Uimapuku 1920-luvulta

Merenrantaelämä tuli Euroopassa säätyläisten keskuudessa muotiin 1700-luvulla, kun se rinnastettiin terveyttä edistävään kylpyläkulttuuriin. Meri-ilman nauttimisen lisäksi voitiin pulahtaa hetkeksi veteen. Uimisesta ei kuitenkaan ollut kysymys ja auringolta suojauduttiin hyvin, olihan päivettynyt iho aina 1900-luvun alkupuolelle saakka merkki ruumiillisen työn tekemisestä.

Rannalle oleskeluun tuli pukeutua säädyllisesti, mikä miehillä tarkoitti kolmiosaista liivipukua. Mahdollinen kylpy suoritettiin joko alastomana - tiukasti katseilta suojassa - tai hyvin peittävässä asussa. Esimerkiksi 1870-luvulla naisen uima-asuun kuuluivat polvipituiset housut, lyhythihainen, polvipituinen tunika, sukat, tossut ja myssy. Miehille yksiosainen uimapuku kehitettiin 1870-luvun loppuun mennessä.

Uintiharrastus alkoi yleistyä vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen ja vähitellen se nähtiin myös naisille sopivana liikuntamuotona. Uimaopetusta annettiin Suomessakin, tosin lähinnä hukkumiskuolemien ehkäisemiseksi. Vasta 1920-luvulla uinti alettiin nähdä virkistyksenä ja nautinnon lähteenä. Samaan aikaan myös suhtautuminen auringonottoon muuttui. Ihanteeksi tuli urheilullinen, hoikka ja päivettynyt ihminen.

Nykyisten uimapukujen edeltäjä syntyi 1900-luvun alussa. Vuonna 1907 australialainen Annette Kellerman pidätettiin Yhdysvalloissa, kun hän esiintyi uimanäytöksessä Bostonissa itse kehittelemässään uimapuvussa. Yksiosainen, mutta lähes polviin asti ulottuva ja väljä asu oli liikaa amerikkalaisille. 1910-luvulla se kuitenkin jo yleistyi naisten uima-asuna ja lahkeetkin alkoivat lyhentyä.

Suomen kansallismuseon kokoelmiin vuonna 2001 saatu naisen silkkikankainen uimapuku edustaa välivaihetta pukumaisen kankaisen ja urheilullisemman trikoisen uimapuvun välillä. Puku on lahjoittajan antamien tietojen mukaan ollut käytössä Nastolassa 1920-luvulla ja kuulunut hyvin isokokoiselle naiselle. Puku on mahdollisesti itse tehty, kuten yleensä oli tapana. 1920-luvun puvuksi se on varsin rohkea: tuohon aikaan naisen uima-asuun kuului yleensä vielä lyhyt hame. 1920-luvulla uima-asujen materiaalina käytettiin jo paljon trikoota, mutta sen sopivuutta eri vartalotyypeille pitivät monet kyseenalaisena. Ohuesta silkistäkin voi tosin olla monta mieltä.

1930-luvulla saatiin ensimmäiset kumisidoksiset uimapuvut, ja pukujen käyttöominaisuudet paranivat. Asut kehittyivät koko ajan niukempaan suuntaan, mutta miehilläkin olkaimellinen uimapuku pysyi muodissa koko vuosikymmenen. Suomessa oli 1930-luvulla jo useita uimapukujen valmistajia, mm. Suomen Trikoo.

Seuraava iso muutos naisten uimapuvuissa tapahtui maailmalla 1940-luvulla. 30.6.1946 pienellä Etelämeren saarella räjäytettiin ensimmäinen II maailmansodan jälkeinen atomipommi. Saaren nimi oli Bikini. Kaksi ranskalaista suunnittelijaa toi samaan aikaan markkinoille - toisistaan tietämättä - kaksiosaisen uima-asun. Toinen suunnittelijoista antoi puvulle nimen Atomi ja toinen Bikini. Jälkimmäinen nimi jäi elämään. Tämän jälkeen ei naisten uimapukujen malleissa ole tullut enää yhtä dramaattisia uutuuksia - ellei yläosatonta asua lasketa. Materiaalit ovat sen sijaan kehittyneet. Nykyisten uimapukujen tärkeä osa, lycra, tuli käyttöön 1960-luvulla.

Pirkko Madetoja