Rukoustorvi Mouhijärven Hyynilästä

Rukoustorvista on säilynyt tietoja Satakunnasta, Pohjanmaan eteläisimmistä osista sekä Varsinais-Suomesta, toisin sanoen alueilta, joissa sarkajakoisen kyläryhmän asumukset keskiajalta isoon jakoon asti sijaitsivat yhtenäisellä suppealla tonttimaalla. Rukoustorvet kertovat näiden kylien asukkaiden keskinäisestä yhteistoiminnasta.

Rukoustorviin puhaltamalla kyläkunnat kutsuttiin koolle yhteisiin hartaustilaisuuksiin. Jo 1600-luvun alkupuolella tiedetään Turun hiippakunnassa kiinnitetyn erityistä huomiota pappien suorittamiin ehtoorukouksiin. Vanhimpiin herätysliikkeisiimme kuuluvan rukoilevaisuuden ydinalueella ehtoorukouksia oli tapana pitää joka ilta ajanjaksona, joka alkoi adventista ja päättyi kynttilänpäivään. Muuna aikana vuodesta rukouksia pidettiin vain sunnuntaisin.

Punkalaitumelta on kirjattu ylös seuraava kuvaus rukoustorvien käytöstä. Puisten torvien ohella käytettiin myös pukin- tai häränsarvisia soittimia:

"Kun kylät vielä olivat suurissa ryhmissä pidettiin niissä säännöllisesti joka ehtoo, vähää ennen makuulle menoa, kylän yhteinen ehtoo-hartaushetki, jonka paikka vuorotteli talosta taloon. Vuoropaikan tiesi jokainen kylän asukas. Koollekutsuntaa varten oli kylässä suuri pukin- tai häränsarvesta tehty torvi, rukoustorvi, jota vuoropaikan toimesta soitettiin rukoushetkeen tullessa kylän raitilla, jotta jokainen tiesi tulla yhteiseen hartauspaikkaan. Ehtoorukouksen toimitti tavallisesti kylänvanhin ja toisinaan joku toinenkin. Rukoustorvi luovutettiin tällöin seuraavaan vuoropaikkaan kuuluvalle henkilölle. Rukouksen päätyttyä suljettiin pihojen portit, tulet huoneissa sammutettiin ja kylän väki kävi nukkumaan. Yökulkijoita ei silloin sallittu."

Hinnerjoelta on puolestaan peräisin seuraava kuvaus, jossa rukoilevaisuuden vaikutus on selkeästi nähtävissä:

"Rukoukset pidettiin joka pyhä, jopa adventista kynttilänpäivään joka ilta, tavallisesti kello 5-6 tienoissa illalla, joulupäivänä kello 12 päivällä, vuoronperään viikottain aina kussakin kylän talossa, syrjempänä sijaitsevia lukuunottamatta. Väki kutsuttiin kokoon ´rukoustorvella´. Kauempana asuvat olivat jo saapuneet paikalle etukäteen. Torven soittamisen jälkeen odotettiin korkeintaan viisi minuuttia, jonka jälkeen rukous alkoi. Kaikki väki nousi silloin seisoalleen, ja veisasi virren, jonka numeron rukoustenpitäjä merkitsi rukoustaululle. (Taulu ja numerot olivat erikseen kussakin talossa, jota vastoin rukoustorvi oli kylän yhteinen ja säilytettin kulloinkin siinä talossa, missä rukoukset pidettiin.) Viimeinen värssy jätettiin veisaamatta. Sen jälkeen laskeutui vanhempi väki rukouksenpitäjän esimerkin mukaan polvilleen, nuoremmat jäivät tavallisesti seisoalleen. Sitten rukoustenpitäjä luki kirjasta jonkin rukouksen, joka kerta luettiin ainakin Isämeitä ja Herran siunaus. Veisattiin sitten, yhä polvillaan, viimeinen värssy aljetusta virrestä ja tähän useimmiten loppui rukous, joka kokonaisuudessaan kesti noin 10 minuuttia. Pyhäiltaisin, kun ei ollut kiirettä, jatkettiin joskus rukousta kauemminkin, ja silloin vanhat miehet kertoivat kansanomaisia, opettavaisia, uskonnollisia kaskuja."

Tavalle kutsua kyläyhteisön jäsenet yhteen trumpettia puhaltamalla löytyy yhtymäkohtia maamme eteläpuolelta: Pohjois-Saksasta tunnetaan adventtiajan soittoperinne sekä kylä- ja keskitalventrumpettien käyttö, Tanskassa puolestaan vuoden 1575 kyläjärjestyssääntö kertoo kylänkokouksia kutsutun koolle torvilla. Vaikka torvia ei Suomessa tiedetäkään käytetyn maallisiin kylänkokouksiin kutsujina pidetään rukoustorvia eteläskandinaavis-keskieurooppalaiseen tapaan käytettyjen kyläntorvien perinteen jatkajina. Lounais-Suomeen tämän perinteen katsotaan kulkeutuneen keskiajalla.

Suomen kansallismuseon kokoelmissa on kaksi puurunkoista, halkioputkista ja tuohipäällysteistä rukoustorvea. Nämä Mouhijärveltä ja Mynämäeltä peräisin olevat soittimet ovat tulleet museon kokoelmiin vuonna 1894, aikana, jolloin rukoustorvien perinne oli jo hiipumassa. Tarpeettomaksi jäänyttä Mouhijärven torvea säilytettiin tuolloin Hyynilän kylän Kerimanin talon jyväaitan yläkerrassa. Mynämäen Haapasten kylän rukoustorvea piti viimeiseksi hallussaan Haapasten Martin talon isäntä. Esineet eivät ole esillä näyttelyssä.

Raila Kataja

Kirjallisuutta:

Leisiö Timo 1983. Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvi- ja pillisoittimet. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 12. Kaustinen.

Valonen Niilo 1951. Rukoustorvi. Julkaisussa: Satakuntaa ja satakuntalaisia. Pori.