Morsiuskruunu Vehkalahdelta

Talonpoikaismorsiamen pukeminen loistaviin lainahelyihin on säätyläispiireistä omaksuttu vanha tapa, jota voidaan Suomessa seurata ainakin 1600-luvulta lähtien, yksittäisten korujen osalta jopa keskiajalta asti.

Vaatimattomassakin asemassa olevat morsiamet puettiin lainakoruin samaan tapaan kuin korkeasäätyiset neidot. Erityisen morsiamenpukijan tehtävänä oli varustaa morsian hääpäivänään mahdollisimman komeaksi. 1700-luvulla talonpoikaismorsianten pukeminen kuului usein papinemäntien velvollisuuksiin. Vähitellen tehtävä siirtyi miltei ammattimaisille morsiamenpukijoille. Morsian koristettiin kihlakoruin ja päähän painettiin morsiamen tunnuksista tärkein - morsiuskruunu.

1700-luvun jälkipuoliskolla tulivat muotiin silkkikankaasta tai seppeleen tapaan paperista tehdyt morsiuskruunut, jotka koristettiin erilaisin helyin, paperikoristein ja kangaskukin. Kruunumorsianperinteen itäisimmällä alueella Kymenlaaksossa, helykruunut kehittyivät 1800-luvun jälkipuoliskolla puolikuunmuotoisiksi ja ne koristeltiin staniolipapereilla. Maan länsiosissa kruunumorsian-perinne jatkui 1800-luvun loppupuolelle asti.

Kyseinen kruunu on peräisin Vehkalahdelta, Kymenlaaksosta.

Kansatieteelliset kokoelmat, KA6328. Kuva Ilari Järvinen, 2020.

Kapioarkku Ahvenanmaan saaristosta

Kumlingissa Ahvenanmaan saaristossa tuleva morsian kiersi talosta taloon saattajansa kanssa ennen häitään. Hän keräsi myötäjäisenä saamansa villat säkkiin. Saattaja sai joka talossa ryypyn palkaksi. Myötäjäisinä kerättyä villaa säilytettiin kapioarkkussa syksyyn saakka. Syksyllä, ennen häitä, morsiamen kanssa yhdessä järjestettiin villankarstausjuhlat. Näin morsian sai valmiiksi karstattua villaa myötäjäisikseen. Tavasta luovuttiin 1800-luvun lopussa.

Kansatieteen kokoelmat, KB3091. Kuva: Ilari Järvinen, 2021.

Mordvalainen morsiamen pääliina

Koko suomalais-ugrilaisella kielialueella oli pitkään käytössä naisen aseman osoittaminen päähineen avulla. Ersämordvalaiset morsiamet pukeutuivat häissä näyttäviin, rikkaasti koristeltuihin päähineisiin vielä neuvostovallan alkuvuosikymmeninä 1920–1930-luvuilla. Suomalais-ugrilaiset kokoelmat, 1886, SU2396:446. Kuva: Matti Huuhka, 2010.

Kihlanukke Ambomaalta

Kihlanukkeja on käytetty alun perin kosintavälineinä. Sulhanen teetti nuken ja antoi sen tytölle, jonka halusi vaimokseen. Jos tyttö ei palauttanut nukkea, vastaus kosintaan oli myönteinen. Nukke oli myös lapsionnen tuoja, jonka uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä. Avioliittoseremonioiden jälkeen vaimo kantoi nukkea selkäpussissaan, kunnes oli synnyttänyt ensimmäisen lapsensa. Nukke voitiin myös nimittää jonkun elävän ihmisen kaimaksi. Jos joku vahingoitti nukkea, sitä pidettiin yhtä suurena rikoksena kuin nuken kaiman vahingoittamista. Etnografiset kokoelmat, VKSLS1094. Lähetysmuseo Kumbukumbu, 2014. Kuva: Ilari Järvinen, 2020.

Häävuoteen koriste Taiwanista

Häävuoteen koriste, silkki, kirjonta. Sängyn ylle ripustettavan koristeen hyväenteisten symbolien uskotaan tuovan hääparille lapsionnea.

Taiwan. Oppi Untrachtin kokoelma, 2010, VK6456:41. Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto, 2012.

Hääpuku 1960-luvulta

Morsiuspuku vuodelta 1963. Kaksimittainen leninki luonnonvalkoista läpikuultavaa nailonia, johon on punaisella ja vihreällä painettu kukkakuvioita. Lisäksi koristelua on täydennetty beigenvärisillä nukkapintaisilla yksityiskohdilla ja rusettinauhoilla. Helmaosa on yhdestä kappaleesta poimutettu vyötärösaumaan. Kankaassa oleva pykäreuna on sijoitettu helmaan ilman päärmettä. Pykäreunaa on käytetty myös pääntiessä ja lyhyiden istutettujen hihojen suussa. Hääpuku on radikaalin 1960-luvun nuorekasta hääpukumuotia.

Itsenäisyyden ajan kokoelma, IT77:2. Kuva: Simo Karisalo, 2019.

Kampariipus St. Nikolain hylyn uumenista

Kampariipus

St. Nikolain hylyn uumenista löytynyt kampariipus ei ole tavanomainen hiushuollon työkalu, vaan pikemminkin symbolinen kuin käytännöllinen väline. Se vastaa muodoltaan suomalais-ugrilaisten kansojen parissa rautakaudelta aina 1900-luvulle saakka käytettyjä kampariipuksia. Kyseinen esinetyyppi liittyy mm. mordvalaisiin hääperinteisiin, joihin hääsormuksen tapaan aina pareittain käytettävä kampariipus on kuulunut olennaisena osana: morsian kantoi vaskikampaa rinnallaan ja sulhanen vyöllään. Tyypillisesti mordvalaisen hääkamman yläosa on muotoiltu kahden toisistaan poispäin katsovan hevosenpään malliseksi. Myös tällainen kampakoru on löydetty St. Nikolain hylystä ja kuuluu Kymenlaakson museon esinekokoelmaan.

Kampakoru on konkreettinen osoitus Venäjän laivastoon värvättyjen miesten moninaisista taustoista. Miehistöt muodostuivat suurelta osin maaorjista ja väenottojen tiedetään ulottuneen laajalle alueelle keisarikuntaa. Niinpä sotalaivojen kansilla palveli maakrapuja, jotka eivät olleet koskaan aiemmin edes nähneet merta, saati astuneet laivan kannelle. Tällaisille sydänmaiden kasvateille elämä aalloilla, meritaisteluista puhumattakaan, on täytynyt tuntua painajaisunelta. Ehkäpä eräs heistä puristi viimeisinä hetkinä kädessään morsiuskampaa, muistoa kaukaisesta kotiseudusta ja nuoresta vaimosta, joka saisi turhaan odottaa miestään takaisin. Varmuudella tiedämme vain, että tämä riipus on merkki solmituista siteistä ja noiden siteiden katkeamisesta tuulisena heinäkuun päivänä 229 vuotta sitten.

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu

Ruotsi ja Venäjä olivat 1700-luvun mittaan toistuvasti sotajalalla. Vuosisadan kolmas konflikti, niin kutsuttu Kustaan sota, käytiin serkusten Kustaa III ja Katariina II Suuren välillä 1788-1790. Lähtökohtana oli Kustaa III:n halu voittaa valtakunnalleen takaisin Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja Hattujen sodan (1741-1743) seurauksena menetetty kunnia ja suurvalta-asema. Myös halu nähdä itsensä osana suurten soturikuninkaiden jatkumoa kiihdytti nuoren hallitsijan sotaintoa.

Kustaan suunnitelmat kuitenkin osoittautuivat ylioptimistisiksi. Nihkeästi edenneiden sotatoimien painopiste siirtyi sodan kolmantena vuotena maalta merelle. Ruotsin laivastoa johti kokemattomuudestaan huolimatta kuningas itse. Nykyisen Kotkan edustalla sijaitsevassa Ruotsisalmessa käytiin kaksi suurta meritaistelua, ensimmäinen 24. elokuuta 1789 ja toinen 9.-10.7.1790. Ensimmäistä, venäläisten voittoon päätynyttä yhteenottoa Ruotsin kuningas seurasi turvalliselta etäisyydeltä Kotkansaaren kalliolla. Toisessa taistelussa Kustaalla oli panoksena valtakunta, kruunu ja elämä. Päästyään täpärästi pakenemaan Viipurinlahdelta epäonnistuneen maihinnousuyrityksen päätteeksi kuningas oli pelannut korttinsa loppuun ja valitsi vihollinen kintereillään Ruotsinsalmen ratkaisevan taistelun näyttämöksi.

Ruotsinsalmeen kokoontui eräiden lähteiden mukaan jopa noin 450 alusta pienistä ja ketteristä tykkijollista raskaisiin saaristofregatteihin, shebekkeihin ja kaleereihin. Tuuli kantoi hirmuisen tykkitulen jylyn aina Pietariin saakka. Miltei täyden vuorokauden kestänyt saaristolaivastojen mittelö ruudinsavun verhoamilla aalloilla merkitsi kärsimystä ja kuolemaa tuhansille miehille, ja merenpohjaan jäivät näkymättöminä muistomerkkeinä kummittelemaan kymmenien alusten rikkiammutut hahmot. Nurkkaan ahdistetut ruotsalaiset saivat, osittain luonnonvoimienkin avustamana, yliotteen ja lopulta voiton Itämeren historian suurimmassa meritaistelussa. Seuranneisiin rauhanneuvotteluihin menestys Ruotsinsalmessa antoi Kustaa III:lle hyvät asemat ja Kymijokeen piirretty raja sai Värälän rauhansopimuksessa jäädä paikoilleen.

St. Nikolai

Venäjän saaristolaivaston fregatti St. Nikolai on Ruotsinsalmen taistelualueen hylyistä tunnetuin ja tutkituin. Kronstadtin telakalta 23.4.1790 valmistunut 38 tykin soutufregatti edusti aikansa merisodankäynnin uusia alustyyppejä ja saaristolaivaston tulivoimaisinta kalustoa. Aluksen pituus oli noin 40 metriä, leveys 9,75 metriä ja syväys matalia rannikko- ja saaristovesiä silmällä pitäen vain 3,35 metriä. Uudenkarhean sotalaivan purjehdushistoria jäi kuitenkin lyhyeksi. Ruotsinsalmessa lähelle Venäläislinjan keskiötä sijoitettu alus oli tuntikausia ankaran tykkitulen kohteena, kunnes sillä palvelleista noin 400:sta miehestä oli elossa enää 80, eikä voimakkaasti vuotavan laivan pelastaminen pumppaamalla ollut enää mahdollista. Noin kello 18:30 St. Nikolai kallistui kyljelleen ja upposi hetkessä. Vain kourallinen miehiä pelastui.

Näin brittiupseeri Samuel E. Marshallin johdolla katkeraan loppuun saakka taistelleesta sotalaivasta tuli hauta päällikölle miehistöineen, mutta myös korvaamattoman arvokas aikakapseli arkeologeille ja historian tutkijoille. Vuonna 1948 jälleenlöydetystä hylystä on nostettu ja museoitu tuhansia esineitä, jotka kattavat laivaelämän koko kirjon lornjetista työrukkasiin, navigointivälineistä musketteihin, päällystön pöytäposliineista miehistön puulusikoihin.

Historian kokoelmat, Meriarkeologiset kokoelmat, 1962-1963, H62100:98. Kuva: Ilari Järvinen, 2018.

Häämuistoja vuodelta 1911

Ebba Maria Pontánin (s. 1888) morsiushuntu, myrttikoriste sekä appelsiininkukkakoristeet ovat säilyneet puisessa sikarilaatikossa. Ebba avioitui Gustav Rikard Munsterhjelmin kanssa 7.10.1911. Rasian toiseen puolikkaaseen on taiteltu valkoinen tyllihuntu, toisessa puolikkaassa on tyllirengas, joka on sidottu myrtinoksilla. Lisäksi on oranssinkukista ja vihreistä lehdistä sommiteltu tiaramainen koriste sekä pahviin istutettu pitsisomisteinen oranssinkukkakoriste. Vahasta valmistetut valkoiset oranssinkukat ja myrtinoksat ovat perinteisiä koristeita niin morsiamen kuin sulhasenkin hääasussa.

Historian kokoelmat, H2017016:14a-e. Kuva: Ilari Järvinen, 2018.

Kapioarkku Marin tasavallasta

Suomalais-ugrilaisten kansojen parissa häät olivat, ja ovat paikoitellen edelleen, monivaiheinen ja -päiväinen tapahtumasarja, jonka loppupuolella morsian muuttaa lapsuudenkodistaan miehensä luo. Nuoren aviovaimon omaisuus siirtyy talosta toiseen kapioarkussa. Maalauskoristeltu arkku on ostettu Tshavainurin kylästä Marin tasavallasta vuonna 2002. Suomalais-ugrilaiset kokoelmat, 2002, SU6091:1. Kuva: Markku Haverinen, 2013.

Kauppakorkeakoulun kurssisormus

Opiskelu ja koulusta valmistuminen ovat tärkeitä elämän muutoksia. Kuvassa on Kauppakorkeakoulun kurssisormus vuodelta 1940.

Itsenäisyyden ajan kokoelmat, IT9:18. Kuva: Ilari Järvinen, 2018.

Hääkengät 1980-luvulta

Hääkengät häistä, jotka pidettiin Helsingin pitäjän kirkossa syksyllä 1988. Hääjuhla pidetiin läheisessä kartanossa. Pukuna morsiammella oli Laura Ashleyn suunnittelema hääpuku.

Hääkengät ja hääpuku kuuluvat Itsenäisyyden ajan kokoelmaan, IT103:1-2. Kuva: Simo Karisalo, 2019.

Rippipuku Helsingistä

Atelier Solveig Savola valmisti tämän Töölön kirkossa Helsingissä 20.11.1954 käytetyn rippipuvun ajan uutuusmateriaalista nailonista. Jäykkään läpikuultavaan kankaaseen on painettu valkoisella sulkamaisia kuvioita. Kaksimittaisen hihattoman puvun kellohelma on laskostettu vyötärösaumaan, sivulla metallivetoketju ja hakaskiinnitys. Boleron pitkät hihat jatkuvat suoraan etu- ja takakappaleista. Pääntie nousee hieman niskasta, pyöristettykulmaiset etuliepeet solmitaan eteen rusetiksi.

Historian kokoelmat, H2015001a-b. Kuva: Markku Haverinen, 2015.

Hääpuku vuodelta 1882

Neiti Constance v. Ammondtin ja kenraali Konstantin v. Scharnhorstin häät pidettiin kesällä 1882 Hämeenlinnan kuvernöörin virka-asunnossa. Constancen hääpuku oli vaalean turkoosinsinistä silkkiripsiä ja satiinia.

Historian kokoelmat, H41072. Kuva: Jan Lindroth, 2003.