Chilkat-viitta

Suomen kansallismuseo palautti syyskuussa muinaisten pueblointiaanien aineistoa - esivanhempia ja hauta-antimia - Mesa Verdeen Yhdysvaltoihin uudelleen haudattaviksi. Museossa on muutakin ainutlaatuista aineistoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilta.

Vanhan venäjänkielisen luettelon mukaan numerolle 44 luetteloitu kudonnainen on ”Sitkan kolosh-intiaanien nakidki-mantteli”. Venäläiset nimittivät Pohjois-Amerikan luoteisrannikolla Alaskassa ja Kanadan puolella Brittiläisessä Kolumbiassa asuvia tlingitejä kolosheiksi. Tlingitit jakautuivat 16 itsenäiseen heimoryhmään, joista yksi oli Lynnin kanaalin pohjoispuolella Chilkatjoen alueella neljässä kylässä asunut chilkat, jonka väkiluku oli vuoden 1880 arvion mukaan hiukan alle 1000. Ensimmäisiä ns. chilkat-viittojen tekijöitä olivat luultavasti tsimshianit, tlingitien naapurikansa, mutta chilkat-naiset erikoistuivat kutomaan niitä 1800-luvulla.

Chilkat-viitan loimena käytettiin ohuella villakerroksella päällystettyä nutkansypressin (Cupressus nootkatensis) kuorta. Myös kude oli villalankaa, jota saatiin villeistä lumivuohista (Aplocerus montanus). Osa langoista jätettiin luonnonvalkoiseksi, osa värjättiin kuusenkuorella mustaksi, osa Evernia vulpina -jäkälällä keltaiseksi ja osa kuparioksidilla sinivihreäksi. Turkoosinsininen väri muuttui kuitenkin lumivuohen villassa vihertäväksi.

Tässä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä tehdyssä viitassa väri on tummunut oliivinvihreäksi. Värin perusteella viittoja voi siis ajoittaa: sininen tai sinivihreä viittaa myöhempään aikaan, jolloin sinistä lankaa saatiin eurooppalaisilta ja amerikkalaisilta ja heiltä saatuja kankaita jopa purettiin sitä varten.

Kudonnainen tehtiin yksinkertaisessa kehikossa, jossa oli jalustan päissä korkeat pystypuut, ja leveä poikkipuu, jolta loimi riippui. Viitan reuna-alueiden kudos on vinotoimikasta. Useista erivärisistä erillisistä osista muodostuva kuviointi tehtiin pujottamalla, ja osat liitettiin yhteen vaakasuoraan tai limittäin. Tähän käytettiin karibun tai valaan jänteestä tehtyä lankaa kiertämällä kudelankoja kunkin osan hulpioon jännelangan ympäri. Kutoja seurasi kuviota mallilaudasta, jolle oli maalattu vain noin puolet ornamenttialueesta, koska kuvion puoliskot ovat keskenään identtiset. Miehet maalasivat kuvion lautaan saman kokoisena kuin se tuli kudonnaiseen. Yhden viitan kutomiseen tarvittiin kolmen vuohen villa, aikaa kului noin kuusi kuukautta, ja materiaalin valmisteluun meni yhtä kauan. Hyvältä kutojalta valmistui siis yksi kudonnainen vuodessa. Taito periytyi äidiltä tyttärelle.

Pohjois-Amerikan luoteisrannikon alkuperäiskansojen animistinen maailmankatsomus leimasi myös taidetta, jonka pääaiheina olivat toteemieläimet. Eläinsymboli tai -aihe on konfiguratiivinen, jos kuvattava eläin esitetään itsensä näköisenä sivukuvana, melko kokonaisena. Kun eläin jaetaan osiin ja järjestetään uudelleen annetulle pinnalle, on kyseessä ekspansiivinen kuvio, mutta siinäkin olennaiset kehonosat ovat vielä hahmotettavissa ja anatomiset suhteet on säilytetty. Jos eläin on jo vaikeasti tunnistettavissa täydellisen silpomisen vuoksi, kuvio on distributiivinen. Esitettävät kuva-aiheet jaetaan yleensä tasaisesti koko pinnalle. Oleellisia aiheita, esim. tiettyjen eläinten osia, korostetaan, ja tyhjät alueet täytetään symboleilla, jotka toisaalla kuvioinnissa voivat tarkoittaa jotakin aivan muuta. Tyhjän tilan täytöllä on merkitystä eikä se ole vain dekoratiivista.

Viitan kuviointi muodostaa yleensä selvän keskialueen ja kapeat reunapaneelit, niin myös tässä. Tavallisuudesta poiketen keskuskuviona ei ole kasvoja, vaan ne on esitetty pieninä yläreunassa. Eläimen vartalo on kuvattu suun, niveliä esittävien silmäkuvioiden ja kaikkia jalkojen osia tarkoittavien käpälien avulla. Eläin on esitetty suoraan edestä istuvassa asennossa, ja käpälistä päätellen kyseessä on karhu tai susi. Sivupaneelien täytekuviona esiintyy siipiä. Kuvioanalyyseissä puhutaan tikan siipikuvioista, mutta tässä ne tarkoittanevat korppia, joka on yksi tlingitien toteemieläin. Pääkuvion eläin on profiilikuvana sivupaneeleissa.

Viittaa saivat käyttää kaikkein korkea-arvoisimmat naiset ja miehet juhlissa ja seremonioissa, varsinkin potlatcheissa. Sana tarkoittaa antamista, ja juhlissa varakkuutta ja arvovaltaa osoitettiin ja hankittiin lisää lahjoittamalla omaisuutta vieraille, tarkoituksena saada sitä korkojen kera takaisin seuraavassa kokoontumisessa. Monimutkaisia sosiaaliseen asemaan kytkeytyviä potlatch-juhlia järjestettiin yhteisön tärkeiden tapahtumien, kuten häiden tai initiaatioiden yhteydessä.

Chilkat-viitta symboloi henkilön ja hänen sukunsa hyvinvointia ja asemaa: työlään ja pitkän valmistamisprosessin vuoksi vain varakkaimmilla oli näitä viittoja. Omistaja saattoi lahjoittaa tällaisen toiselle arvohenkilölle, mutta alempiarvoisille lahjoitettiin vain viitasta leikattuja palasia. Viittaa käytettiin varsinkin tanssittaessa, joten klaanin totemistinen vaakunakuva asetettiin selän kohdalle keskelle viittaa, jossa se liikkui vähiten ja oli parhaiten näkyvissä. Käyttötapansa vuoksi viittoja on kutsuttu tanssiviitoiksi, ja siksi niissä on pitkät hapsut. Viitan lisäksi juhla-asuun kuului samantapaisesti kudottu ja kuvioitu lannevaate ja säärystimet, mutta sellaisia ei ole Suomen kansallismuseon kokoelmissa. Ainoa toinen kokoelmien chilkat-viitta on uudempi, sekin kyllä 1800-luvun puolelta. Päällikön kuoltua hänet puettiin juhla-asuunsa ja asetettiin siinä näytteille omaisuutensa keskelle ruumiinvalvojaisia varten. Kun arvohenkilö haudattiin, chilkat-viitta voitiin asettaa maanpäällisen haudan seinän päätyyn.

Viitta kuuluu Venäläis-amerikkalaista kauppakomppaniaa palvelleen Arvid Adolf Etholénin (1798-1876) lahjoitukseen, joka lähetettiin kolmessa erässä Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston Raha-, Mitali- ja Taidekabinettiin 1830- ja 1840-luvuilla. Etholén matkusteli Alaskassa, Aleuteilla ja Koillis-Aasian rannikolla kartoitus- ja tutkimustehtävissä ja keräsi samalla etnografisia esineitä. Hänen pitkä virkauransa huipentui kauteen kauppakomppanian korkeimpana hallintovirkamiehenä, Venäjän Amerikan kuvernöörinä 1840-1845. Silloin hän piti vuosittain juhlat, joissa lahjoja vaihdettiin alkuperäiskansojen päälliköiden kanssa, joten tämä chilkat-viitta voi olla joltakin korkea-arvoiselta tlingitiltä saatu lahja.

Viitta ei ole esillä, mutta se on kuvineen nähtävillä hakupalvelu Finnassa.

Heli Lahdentausta

Lähteet:

Boas Franz 1955. Primitive Art. New York, Dover Publications, Inc.

Emmons George T. 1907. The Chilkat Blanket. New York, NY, Memoirs of the American Museum of Natural History, Vol. 3.

Holm Bill 1976. Northwest Coast Indian Art: an Analysis of Form. Seattle, Wash., University of Washington Press.

Krause Aurel & Erna Gunther 1956. The Tlingit Indians. Results of a Trip to the Northwest Coast of America and the Bering Straits. Monograph of the American Ethnological society, 26. Seattle, Wash., University of Washington Press.

Samuel Cheryl 1982. The Chilkat Dancing Blanket. Norman, OK, University of Oklahoma Press.