Sääskilakki Itä-Karjalasta
Kuukauden esine - Heinäkuu 2020
Sääsket, sekä niiden alalaji hyttyset, ovat tähän aikaan vuodesta kesäiltojen ja varjoisten paikkojen ikäviä seuralaisia. Verenimijöiltä suojautuminen yhdistää sukupolvia toisiinsa, mutta Suomen kansallismuseon kokoelmiin tästä on tallentunut vain vähän esineitä. Näitä ovat esimerkiksi saamelaiskokoelman rankinen eli hyttyssuoja, linnunsulista tehty viuhka Siperiasta sekä pieni sarvi, jossa on säilytetty pikiöljyä kasvojen ja käsien voitelua varten. Oman kokonaisuutensa muodostavat päähineet, kuten pellava- tai puuvillakankaasta ommellut sääskilakit.
Miehen tai naisen pukuun kuuluva hupullinen päähine tunnetaan jo keskiajalta sekä idässä että lännessä. Hartiat, niskan, kaulan ja korvat suojaava vaatekappale oli käytännöllinen kylmällä säällä matkustettaessa. Tarvittaessa liepeet voitiin kääntää ja kiinnittää ylös. Idässä huppumainen päähine puettiin myös vainajalle. Niin miesten kuin naisten kuolinvaatteisiin kuulunut kukkeli (Pohjois-Aunuksessa tšubruna) oli pitkä, vartalonpituinen, edestä avonainen vaate, joka solmittiin nauhoilla kiinni leuan alta.
Suomen kansallismuseon kokoelmissa on neljä sääskilakkia Itä-Karjalasta. Siellä se oli metsämiehen arkinen suojavaruste tšakkoja, hyttysiä, vastaan, mutta päähine oli ollut aikoinaan hyödyllinen myös kaskimailla, jolloin se oli suojannut tulen paahteelta. Nuori filosofian kandidaatti Ilmari Manninen hankki Kansallismuseon kokoelmaan kaksi sääskilakkia matkaltaan Aunuksen Karjalaan kesällä 1917.
Hän teki keruumatkansa historiallisessa käännekohdassa kahden vallankumouksen välissä. Venäjän tsaari Nikolai II oli syrjäytetty maaliskuussa (Venäjällä helmikuussa) ja lokakuun vallankumous, jossa bolševikit tulivat valtaan, tapahtui muutaman kuukauden päästä. Suomen suuriruhtinaskunnassa tätä seurasi Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917 sekä sisällissota kevättalvella 1918. Mannisen matkaan epävarma tilanne vaikutti siten, että osa hänen keräämistään esineistä jäi rajan taakse, vaikka rahtikin oli jo maksettu. Lopulta 94 esineen kokonaisuus saapui perille Kansallismuseolle vuonna 1919.
Aunuksen kylissä kierrelleen Ilmari Mannisen katse oli menneessä, vanhojen tapojen ja katoamassa olevan kansankulttuurin taltioimisessa, mitä hän tavoitti erityisesti Pohjois-Aunuksen syrjäseuduilla. Hän havainnoi myös muutoksia, joita maantiet, ostosmatkat kaupunkeihin ja ammattien eriytyminen olivat saaneet aikaan. Esimerkiksi metsästäminen oli siirtymässä ammattimiesten hoidettavaksi. Kokonaan käsin ommeltujen sääskilakkien valmistuksessa taas oli käytetty puuvillakangasta, mikä kertoi ostokankaiden yleistymisestä.
Sääskilakki, josta käytettiin myös nimitystä kukkeli, itikkahattu tai tšakkalakki, oli ulkopuolisessa huomiota herättävä vaatekappale. Siitä kertoo kerääjien päähineeseen kiinnittämä huomio. Ilmari Mannisen tuomien lakkien lisäksi sellaiset on tallennettu Suomen kansallismuseon kokoelmiin valokuvaaja I. K. Inhan sekä arkkitehtien Yrjö Blomstedtin ja Victor Joachim Sucksdorffin vuonna 1894 tekemien matkojen tuloksina.
Päähineen kiinnostavuudesta kertoo sekin, että taiteilija Akseli Gallen-Kallela valitsi sääskilakin tunnukseksi Itä-Karjalan vaakunaan vesuria pitelevän karhun, rikottujen hopeakahleitten sekä sudenhammasvöiden seuraksi. Gallen-Kallela luonnosteli Itä-Karjalan lipun sekä vaakunan keväällä 1920 tilanteessa, jossa suomalaisten heimoaktivistien vuonna 1918 aloittamat hyökkäykset Itä-Karjalassa olivat tulossa päätepisteeseen.
Vapaajoukkojen aseellinen toiminta Vienan ja Aunuksen Karjalassa ei tuottanut toivottua tulosta. Rajan takana suomalaiset kohtasivat varautuneita ja hämmentyneitä karjalaisia, jotka eivät yhtyneet tavoitteisiin liittää Itä-Karjala Suomeen niin sankoin joukoin kuin oli odotettu. Lopullisesti ulkopolitiikan suunnan rauhanomaiseen suuntaan sinetöi K. J. Ståhlbergin valinta Suomen presidentiksi vuonna 1919. Tarton rauha Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin 14.10.1920. Rauhanehdot olivat pettymys heimoaatteen kannattajille.
Gallen-Kallelan suunnittelemat Itä-Karjalan tunnukset sääskilakkeineen on osittain kirjailtu pieneen pöytäliinaan, joka on lahjoitettu Suomen kansallismuseon kokoelmaan Anni ja Wasili Keynään jäämistöstä. Perhe päätyi asumaan Suomen puolelle niiden yli 33 000 karjalaisen ja inkeriläisen pakolaisen joukossa, jotka muuttivat tänne itärajan takaa 1920-luvun vaihteen ja alun kuohuvina vuosina.
Esineet eivät ole tällä hetkellä nähtävillä.
Anna-Mari Immonen
Lähteet:
Laine Antti 1998. Venäjän Karjala 1900-luvulla. Teoksessa: Karjala, historia, kansa ja kulttuuri, toim. Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Laurla Kari K. 1997. Itä-Karjalan tunnuksia. Collegium Heraldicum Fennicum ry/Airut. Helsinki.
Manninen Ilmari 1919. Kansatieteellisiä kertomuksia Pohjois-Aunuksesta. Porvoo.
Manninen Ilmari 1932. Karjalaisten puvustosta. Teoksessa: Karjalan kirja, toim. Iivo Härkönen. Porvoo.
Roselius Aapo & Oula Silvennoinen 2019. Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921. Helsinki.
Sihvo Pirkko 2005. Miesten päähineet. Teoksessa: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmaan, toim. Ildikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo. Museovirasto, Helsinki.
