Jalaskehto Kokkolasta ja Uudestakaarlepyystä

Jalaskehdon alkuperä on johdettu toisaalta Välimeren alueelle, toisaalta Bysanttiin, ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle. Todennäköisesti se on kehittynyt pienestä lastensängystä, jonka jalat yhdistettiin parittain kaarevilla jalaksilla. Myöhemmin myös ripustettavia kätkytlaatikoita ja -koreja on alettu varustaa jalaksilla. Jalaskehdon esiintymisalueen itäraja Euroopassa kulkee Suomen, Inkerin, Viron ja muiden Baltian maiden sekä Puolan, Tshekin, Slovakian, Unkarin ja Balkanin niemimaan itäpuolitse. Venäjälle kehto ei koskaan kotiutunut, siellä kansa on käyttänyt vain riippuvia lapsen makuusijoja.

Suomesta tunnetaan jalaskehdon molemmat päätyyppit, poikittais- ja pitkittäisjalaksiset kehdot. Ensinmainitut ovat laajemmalle alueelle levinneitä. Pitkittäisjalaksisia kehtoja on esiintynyt vain eräissä Etelä- ja Keski-Pohjanmaan kaupungeissa ja niiden lähipitäjissä, sekä Lapissa kaikkein pohjoisimpia alueita lukuunottamatta.

Poikittaisjalaksisen kehdon on arveltu kotiutuneen Suomeen keskiajalla muuttaneiden ruotsalaisten siirtolaisten mukana. Pitkittäisjalaksisen kehdon leviämisestä on erilaisia teorioita. Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin 1600-luvulla muuttaneita saksalaisia porvareita pidetään mahdollisina levittäjinä, samoin Pohjanlahden yli solmitut avioliitot lienevät vaikuttaneet asiaan. Suomalaiset ja ruotsalaiset kehdot ovat myös niin samankaltaisia, että tätä selitystä voinee pitää pätevimpänä. Jalaskehto on siis levinnyt Suomeen lännestä, Ruotsista ja jossain määrin Saksasta.

Kuukauden esineinä esitellään tällä kertaa kaksi Keski-Pohjanmaalta peräisin olevaa jalaskehtoa, jotka on ostettu Suomen kansallismuseon kokoelmiin vuonna 2003. Kehdoille anottiin maastavientilupaa kulttuuriesineiden vientiin kuuluvan menettelyn mukaisesti, ja museo tarjoutui ostamaan kehdot niiden säilyttämiseksi Suomessa.

Kehdot edustavat kumpaakin päätyyppiä. Poikittaisjalaksinen on tyypiltään ns. pyöreäkulmainen varhotolppakehto, eli sen kaikissa nurkissa on kaareva kulmatolppa, jonka sivujen pystyuriin kehdon laidat ja päädyt on kiinnitetty. Se on peräisin Uudestakaarlepyystä ja sen toiseen päätyyn on maalattu päiväys 12.12.1856, toiseen nimi Maria Mattsdotter Kålar. Kehdon laidoissa ja kulmatolpissa on taidokkaat kasviaiheiset maalauskoristelut. Yhdessä kauniin puutyön kanssa ne osoittavat kehdon taitavan ammattimiehen työksi.

Pitkittäisjalaksinen kehto on peräisin Kokkolasta ja sen tiedetään kuuluneen Donnerin laivanvarustajasuvulle. Tyypiltään se on ns. nuppitolppakehto. Nurkissa olevat tolpat ovat suorakulmaiset (eivät siis pyöristetyt, kuten edellisessä) ja niiden yläpäässä on nuppi. Päädyssä ja laidoissa on maalauskoristeiset peilit. Kasviaiheisia ornamentteja on tämänkin kehdon koristeina. Jalasten keskikohdassa on veistetty koriste.

Kehdot yleistyivät lähes koko Suomessa, mutta vaatimattomissa oloissa elävillä köyhillä perheillä oli useammin käytössä orresta riippuva pärekori ja tai jokin muu kevytrakenteinen tuuditusväline. Karjalasta tunnetaan vivusta hihnojen varassa riippuva vakkamainen kätkyt. Ammattipuusepät tekivät kehtoja, mutta kätevät isät osasivat itsekin veistää kehdon omien lastensa tarpeisiin. Kehdon käyttö alkoi 1800-luvun toisella puoliskolla hitaasti vähetä ulkomailta levinneen lääketieteellisen valistuksen myötä. L. A. Soldinin vuonna 1859 ilmestyneessä terveydenhoito-oppaassa esimerkiksi sanotaan: "Pienten lasten sänkyin ei pidä oleman soudatettawia, sillä siitä puistaupi aiwo enemmin tahi wähemmin, joka aina on wahingollista."

Pyörrytyksen ohella kehdoissa keinuttamista pidettiin vahingollisena myös ruoansulatukselle sekä liiaksi äitien aikaa vievänä. Kehtoja oli silti vielä monin paikoin käytössä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Antti Metsänkylä

Tarkemmin kehdosta:

Sammallahti Leena 1980. Suomalainen kansanomainen jalaskehto. Kansatieteellinen Arkisto 31. Suomen Muinaismuistoyhdistys. Helsinki - Vammala.