Vellikello Kiuruvedeltä

Maaseudulla, jossa kelloja juurikaan ei ollut, kellonajat korvattiin jakamalla vuorokauden ajat (aamu, päivä, ilta, yö) pienempiin osiin valoisuuden mukaan siten, että erikseen olivat aamuyö, aamuhämärä, aamupäivä, päiväsaika, puolipäivä, iltapäivä, iltahämärä, iltapimeä ja sydänyö. Valoisa aika jaettiin puolestaan kolmeen tai neljään työ- ja ruokarupeamaan.

1800-luvun lopulta lähtien yleistyi tapa, että maatalojen aitan, tallin tai päärakennuksen päätyyn katon harjalle hankittiin pientä kirkonkelloa muistuttava kello, jota soittamalla talon väki kutsuttiin rupeaman päätteeksi ruokailemaan. Kelloa varten saatettiin rakentaa erityinen pieni, koristeellinen katos. Vellikellon ääni kuului kauas ja näin naapureilla oli mahdollisuus seurata niin talon ruoka-aikojen täsmällisyyttä kuin työpäivän pituuttakin.

Vellikello eli ruokakello hankittiin tavallisesti pelttarilta eli valurilta tilaustyönä, jolloin kelloon saattoi saada myös talon omistajan nimen tekijän lisäksi. Ammattimaisia kellonvalmistajia oli etenkin Pohjanmaalla useita, mutta myös muualla. Esimerkiksi Pohjois-Savossa Kaavilla aloitti vuonna 1881 toimintansa Juutilan kellovalimo, jonka toiminta jatkuu edelleen.

Kuukauden esineenä oleva vellikello on peräisin Pohjois-Savosta Kiuruvedeltä. Sen on valanut messingistä vuonna 1912 Immanuel Väisänen, joka toimi Kiuruvedellä haudankaivajana ja tapulin kellonsoittajana. Kellossa lukee tekijän nimi "Imma Wäisänen Kiuruwesi" ja siihen on valettu myös kaksi kasvokuvaa, vuosiluku 1912 sekä kuvioita, jotka muistuttavat puolikkaita lyhteitä. Siinä on rautainen kieli ja raudasta tehty akseli, jolla kello on ripustettu telineeseensä. Kello on ollut käytössä Kiuruveden Hautakylän Pitkärannan talossa.

Risto Hakomäki