Kylvövakka

Kuukauden esine - Kesäkuu 2020

Suomalaisten ruokavalio oli 1800-luvulla niukka. Ruokavalion perustan muodosti kotimainen vilja: ruis, ohra ja kaura. Ruokatalous oli riippuvainen ruoan säilömisestä ja varastoimisesta. Ruokaa kuivattiin, hapatettiin, suolattiin ja savustettiin talven varalle. Aina ruoka ei meinannut riittää ja keväällä ja alkukesällä nälkä oli monelle tuttu seuralainen. Vielä 1800-luvun alussa yli puolet väestöstä joutui säännöllisesti syömään korvikeravintoa, kuten pettua.

Keväällä ja kesällä koettu nälkä tallentui useisiin sananlaskuihin: Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi sekä Kesä keikkuen tuleepi, suvi suuta vääristellen ja Kesä kerkeimmillään, nälkä närkeimmillään kertovat kaikki karua kieltään ruoanpuutteesta.

Kevät ja kesä toivat kuitenkin myös helpotusta nälkään ja ruokavalion laajentumista. Kevään ja kesän ensimmäisiä ruokavalion laajentajia olivat maito ja munat. Laitumelle lasketut lehmät alkoivat tuottaa maitoa, josta voitiin valmistaa viiliä, piimää, voita ja juustoja. Munia saatiin lintujen pesistä tai itsetehdyistä uutuista, eli munituspöntöistä, keräämällä. Alkukesästä ruokavaliota saatiin jatkettua mahlalla, väinönputkella, nokkosella ja muilla kasveilla. Tärkeintä oli kuitenkin saada uusi satokausi käyntiin ja muokata ja kylvää pellot, jotta seuraavan talven varastot saataisiin täytettyä ja pahin nälkä pidettyä kurissa.

Kesäkuun nimi viittaa kesantoon, eli kylvämättömänä lepäävään peltoon. Kesäkuun tärkeimpiä työtehtäviä olikin kesänajo, eli kesantojen kyntäminen. Toukokuun loppuun mennessä (Urpon päivä 25.5.) oli yleensä saatu kylvettyä jo kaura, ohra, herne ja papu. Kesäkuun puolelle jäivät nauriin ja hampun kylvöpäivät (Eskon päivä 12.6.) sekä perunan istutus (Kustaan päivä 6.6., paikoin myös ohran kylvöpäivä).

Kylväminen tehtiin 1900-luvun alkupuolelle saakka kokonaan käsin, sillä kylvökoneet alkoivat yleistyä vasta 1920-1930-luvuilla. Kylväminen oli miesten, yleensä talon isännän, vastuullinen tehtävä. Poikkeuksellisesti Pohjois-Pohjanmaalla naiset suorittivat kylvön.

Kynnetty pelto kylvettiin kulkemalla suoraa linjaa. Kylvettävät siemenet olivat kylväjän kannattelemassa kylvöastiassa tai -pussissa, josta kylväjä heitti ne peltoon yhdellä tai molemmilla käsillä vuorotellen. Kylvön leveys merkittiin nuijan tapaisella puukepillä, eli sitkaimella, vedetyillä vaoilla tai merkkitikuilla. Sitkaimen käyttäjä kulki kylväjän perässä. Merkitsemällä jo kylvetty ala voitiin varmistua siitä, ettei samaa kohtaa kylvetty kahdesti. Siemenet olivat kallisarvoisia – niitä ei sopinut tuhlata vaan kylvö oli tehtävä tarkasti. Hyvä kylväjä levitti siemeniä kahdeksantuntisena päivänä 6-8 hehtaarille.

Kylvämiseen tarvittiin astia. Kuukauden esineenä on Seurasaaren ulkomuseon kokoelmaan kuuluva kylvövakka. Vakan reuna (keri) on taivutettu haapalaudasta. Pohjalauta on mäntyä. Vakan korva eli kahva on nidottu reunaan männynjuurella ja nahalla. Vastakkaisella ulkosivulla on kuusipuinen ”noukka” eli koukku, joka kiinnitetään kylväessä vyöhön tai jonka kautta kulkee olan yli kulkeva kantohihna. Vakka on peräisin Niemelän torpasta Konginkankaalta, joka siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon ensimmäisenä rakennuksena vuonna 1909. Vakka kuului Heikki Heikinpoika Turpeiselle (s. 1827), joten kylvövakka on ollut käytössä 1800-luvulla.

Kyseisen vakan kaltaisia kylvöastioita, eli haapalaudasta taivutettuja vakkoja, käytettiin erityisesti Länsi-Suomessa, jossa astia oli vain kylvämiseen tarkoitettu. Vakan tilavuus oli noin 20 litraa. Kylvövakka oli soikea, jolloin se asettui paremmin kylväjän vartaloa vasten. Keski-Pohjanmaalla kylvöastia saattoi muuttua pyöreäksi ja sangalliseksi. Itä-Suomessa kylvöastiana toimi tuohesta punottu kylvinkopsa, jota voitiin kylvön ohella käyttää myös jauhojen, viljan ja suolan säilyttämiseen. Keski-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Peräpohjolassa oli käytössä myös männynjuurista punottuja sangallisia koreja. Suomesta tunnetaan myös erityisiä kylvinmekkoja, jotka korvasivat kylvöastian. Ne olivat karkeasta rohdinkankaasta valmistettuja, esiliinaa muistuttavia vaatekappaleita tai puhtaanvalkoisia yöpaidan kaltaisia ja vain kylvettäessä käytettyjä kylvinpukuja, joista saattoi käytännöllisyyden vuoksi puuttua oikea hiha. Kylvämisen jälkeen saatettiin juhlia kylvöä syömällä jo jouluna leivottu kylvöleipä ja juomalla viinaa, kahvia tai olutta. Samalla toivottiin hyvää satoa, jonka turvin selvittäisiin nälättä seuraavaan kesään.

Kylvövakka on esillä Seurasaaren ulkomuseossa, Niemelän torpan Heikin ruoka-aitassa.

Leena Furu-Kallio

Kirjallisuus:

Vilkuna, Kustaa, ja Erkki Tanttu. Vuotuinen Ajantieto: Vanhoista Merkkipäivistä Sekä Kansanomaisesta Talous- Ja Sääkalenterista Enteineen. 24. p. Helsingissä: Otava, 2007.

Vuorela, Toivo. Suomalainen Kansankulttuuri. Porvoo: WSOY, 1975.

Hintikka, Onerva, ja Kirsti Häppölä. Tuntematon Emäntä: Kotirintama Kertoo. [Helsinki]: Maahenki, 2006.

Forsgård, Nils Erik, Rainer Knapas, ja Laura Kolbe. Suomen Kulttuurihistoria: Osa 2, Tunne Ja Tieto. Helsinki: Tammi, 2002.

Katso lisää kylvöön liittyviä kuvia ja esineitä Finnasta.

S602
Haapalaudasta taivutettu kylvövakka (S602). Kuva: Johnny Korkman, Museokuva Matti Huuhka & Co.
Kk1929 190
Kylväjä ja sitkaimen pistäjä pellolla Tammelan Hykkilässä noin 1928-1930 (KK1929:190). Kuva: Museoviraston Kuvakokoelmat.
Kk2774 199
Sotavuosina miehiseen kylvötapahtumaan tuli muutos naisten tehdessä myös miesten työt. Kuvassa nainen kylvää sotakeväänä 1942 (KK2774:199). Kuva: Museoviraston Kuvakokoelmat.