Palais Royal -ompelulipas
Kuukauden esine - Kesäkuu 2017
Kardinaali Richelieu jätti Pariisiin 1639 valmistuneen palatsinsa kuningasperheelle, minkä jälkeen se sai nimen Palais Royal. Palatsi oli vaihtelevassa käytössä, kunnes siihen liittyvät kaarikäytävät ja puutarhat avattiin yleisölle 1784 niin aristokratian kuin alempien kansankerrosten suosimana ostos- ja viihdekeskuksena. Siellä oli lukuisia luksusmyymälöitä, kahviloita, salonkeja, kirjakauppoja, museoita, teattereita jne. Palatsikompleksi oli muuttunut Pariisin tärkeimmäksi markkinapaikaksi. Pienet liikkeet erikoistuivat hienostuneiden pikkuesineiden, kuten ompelutarvikkeiden, myyntiin. Monessa niistä tavataan emaliorvokki, joka toimi ikään kuin tarkastusleimana, laadun tunnusmerkkinä taidokkaissa helmiäistöissä. Mutta on myös Palais Royal -esineitä ilman orvokkimerkkiä. Ne ovat usein niin kauniisti koristeleikattuja, etteivät ilmeisesti ole muuta kaunistusta kaivanneet. Tällaisia ompeluvälineitä on keräilijöiden keskuudessa ryhdytty kutsumaan kirjontamaailman Fabergé-muniksi. Ranskan kielen sana orvokille on pensée, mikä tarkoittaa myös ajatusta tai mietettä. Orvokkikimppu rakastetulta viesti siitä, että rakastavaiset muistivat toisiaan erossa ollessaankin, sama symboliikka on varmasti toiminut myös lahjaksi saatujen Palais Royal –orvokkiesineiden kohdalla. Käsityö saattaa toisinaan olla niin poikkeuksellista, että esine on melkeinpä liian särkyvää käytettäväksi.
Kansallismuseoon insinööri Albert Richard Enckellin testamenttilahjoituksena saatu toiletti- ja ompeluvälinelipas on mitä todennäköisimmin ranskalaista Palais Royal –tuotantoa vuoden 1820 tienoilta. Simpukan muotoa jäljittelevä eebenpuinen (?) lipas seisoo metallisten käpäläjalkojen varassa. Kanteen on upotettu taidokkaasti koristeleikattu ja kaiverrettu helmiäislevy. Simpukka-aihetta kiertää pienistä viistehiotuista ja kiillotetuista teräsnastoista koostuva nauha. Hiotun teräksen suosio ylellisyysesineiden koristelussa perustui siihen, että se oli ainoa hieno korukivijäljitelmä, jossa niin ”jalokivi” kuin sen istutuskin olivat samaa materiaalia.
Englannissa tehtiin hiotusta teräksestä koruja jo Elisabet I:n aikaan, mutta kysynnän kasvaessa 1700-luvulla tuotanto alkoi kehittyä. Vuosisadan puolimaissa teräskorut tulivat muotiin Ranskassakin. Perinteisesti luuhun ja puuhun käytetty muinainen työtapa oli työläs: viisteet tuli ”vuolla” teräkseen ja pienenpienet nastat kiillottaa sekä kiinnittää yksitellen yleensä niittaamalla vieriviereen pohjalevyyn. Alkuaan nastoissa oli usein 15 viistettä. Tämän koristelutavan ensimmäisiä käyttökohteita olivat napit, soljet ja miekat – lopulta kaikenlaiset korut. Viistehiottu teräs saikin korvata timantteja ja hopeaan istutettuja strasseja, koska se heijastaa valoa ja säteilee hintaansa nähden hienosti. Ylellisyyslait säätelivät Ranskassa ja Sveitsissä timanttien käyttöä, ja tähän pulmaan teräskorut tarjosivat oivan ratkaisun. Englannin vienti Eurooppaan ja Amerikkaan kasvoi valtavasti. Vähitellen ranskalaiset käsityöläiset ryhtyivät itse valmistamaan teräskoruja englantilaisten myötävaikutuksella ja käyttivät teräsnastakoristelua mm. Palais Royal –ompelurasioissa. Suuri kysyntä teki tuotteet usein kullan arvoisiksi. 1800-luvun loppua kohti koristenastojen viistemäärä oli supistunut viiteen, ja yksilöllinen valmistus oli muuttunut massatuotannoksi, mistä seurasi laadun lasku. Tulan asetehdas Venäjällä oli myös jo 1700-luvulla tunnettu ylellisistä teräsesineistään ja omaksui niihin 1800-luvun vaihteessa tämän timantinhohtoisen koristelutyylin.
Kansallismuseon lipas on sisustettu vaaleanpunaisella silkillä. Sisäkannessa mahdollisesti ollut peili puuttuu. Toiletti- ja ompeluvälineet on upotettu valkoisella sametilla päällystettyyn levyyn. Välineiden helat lienevät kultaa, ja useaa koristaa pieni emaliorvokki. Samettiseen neulatyynyyn on taidokkaasti sommiteltu silkkinauhakukkia ja taustalle lemmikkejä. Lippaan alaosa on tyhjä, siellä on vain irrallinen suorakaiteinen koroke. Monien tämänkaltaisten lippaiden varustukseen kuului myös ahkeraa kirjojaa viihdyttävä pieni soittorasia. Sisällön ehkä mielenkiintoisin työväline on varsimainen ruuvattava esine, joka on rasiassa sijoitettu neulakotelon ja saksien väliin. Ketjupistokirjonnassa ts. koukulla kirjomisessa käytettiin neulan sijaan virkkuukoukkua muistuttavaa työvälinettä, jolla tehdyt ketjusilmukat kiinnitettiin kehykseen pingotettuun kankaaseen (engl. tambouring). Koukut olivat erittäin hienoja, ja siksi niitä säilytettiin suojassa varren sisällä ja ruuvattiin vain käyttöä varten paikoilleen. On arveltu, että helmiäisesineitä ei valmistettu Pariisissa, vaan ehkä Merun kaupungissa Pariisin pohjoispuolella, jossa on taidokkaasti työstetty helmiäistä aina 1600-luvulta lähtien. Erittäin tärkeä esine arvokkaiden neulojen säilyttämiseen oli neulakotelo, joka sai mitä mielikuvituksellisimpia muotoja aina kasviaiheista koiriin. Nuoliviini nuolineen oli yksi aikakauden suosikkiaiheista ja johtaa ajatukset, tarkoituksella, Amoriin. Tällaisten puheena olevien kaltaisten arvokkaiden käsityövälineiden kohdallahan oli useimmiten kysymys suurista tunteista kertovasta lahjasta.
Ompelulipas (KM 65050:410) on nähtävillä Louhisaaren kartanolinnassa Askaisissa.
Outi Flander
Lähteitä:
http://www.bleasdalesltd.co.uk/antique-sewing-tools/palais-royal/
https://hands-across-the-sea-samplers.com/ultimate-easter-egg-discerning-needleworker-2/
http://hygra.com/uk/jb2/jb174/
Marquardt Brigitte 1983. Schmuck Klassizismus und Biedermeier 1780—1850 Deutschland, Österreich, Schweiz. München.
Berman Vladimir 1981. Masterpieces of Tula gun-makers. Moscow.