Talisiivilä Seurasaaren Ivarsin talosta

Ivarsin päärakennus siirrettiin Seurasaareen Etelä-Pohjanmaan ruotsinkieliseltä alueelta, Närpiön pitäjän Näsbyn kylästä. Talo avattiin museovieraille vuonna 1924. Talon on rakennuttanut rovasti Carlborg, ja sen rakentamisvuotena pidetään vuotta 1747.

Kuukauden esineeksi valittua talisiivilää on käytetty Ivarsissa talikynttilöiden valmistamisessa. Ensimmäiset Suomessa käytetyt kynttilät olivat vahakynttilöitä, joilla on pitkä perinne katolisen kirkon piirissä. Niitä poltettiin jo keskiajalla Suomen kirkoissa, linnoissa ja kartanoissa, mutta ne olivat kallista tuontitavaraa, ja niihin oli varaa vain harvoilla. Niinpä mehiläisvahan sijasta alettiin keskiajan lopulla käyttää talia.

Maalaisessa omavaraistaloudessa kynttilät valmistettiin kotona. Talonpoikien oli pakko opetella valmistamaan talikynttilöitä, koska osa veroista maksettiin niillä. 1540-luvulla Satakunnassa maksu oli 8 kynttilää veroyksiköltä, kun Hämeessä veron sai maksaa vielä talina. Kynttilöiden valmistukseen käytettiin ravinnoksi kelpaamaton lampaan tai naudan tali, jota saatiin eläinten sisälmysten rasvakasaumista syysteurastusten yhteydessä. Syysteurastuksen jälkeen tali säilöttiin kääröksi, "talikakoksi", pirtin orsille kuivumaan.

Ennen varsinaisten kynttilöiden tekoa talikakko piti vielä pienentää ja puhdistaa. Kuivunut talikakko aseteltiin puukaukaloon ja paloiteltiin pienemmiksi palasiksi kirveen teräpuolella hakaten. Tämän jälkeen palaset möyhennettiin vielä kirveen hamarapuolella yhtenäiseksi massaksi. Nuijimisen aikana kirvestä lämmitettiin välillä, ettei tali tarttuisi siihen kiinni. Hienonnettu tali kaadettiin sen jälkeen pataan ja keitettiin hiljaisella tulella, jolloin roskat painuivat padan pohjaan. Roskat saatiin kätevästi pois lisäämällä pataan vettä, jolloin sulanut tali nousi pintaan, ja roskat saatiin kaadettua pois veden mukana.

Sulaan taliin voitiin sekoittaa vähän suolaa, jottei tali happanisi. Jos haluttiin erityisen kirkkaasti palavia kynttilöitä, lisättiin talisulaan hieman viinaa. Valkoista alunaa lisäämällä kynttilöistä saatiin kiinteitä. Kun keitos oli tasaiseksi sulanutta, se siivilöitiin talisiivilällä tai harvan kankaan läpi, jotta loputkin roskat ja sulamattomat sideaineet saatiin erotettua pois. Tämän jälkeen tali siirrettiin puisessa astiassa viileään paikkaan, jossa se hyytyi nopeasti. Hyytymisen jälkeen talin pinta siveltiin tervalla, etteivät hiiret söisi sitä.

Kynttilöiden sydäminä voitiin käyttää erilaisia lankoja, kangaskaistaa tai jopa puhtaaksi pestystä vanhasta verkosta otettua lankaa. Sydänlankoina käytettiin usein myös kankaankudonnasta jäljelle jääneet tutkaimet eli loimen loppupäät. Ohuet langat saatiin paksummiksi yhteen letittämällä. Kynttilälangat keitettiin ensin tuhkassa pehmeäksi ja valkeaksi. Ne piti myös saada pysymään suorina ja jäykkinä kynttilän teon aikana, joten niitä hierottiin talinpalalla ja kastettiin sulaan taliin ennen varsinaista kynttilän tekoa. Tällä estettiin myös sydänlangan vettyminen. Jos sydänlanka pääsi vettymään, kynttilä paloi rätisten.

Kynttilät tehtiin yleensä joulunalusviikoilla, tavallisesti kylmässä karjakodassa. Valmistustapoja oli kaksi, joko kastaminen tai valaminen. Ivarsin talon esineistöön kuului talisiivilän lisäksi muitakin kynttilöiden valmistamiseen kuuluvia esineitä: talikaukalo, 26 kappaletta kynttilätikkuja ja kynttiläkirnu, joista kaksi viimeksi mainittua esinettä viittaavat siihen, että Ivarsissa kynttilät valmistettiin kastamalla. Valamisessa käytettäviä kynttilämuotteja siellä ei ollut.

Kynttilöiden valmistamiseen kastamalla tarvittiin siis kynttiläkirnu, joka saattoi olla käytöstä poistettu vanha voikirnu, ja useita kynttilätikkuja. Kastamista varten talimassa piti sulattaa uudelleen ja kaataa kiehuvana kirnuun, joka oli yli puolillaan kiehuvaa vettä. Kynttilätikut olivat 30-50 cm:n mittaisia, toisesta päästään teräviä, toisesta leveitä ja litteitä. Yhteen tikkuun sidottiin kirnun koon mukaan muutama jäykäksi talittu sydänlanka.

Tämän jälkeen tikuissa olevat sydämet upotettiin nopealla liikkeellä kuumaan taliin, ja tikku asetettiin kuivatustelineeseen tai vaikka seinänrakoon odottamaan seuraavaa kastamista. Näin kynttilä kasvoi pikkuhiljaa, ja samalla kerralla voitiin tehdä jopa tusinan verran kynttilöitä. Lämmin vesi piti talin pitkään sulana, ja talia lisättiin kiehuvasta padasta niin kauan kun sitä riitti.

Joulupäivää varten valmistettiin muutamia haarakynttilöitä sekä joulukirkkoon mukaan otettavia kynttilöitä. Kun talia oli enää liian vähän pitkien kynttilöiden tekemiseen, valettiin vielä lopuista aineksista pienempiä kynttilöitä, joita käytettiin lyhdyissä, navetassa ja tallissa. Ne olivat laadultaan heikompia, koska niihin jäi helposti mukaan vesipisaroita, jotka aiheuttivat räiskintää kynttilän palaessa. Valmiit kynttilät jäähdytettiin ja kuivatettiin ullakon orsilla, jonka jälkeen ne pakattiin vakkoihin tai kannellisiin puulaatikkoihin hiiriltä suojaan.

Talikynttilän sydän ei pala yhtä nopeasti kuin sen ympärillä oleva rasva, joten talikynttilää piti aika ajoin "niistää", eli leikata karrelle palanut sydän poikki. Tämä tapahtui joko sormin, keritsimillä tai erityisillä kynttiläsaksilla, joissa oli karstasäiliö sydänkappaleelle.

Kuten muutkin ylellisyystavarat, kynttilät yleistyivät ensin varakkaamman väestön keskuudessa. Maaseudun tupien valaiseminen saattoi vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä olla yhden kynttilän varassa, sen rinnalla käytettiin vielä päreitä. Kaupungeissa kynttilöiden valmistuksen hoitivat saippuankeittäjät ja teurastajat.

Tukkukauppias Anton Alfthan perusti Suomen ensimmäisen kynttilätehtaan vuonna 1829 omistamaansa Kirjolan kartanoon, Johanneksen pitäjään. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tehdas siirrettiin Viipuriin, Havin kaupunginosaan, mistä kynttilätehdas sai nimensä. Samoihin aikoihin kynttilävalmistuksen raaka-aineena alettiin käyttää steariinia.

Ivarsin kynttiläntekovälineisiin ja muihin talon esineisiin voi tutustua verkkopalvelu Finnassa, johon digitoitiin vuoden 2014 aikana kaikkiaan viiden Seurasaaressa sijaitsevan museotalon esineitä. Ivarsin esineistön lisäksi Finnasta löytyy Kurssin, Pertinotsan, Hallan ja Kaukolan savutupien esineet sekä valokuvia kaikista mainituista rakennuksista.

Sari Tauriainen

Lähteet:

Vilkuna Kustaa 1977. Päre ja kynttilä, teoksessa Isien työ, veden ja maan viljaa, arkityön kauneutta. Otava Helsinki.

Wilppula Matti 1937. Entisaikaisista valaistusvälineistä ja entisaikaisesta valaistuksesta Suomessa, Laudaturtyö, Kansallismuseon kansatieteellinen käsikirjoitusarkisto.

Vuorela Toivo 1975. Suomalainen kansankulttuuri.