tradition of Medivial Rugs and Coverlets in Finland. Suomen muinaismuistoyhdistys. Helsinki.
Silpala Elsa 1995. Kantahämäläiset vuodetekstiilit. Hämeen ammattikorkeakoulu. Julkaisu B:3. Hämeenlinna.
Spoof Sanna Kaisa 2003. Tiltun kapiot. Iittiläinen käsityöperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Jyväskylä.
Suomen kansankulttuurin kartasto. Aineellinen kulttuuri. Toim. Vuorela Toivo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 325. Helsinki 1976.
Taisto Helvi 1979. Kirjottuja peittoja ennen ja nyt. Keski-Pohjanmaan kirjapaino Oy. Kokkola.
Taisto Helvi 1989. Rekipeitot. Toim. Anneli Bauters. Anson Oy.
Vahter Tyyni, Karttunen Laila 1952. Kirjottuja peittoja. SKS. Helsinki.
Vuorela, Toivo 1973. Suomalainen kansankulttuuri.
Vuorela Toivo, Kansanperinteen sanakirja, WSOY, Porvoo 1981.