Suomen valtion liikkeeseen laskemat obligaatiot 1862–1890
Pääomiltaan köyhä ja luotto-oloiltaan kehittymätön Suomen valtio toi 1800-luvulla maahan huomattavan määrän pääomaa laskemalla liikkeelle ulkomaalaisia obligaatioita, mikä vauhditti merkittävästi Suomen taloudellista kehitystä. Valtionlainojen ottaminen ulkomailta mahdollistui käytännössä Suomen saatua vuonna 1860 oman valuutan, Suomen markan, joka sidottiin hopeakantaan vuonna 1865 ja joka samalla irtosi sidoksestaan Venäjän ruplaan tullen niin ollen itsenäiseksi valuutaksi.
1800-luvun loppupuolella erityisesti liikenteen suuret investoinnit vaativat pääomia, joiden hankkimisessa valtiolla oli keskeinen rooli. Rautatien rakentamisen valtio rahoitti lähes kokonaan ulkomaisella lainanotolla. Valtio loi kehittyvälle taloudelle ennakoitavan ympäristön, toimivan ja edelleen kehittyvän liikenneinfrastruktuurin ja vakaat puitteet, joiden piirissä taloudellisesta liiketoimintaa voitiin mielekkäästi rakentaa. Pääomien saaminen vauhditti myös pankkitoiminnan kehittymistä Suomessa, mikä osaltaan lisäsi taloudellista toimeliaisuutta ja investointeja.
Ulkomainen lainanotto ei tuonut pelkästään taloudellisia resursseja, vaan Suomi hyötyi siitä myös integroitumalla läntisen Euroopan rahoitusmarkkinoihin ja tulemalla osaltaan sitä kautta tunnetuksi itsenäisenä toimijana kansainvälisessä yhteisössä. Suomen maine kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla oli 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä hyvä, mikä näkyy esimerkiksi sen aikaisten obligaatiolainojen verrattain edullisissa lainaehdoissa. Taloudelliset siteet ensin lähinnä Saksaan, myöhemmin myös Ranskaan ja Englantiin, korostivat Suomen suuriruhtinaskunnan kansainvälistä asemaa autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa.
Suomen valtion liikkeeseen laskemat obligaatiot ovat aineellisia merkkejä maan valtiollisesta kehityksestä valtakunnan rajamaasta subjektiiviseksi toimijaksi kansainvälisessä yhteisössä. Kansainvälisen integroitumisen lisäksi ne muistuttavat maan sisäisen integroitumisen keskeisestä vaiheesta 1800-luvun lopulla; yhtäältä raha-, tavara- ja raaka-ainevirrat yhdistivät maan osia toisiinsa, toisaalta talouskasvua kiihdyttäneet valtion tekemät investoinnit loivat mutkan kautta edellytyksiä esimerkiksi monen sosiaali- ja koulutuspoliittisen hankkeen toteutumiselle.
Ennen arvo-osuusjärjestelmään siirtymistä obligaatiot, kuten myös muut arvopaperit, olivat paperisia asiakirjoja. Arvopaperit painettiin tavallisesti värillisinä hyvälaatuiselle paperille, ja niissä oli usein näyttäviä koristeluja ja turvakuviointeja. Obligaatiot numeroitiin ja asetettiin maksettavaksi takaisin niihin painetun kuoletussuunnitelman mukaisesti. Obligaation tekstissä oli ainakin seuraavat asiat mainittuna: 1) sarja ja obligaation juokseva numero (eri sarjat poikkesivat nimellisarvoltaan toisistaan), 2) obligaatiolainan ottajan nimi, 3) lainan korkokanta, 4) obligaatiolainan kokonaismäärä ja rahalaji(t), 6) obligaatioiden kuoletusarpajaisten ja koron suorittamisaika ja -paikka, 7) lainanottajan allekirjoitus.
Sijoittajien näkökulmasta valtionobligaatiot kiinnostivat niistä saatavan korkotuoton takia ja siksi, että niiden katsottiin olevan varsin turvallinen sijoituskohde. Korko laskettiin obligaation nimellisarvon mukaan ja maksettiin tavallisesti puolivuosittain. Jokaista obligaatiota kohden oli kuponkiarkki, jossa oli talonki ja kuponkeja – yksi kuponki jokaista koronmaksupäivää kohti. Kuponkiin oli merkittynä obligaation numero, korkoprosentti, kupongin nimellisarvo, erääntymispäivä ja lunastuspaikat.
Lainojen lyhennykset suoritettiin arpomalla obligaatioita kuoletussuunnitelmassa määritellyn aikataulun mukaisesti. Käytännössä arpominen tapahtui siten, että jokaista vielä liikkeessä olevaa obligaatiota vastaava arpalippu laitettiin pyöräytettävään rumpuun, josta valtion virallinen asiamies nosti arpalippuja sen määrän, mikä kyseiselle kuoletuskerralle oli määrätty. Lunastus ei siis tapahtunut kuponkikohtaisesti, vaan arvottu obligaatio tuli kerralla kokonaan lunastetuksi, jolloin myös kyseisen obligaation jokaisen kupongin korko lakkasi juoksemasta. Jälkimarkkinoita ajatellen tällainen järjestelmä oli ainakin teoriassa haasteellinen, kun obligaation haltija ei voinut tietää, milloin kyseinen obligaatio kuponkeineen tulee lunastetuksi. 1800-luvun loppupuolella obligaatiot olivat kuitenkin ainoastaan harvoin kotitalouksien hallussa, eikä arpomiseen liittyvä sattumanvaraisuus suuria määriä obligaatioita hallussaan pitäneitä institutionaalisia sijoittajia tai muita suursijoittajia juurikaan haitannut tai hyödyttänyt.
Teksti: Antti Santaholma
Kuvat: Marco Melander
Esineistö
Lähteet:
Kuusterä, Antti: Valtion sijoitustoiminta pääomamarkkinoiden murroksessa 1859–1913. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia tutkimuksia 149. Helsinki 1989.
Mäkitie, Ilkka: Valtion obligaatiopaperit 1840–1917. Julkaisussa Numismaatikko 1/2022, s. 4–11.