Leikkihella

Minkä leikkien oppii, sen leikiten taitaa

Kotitoimet ymmärrettiin 1800-luvun kuluessa yhä enemmän ammattina, joka edellytti koulutusta tai erityistä kasvatusta. Tytöt tuli leikin varjolla valmentaa tulevaan kotoiseen vaikutuspiiriinsä. Naisen taidoista tärkeimpänä pidettiin keittotaitoa, jota oli mahdollista opetella leikkimällä. Äidin tai keittäjän puuhia jäljitellen harjoiteltiin perheenemännän roolia. Nukenkeittokirjoja ilmestyi markkinoille yhtä aikaa leikkihellojen kanssa, ja ne olivatkin tärkeä perusta tyttöjen kotitalouskoulutuksessa.

Ison leikkihellan ääressä lapsi pääsi itse aktiiviseksi toimijaksi toisin kuin vaikkapa nukkekodin pienoismaailmassa, jossa hänen mielikuvituksensa ainoastaan ohjaili nukkien toimia. Oppimista edisti myös se, että ruoanlaitto on vanhastaan ollut pikkutyttöjen ja -poikien mieluisimpia leikkejä. Lapsethan rakastavat sekoittamista, maistamista ja ainesten lisäämistä. Hyvän lopputuloksen aikaansaaminen vaati keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Onnistumisen ilo lienee ollut rajaton, jos kattilan alla kaiken kukkuraksi paloi oikea tuli.

Vuonna 1896 ilmestyneessä kirjassaan Haustöchterchens Kochschule für Spiel und Leben Anna Jäger neuvoo lapsia mm. näin: "Mikä nyt on hilpeää leikkiä, tulee myös myöhemmin olemaan sinulle rakasta puuhaa. Ja kun siitä joskus tulee velvollisuutesi, on se sinulle mieluista ja leikiten täytät sen, mitä olet jo leikissä harjoitellut. Keitä vain nukeillesi maukkaita aterioita, se on pian elettyä, ja voitkin jo ilahduttaa rakasta isääsi hänen lempiruokalajeillaan". Nämä kannustavat sanat tuntuvat varsinkin nykyisten turvallisuuskäsitysten valossa lähes mahdottomilta toteuttaa.

Varhaisimmat nukenkeittiöt kuuluivat nukkekoteihin ja olivat lähinnä aikuisten koriste-esineitä. Jo 1700-luvun lopulla valmistettiin lapsille tarkoitettuja erillisiä, lähinnä puisia nukenkeittiöitä, mikä osaltaan liittyi uuteen tapaan huomioida lapsi yksilönä ja lapsuus omana elämänvaiheenaan. Oikean kaltaiset nukenhellat ilmestyivät 1800-luvun puolivälissä ja ovat kuuluneet lastenkamarien kalustoon meidän päiviimme saakka. Suosituimpia ne olivat ajanjaksolla 1870-1940. Isot vapaasti seisovat metallihellat lämmitettiin aluksi alkoholilla, ja niissä oli useita keittolevyjä, vesisäiliö sekä leivinuuni. Niillä voitiin keittää oikeita ruokia, joita sitten lapset itse saattoivat syödä.

Leikkihellat olivat alun perin varakkaiden porvareiden tai aatelisten lasten yksinoikeutta. Työläislasten oli sen sijaan usein itse oltava mukana lelujensa valmistamisessa. Heille näin ylelliset leikkikalut olivat saavuttamattomia. Arvokkaat hellat olivat samalla myös vaarallisia, koska kattilat asetettiin suoraan avotulelle, jolloin lämpö saatiin hyödynnettyä parhaiten. Nukenkeittiöiden ja -hellojen kerrotaan olleenkin käytössä yleensä vain lyhyen ajan joulun aikaan kuusen juurelle sijoitettuina ja varustettuina.

Lapset saivat leikkiä niillä isompien ohjauksessa kuusen poisviemiseen asti, minkä jälkeen lelu pakattiin odottamaan seuraavaa joulua. Aiheesta kertoo valaisevasti eräs joulukortti, jossa kaksi tyttöä on juuri keittänyt ruokaa Märklin-hellallaan, taustalla näkyy puinen nukenkeittiö ja joulukuusi. Käytäntö selittyy pitkälti sillä, että joulu on perinteisesti ollut ahkeran keittämisen ja paistamisen aikaa myös aikuisten maailmassa.

Erityisen pidettyjä leikkihellat olivat Saksassa. Useimmiten ne oli valmistettu tinasta tai prässätystä teräksestä - ei valuraudasta kuten Yhdysvalloissa. Kaksi ehkä tunnetuinta saksalaista lelunvalmistajaa, Märklin ja Bing, tekivät pääasiassa junia ja autoja pojille, mutta myös helloja tytöille. Aina 1960-luvulle asti ne olivat sellaisia, jotka toimivat oikeasti. Lelumainoksissa alkoi näkyä jo 1920-luvulla sähköllä lämpiäviä versioita. Ne tosin olivat turvallisempia mutta myös kalliimpia ja saivat vielä pitkään jonottaa vuoroaan lastenmaailmaan. Tämän päivän puisilla tai muovisilla helloilla taasen kokataan vain leikisti. Näin leikkikalu on menettänyt ehkä olennaisimman alkuperäisestä ideastaan.

Koska helloissa ei yleensä ole merkintöjä, voi valmistajaa vain arvailla muodon ja koristelun perusteella. Myös tehtaiden säilyneet tuoteluettelot auttavat määrittelyssä. Kansallismuseon muhkea peltihella on Märklinin valmistetta 1900-luvun alusta. Vastaavanlainen löytyy Märklinin vuoden 1909 kuvastosta. Siinä kehutaan ylellistä varustelua ja tarjotaan neljä eri vaihtoehtoa esineiden materiaaleiksi. Erikseen mainitaan turvallinen säädettävä alkoholilämmitys ja lämpölamput viittä liekkiä varten.

Suomen kansallismuseon hella lienee versio, jossa suojakaide ja helat ovat nikkeliä, samoin keittoastiat. Kohokuvioiset kyljet on käsitelty siniharmaiksi. Kulmia kehystävät vaaleat koristelistat. Kiillotetussa teräspeltitasossa on kuusi reikää astioille. Neljän reiän kohdalla on peltinen polttimo. Keskellä takana olevan reiän alla ei ole polttimoa ja edessä reiän alla on uuni. Sen alla on oma matalampi polttimo, jonka kantta voidaan säädellä edessä alhaalla näkyvän vivun avulla. Polttimot sytytetään peltiluukkujen kautta, takaseinässä on vastaavasti kaksi aukkoa samaa tarkoitusta varten. Kummaltakin sivulta pistää esiin polttimorakennelman pillimäinen ruuvattavalla korkilla varustettu pää. Uuniin kuuluu kaksi peltiä, joista toisessa on kaatonokka.

Muita tarvikkeita ovat kannelliset vesisäiliö ja kattila, teepannu, omelettipannu sekä viisi hellanrinkiä, joilla säädellään keittoaukon suuruutta. Takaseinän savupiippu puuttuu, samoin kuvastossa mainittu kasari. Koko komeus seisoo neljän tukevan käpäläjalan varassa. Tällä aidolla liedellä pikkukokki on voinut loihtia todellisia herkkuja nukeilleen ja vierailleen. Unelmalelun ääressä koetut onnistumiset ovat varmasti palanneet iloisina muistoina mieleen myöhemmin elämässä.

Outi Flander