Viinaputina

Suomen kansallismuseon esineiden luettelointitiedoista löytyy monenlaisia mielenkiintoisia tarinoita. Joskus ne herättävät enemmän kysymyksiä, kuin antavat vastauksia. Tarinoiden takaa voi löytyä linkki johonkin merkittävään historialliseen tapahtumaan, jossa kyseessä oleva museoesine on näytellyt vain pientä roolia. Näin on laita myös tämänkertaisen kuukauden esineen kohdalla. Esine ei ole esillä näyttelyssä.

Kyseessä on nesteiden säilytykseen ja kuljetukseen tarkoitettu puinen, putinaksi kutsuttu astia (muinaisyläsaksaksi butin eli 'pytty', keskiajan latinaksi butina eli 'pullo'). Muodoltaan se on soikeapohjainen, ylöspäin kapeneva, kuudesta kimmestä eli levystä koottu, maalamaton ja vitsaksesta tehdyllä sangalla varustettu eräänlainen pieni tynnyri. Kannessa on sekä neliskulmainen kaatoläpi että pyöreä täyttöreikä. Korkeus on noin 21 cm ja leveys 15-21 cm.

Astian vetoisuus on melko tarkkaan yksi kannu eli noin 2,6 litraa. Putinat olivat nimenomaan viinan kuljetuksessa käytettyjä astioita ja siksi niissä oli usein tiiviyden varmistamiseksi kaksoispohja. Rantasalmelta vuonna 1891 museon kokoelmiin saatu esine ei ensi näkemältä herätä kovin suurta huomiota, se on tavallinen kansanomainen käyttöesine. Esine ei ole esillä näyttelyssä.

Esineen merkittävyys paljastuu kuitenkin luettelotietoja lukemalla. Niissä kerrotaan nimittäin että "kun oli sota Haapaniemessä niin tuli Porista eräs vaimo, jonka mies oli siellä sodassa ja toi tällä astialla miehelle viinaa". Astian pohjaan on kaiverrettu numero 44, jonka luettelotiedoissa kerrotaan olevan sotamiehen numeron. Tarkempia tietoja siitä mistä sodasta on kysymys, kuka kyseinen vaimo tai hänen miehensä oli ja miksi viinaa piti tuoda noinkin kaukaa ei luettelosta käy ilmi.

Haapaniemi, mihin tiedoissa viitataan, on varmasti Savossa, Rantasalmen pitäjässä vuosina 1781-1818 sijainnut kadettikoulu. Sodalle, johon tiedoissa myös viitataan, sen sijaan on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on ns. Kustaa III:n sota Ruotsin ja Venäjän välillä (1788-1790), jonka historiaan jääneitä tapahtumia olivat mm. Porrassalmen taistelu Mikkelissä kesäkuussa 1789 sekä Ruotsinsalmen meritaistelu heinäkuussa 1790, joka oli Itämeren historian kaikkien aikojen suurin. Sota päättyi Värälän rauhaan vuonna elokuussa 1790. Toinen sota, johon tiedoissa mahdollisesti viitataan, oli Suomen sota 1808-1809. Myös tässä sodassa käytiin taisteluita Savossa, joten avoimia vaihtoehtoja on kaksi.

Molempiin sotiin osallistui myös Porin rykmentin sotilaita, jotka olivat lähtöisin Porista. Astian pohjassa oleva numero 44 voisi selvittää arvoituksen siitä minkä nimisestä sotilaasta ja sodasta on kysymys. Porin jv-rykmentin syksyn 1789 pääkatselmusluettelosta löytyy kaksikin sotilasta, joiden numero on 44. Euran komppaniassa on ruotu/mies 44 Euran kirkonkylässä, ja tämä asetti Anders Jacobs sons Grönlund -nimisen miehen (s. 1759). Kokemäen komppaniassa on ruotu/mies 44 ja tämä asetti Matts Lindberg -nimisen (s. 1754) miehen. Numero astian pohjassa herättää kysymyksen miksi viinaputina on pitänyt numeroida, jos viina on tarkoitettu vain aviomiehelle? Onko ajatuksena ollut, että jos taistelun tuoksinassa putinat menivät sekaisin, pohjaa vilkaisemalla löysi helpolla omansa?

Toinen ja todennäköisempi selitys numerolle 44 on se, että kyseessä on talon puumerkki. Maaseudulla oli tapana merkitä kaikki vähänkin arvokkaammat puuastiat talon tai isännän merkillä. Numero 4 on Satakunnan ja Varsinais-Suomen rannikkoseutujen taloissa tyypillinen puumerkki, ja sen katsotaan olevan alun perin ns. hansamerkki eli hansakauppiaitten käyttämä puumerkki. Porista sellainen löytyy 1800-luvulta esimerkiksi Inderön eli Kokemäensaaren (nyk. Kyläsaari) Frans Öhmanilta.

Kokemäensaaressa asuneessa Öhmanin suvussa oli 1700-luvun lopulla useitakin sotamiehiä: Michel (k.1785 81-vuotiaana), Anders (k.1790), Johan (k.1791), Pehr, Petter (kaatui 18.1.1809). Noihin aikoihin eläneitä sotilaan leskiä puolestaan olivat Maija ja Stina Öhman, jotka molemmat kuolivat vuonna 1809. Anders vihittiin Maria Matintyttären kanssa 1783 ja leskimieheksi merkitty Petter vuonna 1805 piika Stina Aleksanterintyttären kanssa.

Olisivatko etsimämme henkilöt, sotilas ja hänen vaimonsa, tässä edellä mainitussa joukossa? Mielenkiintoinen kysymys on myös se miksi sotilaan vaimo on tuonut viinaa rintamalle aikaa ja vaivoja säästelemättä. Toiko vaimo juotava pelkästään miehelleen vai myytäväksi laajemminkin? Tuskin yhden putinan takia tuollaista matkaa tehtiin vaan mukana on täytynyt olla useampiakin kannullisia viinaa. Mukana on voinut olla myös muita eväitä: leipää, lihaa, kalaa jne. Tavaroita ei varmaankaan kannettu käsissä tai selässä, vaan jonkinlainen kulkuväline on varmaan ollut mukana.

Luultavasti käsikärryt, jos matkaa on tehty kesällä, kelkka tai ahkio mikäli taivalta on taitettu talvisaikaan. Vanha, sotaan kelpaamaton hevonenkin on saattanut olla kuormaa vetämässä, ehkä vetohärkäkin. Kyseessä on mahdollisesti ollut elintarvikkeita, juomia ja tupakkaa, mahdollisesti omassa kanttiinissaan, myynyt henkilö. Suomen sodassa tällaisesta toiminnasta tuli kuuluisaksi Brita Johanna Ahlbäck, jonka sanotaan olleen J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista tutun Lotta Svärdin esikuvana.

Veriseltä hän voiton kentältä,
sota jyskien miss' salamoi,
monest' uupuen saapui ja ryyppynsä
Lotan telttasen alla hän joi.

Ja teltankin piti seisoa niin,
"ett' urhot tilkkasen sais,
jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin
tai haava jos vaivuttais".

Ja Lottakin myös; sai korjuuseen
tavaransa hän vaivoin vaan,
telttaansa, kärryn lekkerineen
sekä ontuvan hiirokkaan.

Levähdettiin. Hänpä se puuhas taas
tapahansa jo tunnettuun,
mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas
all' uhkean kuusipuun.

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinoita, 1848 (suom. Paavo Cajander 1918).

Risto Hakomäki