Matti Haapoja – Nyöristä nahkalappuun

“Tämä tumma ja tylynnäköinen mies, jonka silmänurkista parantumaton häijyys pilkistää"

Näin kuvattiin suomalaisen rikoshistorian tunnetuimpiin rikollisiin kuuluvan Matti Haapojan vahanukkea Seura-lehden artikkelissa vuonna 1936. Kirjoituksessa esiteltiin vankeinhoitomuseon ”rikoksien, kärsimyksien ja vapaudenkaipuun” kokoelmia, joihin Haapojaa esittävä nukkekin kuului. Kuka paatumattomaksi rikolliseksi ja armottomaksi raakalaiseksi kuvattu Matti Haapoja oikein oli? Miksi häntä esittävän vahanuken pää on nykyisin Suomen kansallismuseon vankilakokoelmissa, ja onko pää ainoa Haapojasta kertova kokoelmaesine?

Haapojan tie rötösten polulle

Matti Haapoja syntyi vuonna 1845 Isossakyrössä Etelä-Pohjanmaalla. Lapsuutensa hän vietti Isoonkyröön kuuluneessa Ylistarossa. Haapojan lapsuus oli karu, kovaa kuria pitävien isän Heikin ja vanhimman veljen Juhon varjossa. Omissa muistelmissaan Matti Haapoja kertoi, että suuttuessaan humaltunut Heikki Haapoja saattoi ajaa koko muun perheen ulos yön selkään. Eräässä muistelossa Matti Haapoja kertoo isänsä tuhonneen kirveellä suuren osan perheen huonekaluista ja jatkaneen riehumistaan myös ulkona. Lopulta tilanteeseen havahtuneet kyläläiset olivat puuttuneet riehuntaan ja iskeneet Heikin tajuttomaksi. Haapojan isä oli pikkurikollinen ja hän sai käräjätuomioita esimerkiksi metsänhaaskauksesta ja juopumuksesta, mutta aiheutti oletettavasti suurinta vaaraa omalle perheelleen.

Muistelmiensa mukaan Haapoja aloitti oman rikoksien sarjansa jo 10-vuotiaana, jolloin hän varasteli tutulle rengille pieniä asioita kotitalostaan saaden palkkioksi vähän pikkurahaa. Haapoja varasti myös tovereidensa yllytyksestä vehnäpullia markkinoilta, jonka seurauksena vanhin veli ”valeli Matin selkää kirveenvarrella”. Omien sanojensa mukaan liiankin väkivaltainen lapsuus isänsä ja vielä väkivaltaisemman isoveljensä varjossa jätti häneen jälkensä, ja karaisi hänen luontonsa kovaksi. Epäsuotuisat kotiolosuhteet ajoivat Matti Haapojan etsimään töitä muualta 11-vuotiaana. Hän työskenteli rengin tehtävissä sekä pestautui armeijan leipiin kahdeksi vuodeksi vuonna 1863.

Vapaa-ajallaan Haapoja piti paikallista väestöä varpaillaan muodostamansa viiden hengen porukan voimin, joka oli ottanut asiakseen rettelöinnin paikallisissa pidoissa ja juhlissa. 1860-luvun lopulla hän saikin jo useita tuomioita käräjillä. Todennäköisesti rikollisia tekoja tapahtui vielä paljon enemmän kuin oikeudenkäyntipöytäkirjat näyttävät, sillä paikallisväestö ei aina uskaltanut kertoa Haapojan rötöksistä virkavallalle. Puukkojunkkarikulttuuria ihaillut Haapoja oli muistitiedon mukaan todennut: “Isontalon Antti on kuninkaana Härmässä, minun täytyy olla Ylistaron kuninkaana.” Haapojan vuodet vapaana miehenä päättyivät lopulta vuonna 1869, jolloin hän surmasi lapsuudenkaverinsa Heikki Imposen paikallisissa häissä. Matti tuomittiin teostaan 12 vuoden pakkotyöhön Turun kuritushuoneelle Kakolaan.

Haapoja-myytin synty

Matti Haapojan kuuluisuus liittyy erityisesti siihen, mitä hän teki pakkotyötuomionsa aikana. Tuomionsa aikana hänestä sukeutui erinomainen vankikarkuri, sillä vuosina 1871–1879 Haapoja onnistui karkaamaan vankilasta neljään otteeseen. Karkumatkoillaan hän jatkoi rötöksiään ja niitti mainetta kansan keskuudessa. Hänestä alkoi liikkua kansantarinoita, ja markkinoilla myytiin hänestä kertovia arkkiveisuja. Suomalainen lehdistö otti samoihin aikoihin harppauksia eteenpäin, uusi lehtiä perustettiin ja lehdillä oli kova kilpailu lukijoista. Yhtenä suosittuna aiheena oli ”suurmiehet” eli suomalaiset rikolliset, joiden edesottamuksia seurattiin lehdissä tarkoin. Haapojan rikoksia reposteltiinkin runsaasti lehdistössä.

Vankilassa Haapoja anoi siirtoa Siperiaan kahteen otteeseen, ja vuonna 1880 siirto myönnettiin. Siperiassakaan Haapoja ei pysynyt kauaa vangittuna, vaan hän pakeni ja vietti elämäänsä kiertolaisena. “Omilla teillään” Haapoja rötösteli ja surmasi mahdollisesti enintään neljä ihmistä ennen paluutaan Suomeen vuonna 1890. Yksi surmatuista saattoi olla Haapojan kanssa kierrellyt Matti Kuivala eli ”Rikas Matti”.

Suomeen palannut Matti Haapoja teki kenties kuuluisimman rikoksensa vuonna 1890, kun hän murhasi prostituoitu Maria Jemina Salosen. Haapoja pidätettiin ja tapaus keräsi runsaasti mediahuomiota. Lehdistössä Jemina Salosen murha rinnastettiin Viiltäjä-Jackin tekemiin surmatöihin. Haapoja tuomittiin vuonna 1891 Hausjärven kihlakunnanoikeudessa kuolemaan, mutta lopulta rangaistus muutettiin Turun hovioikeudessa elinikäiseksi pakkotyöksi ja rangaistuspaikaksi määrättiin uudelleen Turun Kakola.

Haapoja yritti jälleen paeta. Karkausyrityksensä aikana hän puukotti kolmea vartijaa, ja, lopulta, huomattuaan karkausyrityksensä epäonnistuvan, hän puukotti myös itseään seitsemän kertaa rintaan. Haapoja ja kaksi vartijaa selvisivät puukoniskuista, mutta yksi vartijoista menehtyi kaulaan tulleiden veitseniskujen aiheuttamaan haavakuumeeseen. Tapaus siirrettiin Turun raastuvanoikeuteen vuonna 1895. Juuri ennen viimeistä oikeuskäsittelyn tuomiota Matti Haapoja hirttäytyi selliinsä villalankanarulla, jonka hän oli rispannut sukistaan.

Haapoja oli yksi aikansa ja suomalaisen rikoshistorian myyttisimmistä hahmoista Isontalon Antin, Rannanjärven ja Hallin Jannen rinnalla. Haapojan tiedetään tehneen täysin varmasti vain kolme murhaa, vaikka oletettavasti hän surmasi muitakin, etenkin Siperiassa. Todellisen uhriluvun selville saaminen selville lienee mahdotonta.

Vankeinhoitokokoelma

Matti Haapojaa esittävä nukke kuului vankeinhoitokokoelmaan, johon Suomen kansallismuseon vankilakokoelmat pohjautuvat. Vankilakokoelmien historia yltää yli sadan vuoden taakse. Suomen vankeinhoitomiesten yhdistys perusti vuonna 1893 vankeinhoitomuseon, jonka tarkoituksena oli esitellä suomalaista vankeinhoidon historiaa sekä toimia opetuskokoelmana vankeinhoidon työntekijöille. Museon innoittajana oli ranskalainen vankeinhoitonäyttely, johon yhdistyksen jäsenet olivat tutustuneet Pietarissa pidetyssä kansainvälisessä vankeinhoitokokouksessa. Kokoelmaa ryhdyttiin kartuttamaan perustamispäätöksen jälkeen, ja esineitä lahjoitettiin kokoelmaan eri puolilla Suomea sijaitsevista vankiloista.

Kokoelmalle etsittiin sijoituspaikkaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kunnes vankeinhoitokokoelmaa esittelevä museo sijoitettiin silloiseen Helsingin keskusvankilaan, ns. Sörkkaan. Haapojaa esittävää nukkea esiteltiin näissä vankilan museotiloissa. Nukke näkyy museota käsittelevissä, 1900-luvun eri vuosikymmeniltä peräisin olevien sanomalehtiartikkelien kuvissa. Nuken päälle on puettu vanginvaatteet sekä liivinraudat.

Sörkasta kokoelma muutti vasta 1990-luvulla, kun Hämeenlinnassa sijainnut entinen lääninvankilarakennus restauroitiin Vankilamuseoksi. Kokoelma siirtyi Rikosseuraamuslaitokselta Museoviraston ja Suomen kansallismuseon omistukseen vuonna 2019. Kokoelma kertoo Suomen vankilalaitoksen ja vankeinhoidon historiasta.

"Luonnollisessa koossaan, aivan kuin ilmielävinä"

Vuoden 1936 Seura-lehden kirjoituksessa Matti Haapojaa esittävän nuken pään kuvaillaan olevan realistisen näköinen, ”—aivan kuin ilmielävinä”. Sanomalehtikirjoituksien perusteella nuken pää ja kädet ovat arviolta sadan vuoden takaa, sillä ainakin Seurassa mainitaan Haapojaa ja rikostoveriaan esittävien nukkien olleen puolustusministeriön vintillä vuoteen 1924 asti.

Luonnollisen kokoiset pää ja kädet ovat ontot, ja ne on muotoiltu muovimaisen pohjamuotin päälle. Kasvojen, kaulan ja käsien muodot on saatu aikaan hyödyntämällä pahvista tehtyjä vahvikkeita, joiden päällä on jonkinlainen kipsimassa, johon iho yksityiskohtineen on maalattu. Pää ja kädet ovat vaurioituneet sadan vuoden aikana, ja molemmista on lohkeillut isoja paloja muotin päällä olevasta kipsimassasta. Kokonaisuus on kuitenkin yllättävän eheä, kun ottaa huomioon, kuinka paljon kokoelmaesineitä on siirrelty museotilasta toiseen.

Haapojaa esittävän nuken kasvot eivät muistuta lehtien julkaisemia kuvia nuoresta Haapojasta, jossa ylpeän oloinen nuorukainen poseeraa kahleet yllään. Nukke on todennäköisesti kuvaus vanhemmasta Haapojasta, jonka piirteet olivat vuosien saatossa ankaroituneet. Saapuessaan vuonna 1891 Kakolaan 46-vuotiaalla Haapojalla kuvailtiin olevan mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Vankilan vastaanottokirjaan merkittiin Haapojan nenän olevan iso, suora ja teräväpäinen. Suu ja korvat olivat tavalliset. Leuan kerrottiin olevan ison ja pyöreän. Haapojalla kirjattiin näkyvän arpia ympäri kasvoja.

Haapojan ulkonäköä kuvailtiin myöhemmin vuonna 1895 myös sanomalehdissä, kun hänen vankilapakoaan käsiteltiin oikeudessa. Kuvaukset Haapojasta muistuttavat nuken riutunutta ulkonäköä. Lehdistössä Haapojan kerrottiin näyttävän itsemurhayrityksestä tulleiden haavojen takia kalpealta ja kuihtuneelta.

Haapoja-esineet vankilakokoelmissa

Matti Haapojaa esittävän nuken pää ei ole ainoa Haapojaan liittyvä museoesine, sillä vanhan vankeinhoitokokoelman esineluettelon perusteella kokoelmassa on ollut useita Haapojan elämästä kertovia esineitä. Objekteista kirjattujen tietojen paikkansapitävyyttä on kuitenkin vaikea arvioida. Murhamiehestä kerrotut tarinat ovat eläneet läpi vuosikymmenien omaa elämäänsä, josta kertoo, että myös esineluettelon tiedot poikkeavat eri tavoin arkistoaineistoihin merkityistä yksityiskohdista, aikalaissanomalehtien kirjoituksista sekä toreilla myydyistä arkkiveisujen sanoituksista. Kokoelmaan on kuulunut muun muassa nyöri, jolla esineluettelon tietojen mukaan Haapoja tappoi sellitoverinsa. Useimmissa tarinoissa kuitenkin kerrotaan, että Haapoja surmasi vangin lyömällä häntä kirveellä päähän.

Vanhan vankeinhoitokokoelman esineet kertovat Haapojan rikoksista vankilan muurien sisäpuolella, mutta objektit myös ylläpitävät hänen mainettaan julmana roistona. Kokoelmaan on kuulunut nyörin lisäksi puukko, jolla hän vahingoitti kolmea vanginvartijaa yrittäessään karata Turun Kuritushuoneelta, Kakolasta, sekä samaisessa pakoyrityksessä käytetty köysi ja paon yhteydessä Haapojan hallussa löytyneet puulistat. Kokoelmassa on lisäksi permantolaudan pala, johon Haapojan kerrotaan poranneen reiän paon yhteydessä vuonna 1890. Emme ole pystyneet osoittamaan, kuuluvatko nämä esineet edelleen vankilakokoelmiin. Kokoelmassa on monia vankeinhoitomuseosta peräisin olevia nyörejä, puukkoja ja puukappaleita, joiden historiatiedot ovat vuosien saatossa kadonneet tai joutuneet esineistä erilleen.

Haapojan raakalaismaiset teot, onnistuneet vankilapaot sekä karkureissujen aikaiset rötökset synnyttivät sensaatiomaisia lehtijuttuja, liioittelevia kansantarinoita ja arkkiveisuja, jotka vauhdittivat ja ylläpitivät Haapojasta syntynyttä kuvaa yhtenä Suomen rikoshistorian tunnetuimpana rikollisena. Haapojan maineesta kertoo myös, että vankeinhoitomuseossa on säilytetty jopa hänen ihostansa tehtyä nahkalappua. Ihokappale ei ole tuntemattomasta syystä säilynyt nykyhetkeen, mutta sen olemassaolosta on kerrottu esineluettelon lisäksi 1900-luvun puolivälin sanomalehtien kirjoituksissa. Ihokappale saattaa olla peräisin Helsingin yliopiston anatomisen laitoksen leikkausharjoituksista, jonne Haapojan ruumis kuoleman jälkeen lähetettiin. Haapojan jäänteitä on esitelty myös muualla, sillä Haapojan luuranko oli esillä 1930-luvulta lähtien Rikosmuseossa. Matti Haapoja siirrettiin museosta haudan lepoon vasta vuonna 1995, jolloin hänen luurankonsa haudattiin isänsä viereen Ylistaron hautausmaalle.

Anni Minkkinen ja Ella Liljeroos

Kirjallisuutta

Ervasti Kaijus 1992. Murhamiehen Muotokuva - Matti Haapoja 1845–1895. Helsinki, Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 3/92.

Ervasti Kaijus 1997. Haapoja, Matti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003225

Apu, Rikosten maailma X: Haapojan Matti. 1.1.1938 nro 47. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Helsingin Sanomat. Murhamies haudan lepoon. 17.9.1995.

Seura. Musta menneisyys, 19.2.1936 nro 8. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Suomen Kuvalehti. Suurrosvo – Katuvainen syntinen – Vaiko loistava näyttelijä? 50 vuotta Matti Haapojan kuolemasta. 20.01.1945 nro 3. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Suomen Sosialidemokraatti. ”Suruissani laulelen Kakolan muurissa, tääl istuissani vankina kuin lintu puurissa” – Reportteri vankeinhoitomuseoon tutustumassa. 27.02.1950 nro 56. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Suomen Sosialidemokraatti. Helsingin museoita 11: Ikiliikkuja keksitty useasti vankeinhoidon historiassa. 28.12.1962 nro 349. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.

Vankeinhoito – Vankeinhoidollinen aikakauslehti. Vankeinhoitomuseo. 1928 nro 2. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.