Pietari Suuren partaveromerkki

Venäjän rahojen kokoelmissa törmää joskus omalaatuiseen pikku kolikkoon, johon on kuvattu nenä ja sen alle viikset ja parta. Niiden yläpuolella on kirjoitus ДЕНГИ ВЗЯТЫ ('maksu vastaanotettu'). Toisella puolella on kaksoiskotka ja sen alla kyrillinen vuosimerkintä, yleensä 1705 (kuvat 1 ja 2). Kyseessä on dokumentti ajalta, jolloin Venäjää ensi kerran yritettiin länsimaistaa.

Miesten kasvojen karvoitus on eri aikoina viestinyt erilaisista asioista, kuten asemasta, ryhmään kuulumisesta, viisaudesta, terveydestä tai vanhuudesta. Antiikin aikana partaa pidettiin usein statussymbolina, ja keskiajalla itäisen kirkon papit alkoivat kasvattaa pitkää partaa merkkinä uskolle omistautumisesta. Partojen kulta-aikaa oli 1500-luku ja 1600-luvun alku, jolloin parran piti olla iso ja pitkä. Länsi-Euroopassa iso peruukki syrjäytti sittemmin parran muodista, ja 1700-luvusta tuli sileäksi ajeltujen leukojen vuosisata. Venäjällä asiat olivat kuitenkin toisin ja parta säilytti suosionsa. Olihan parralla Venäjällä myös pitkä historia statussymbolina, itse Iivana IV sanoi 1500-luvulla että "se joka ajaa partansa, tekee synnin, jota ei edes kaikkien marttyyrien veri kykene pesemään pois".

Pietari Suuri halusi kuitenkin venäläisten sopeutuvan Euroopassa vallitsevaan muotiin ja kielsi vuonna 1698 parran käytön alamaisiltaan. Kielto aiheutti suurta tyytymättömyyttä, ja kompromissiksi tuli, että parran sai pitää, kun maksoi siitä veron. Säätyläisillä vero oli aluksi 30-100 ruplaa vuodessa, mutta maaorjat maksoivat parran pitämisestä vain kopeekan; pappien partoihin ei alun perinkään ollut puututtu. Maksusta sai kuitiksi kuparisen poletin, joka oli vaadittaessa näytettävä tarkastajille. Vero oli ainakin muodollisesti voimassa vuoteen 1764, mutta poletteja ei enää valmistettu vuoden 1725 jälkeen.

Lähes kaikki säilyneet kappaleet ovat tässä kuvattua mallia ja vuodelta 1705, mutta vuosilta 1724-1725 tunnetaan erittäin harvinaisia nelikulmaisia poletteja, joissa on pelkkä teksti. Venäjällä keräilijät saattoivat 1900-luvun alkuun asti ostaa rahapajasta rahojen ja mitalien uusintalyöntejä, joista käytetään nimeä novodel. Vanhemman aineiston osalta ne ovat yleensä uusilla leimasimilla valmistettuja. Uusintalyöntejä tehtiin myös partamerkeistä. Alkuperäiset merkit on yleensä lisäleimattu pienellä kaksoiskotkalla (kuva 1), mutta uusintalyönneistä lisäleima useimmiten puuttuu, ja ne saattavat olla myös hopeisia (kuva 2) tai jopa kultaisia.

Molemmat tässä kuvatut merkit kuuluvat asessori Gustaf Ignatiuksen (1844-1931) kokoelmaan, joka lahjoitettiin Helsingin yliopistolle kahdessa erässä vuosina 1931 ja 1971. Yliopiston kokoelma on talletettu Suomen kansallismuseoon.

Tuukka Talvio ja Frida Ehrnsten