Läkkilampetit Lapväärtistä

Lampetit kynttilöineen olivat alun perin kirkollisia valaisimia, jotka talonpoikaistaloissa olivat suhteellisen myöhäinen ilmiö. Lampetteja ei käytetty pääasiallisena valonlähteenä, vaan ne olivat juhlien, kuten häiden ja joulun valaisijoita.

Suomen kansallismuseon kokoelmiin vuonna 1910 hankitut läkkipeltiset lampetit on tehnyt lapväärtiläinen Amanda Ivars, joka kansan suussa tunnettiin myös nimellä "Bleckslagars Manda". Pienessä mökissään valmistamansa läkkituotteet Amanda Ivars koristeli omatekoisilla väriaineilla punaruskean, sammaleenvihreän ja keltaisen eri sävyin. Hän oli tyypillinen aikansa pläkkyri, joka läkkitöillä pyrki turvaamaan niukan toimeentulonsa. Lisäansioita Amanda Ivars sai myös kutomistaan värikkäistä nauhoista, joita käytettiin Lapväärtin pitäjänpuvuissa.

Läkkipelti, tinalla päällystetty rauta- tai teräspelti, kehitettiin 1700-luvun alussa, ja jo 1730-luvulla sitä valmistettiin mm. Fagervikin ruukissa Inkoossa. Läkkiastioiden valmistus alkoi ammattikäsityönä ja oli sitä pääosin vielä 1800-luvun alkupuoliskon Suomessa. Pian läkkitöistä kuitenkin kehittyi merkittävä kotiteollisuuden muoto etenkin yhteiskunnan vähävaraisille.

Läkkisepäntyötä harjoitettiin usein ahtaissa tiloissa, tuvissa, joissa asuttiin ja joissa juotoshöyryt muodostivat uhkan terveydelle. Suolahapon ja lyijyn yhdistämisessä syntynyt kaasu altisti hengitystiesairauksille, huonot valaistusolot puolestaan näön heikentymiselle. Läkkiseppien työpäivät venyivät jopa 16–18-tuntisiksi. Toimeentulo oli niukkaa, sillä päiväansioksi kertyi vain noin 2 markkaa, mikä vastasi juuri ja juuri maatyömiehen palkkaa.

Viime vuosisadan vaihteessa läkkipeltitöitä myyntiin valmistaneita henkilöitä lasketaan Suomessa olleen runsaat 550, joista naisten osuus oli alle 5 %. Valmistus keskittyi Pohjanmaalle Vaasan ympäristöön, missä työskenteli runsas kolmannes koko maan läkkisepistä. Erityisenä läkkiseppäpitäjänä tunnettiin Vähäkyrö. Itä-Suomessa valmistajia oli vähemmän, sillä läkkituotteita ostettiin valmiina Venäjältä. Poikkeuksen muodostivat Kannaksen romanit, jotka kiersivät myymässä itse valmistamiaan läkkituotteita.

1900-luvun alkupuolella teollinen tuotanto valtasi läkkipeltialaa. Tuotteista ensimmäisinä teolliseen valmistukseen siirtyivät suurikokoiset meijeriastiat. Kilpailun aiheuttama hintojen aleneminen yhdessä markkinoilla yleistyneiden posliinin, lasin ja emalin kanssa syrjäyttivät vähitellen kotiteollisen läkkipeltituotteiden valmistuksen. Läkkiteollisuuden uusi elpyminen 1920-luvulla perustui jo koneellistuneeseen, verstasmaiseen tuotantoon.

Raila Kataja