Kaksi merenneitoa

Kuukauden esine - Helmikuu 2020

Ihmiskala, jonka takapää on tehty kalan takaruumiista ja etupuoli ihmishirviön muotoiseksi. Otus ui räpyläisine ja kynnekkäine käsineen voimakkaasti crawl'ia, kasvot jähmettyneinä mykkään kauhunhuutoon.”

Huimia tarinoita, uskomattomia esineitä – kokoelmissamme on monenlaisia aarteita. Esineen ei tarvitse olla kultaa ja kimallusta ollakseen vaikuttava. Jokainen esine kantaa mukanaan ja kertoo tarinaa, joka voi avata laajan näköalan menneeseen. Esineen valmistus, käyttö ja sen elämän eri vaiheisiin kytkeytyvät merkitykset tulevat esiin kun se kontekstualisoidaan, tutkitaan sen liikkumista ajassa ja kulttuuriympäristöissä. Miksi se on tehty, kuka sitä on käyttänyt ja mitä siitä on ajateltu? Mihin laajempaan ilmiöön se liittyy?

Suomen kansallismuseon etnografiseen kokoelmaan on päätynyt myös kaksi merenneitoa. Ne sukeltavat aika ajoin pintaan, kun kokoelmistamme haetaan jotakin merkillistä. Ensimmäisen kerran törmäsin niihin vuonna 1996, kun olin etsimässä sopivaa esillepantavaa suunnitteilla olevaan kuriositeettinäyttelyyn. Siitä alkoi tutkimusretki merenneitojen vanavedessä, tietoja alkoi löytyä mitä erikoisimmista lähteistä alkaen tv-sarja Salaisten kansioiden jaksossa esiintyneestä ”Fidžin merenneidosta” Luonnontieteellisessä museossa tehtyyn lajinmääritykseen – merenneitojen myötä käynnistyi kirjaimellisesti flow.

Aluksi oli toki katsottava, mitä museon omaan haaviin oli tarttunut.

Ensimmäinen, kelluvaan asentoon muotoiltu merenneito (VK765) saapui etnografiseen kokoelmaamme vuonna 1867 navigoituaan ”Etelämeren saarilta” merikapteeni O. W. Lindholmin aluksessa ensin silloisen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston eläintieteelliseen museoon, mistä se vastaanotettiin siirtokokoelman mukana. Esinettä arveltiin fetissiksi, jonkinlaiseksi taikaesineeksi, ja kuin vakuudeksi luetteloon kirjattiin ”artificiellt”, keinotekoinen. Mielessäni kastoin merenneidon Vetehiseksi.

Sen kroolaava sisar (VK5054:71), joka sai nimen Vellamo, siirrettiin Kansallismuseon ”eksoottiseen kokoelmaan” Helsingin kaupunginmuseosta vuonna 1925, mutta sen tuloreitistä Suomeen ei ole tietoja.

Kuka näitä karmeita merenneitoja oikein valmisti? Ja miksi? Kapteeni Lindholm (1832–1914) purjehti sekä Alaskaan rahtia vieneillä laivoilla että Pohjois-Atlantin valaanpyyntialuksilla, ja kävi muun muassa Palausaarilla ja ilmeisesti myös Japanissa. Samaan suuntaan ohjasi toinenkin täky, P. F. von Sieboldin kirja, jossa kuvataan elämää 1820-luvun Japanissa. Anekdootti kertoo kalastajasta, joka oli valmistanut merenneidon apinan ja kalan osista väittäen sen takertuneen elävänä verkkoonsa. Ennen kuolemaansa otus oli ehtinyt lausua uskonnollissävyisen ennustuksen. Kas vain!

Mainittu kalastaja ei suinkaan ollut ainoa merenneitotehtailija – jos juuri häntä oli olemassakaan. Japanissa perinteinen merenneitohahmo on ningyo, 'ihmiskala', ja pyydykseen jääneen ningyon uskottiin tietävän myrskyä tai onnettomuutta ja se oli viisainta vapauttaa takaisin mereen. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa ningyon mukaisia groteskeja ihmiskala-esineitä valmistettiin muiden epätavallisten käsityönäytteiden ohella misemono-karnevaaleille kansan ihmeteltäväksi. Luultavasti ensimmäiset tällaiset "merenneidot" päätyivät eurooppalaisiin aluksiin Nagasakinlahdella sijainneessa Hollannin kauppatukikohdassa Edo-kaudella, kun muu Japani oli suljettu ulkomaailmalta.

Japanin lisäksi vastaavia uimareita alettiin nähtävästi valmistaa myös Indonesian, Melanesian ja Polynesian rannikkokylissä ja myydä matkustavaisille ja merenkulkijoille matkamuistoksi. Valmistuksessa käytettiin muun muassa eläinten osia, paperimassaa, kangasta ja rautalankaa. Vetehisellä ja Vellamollakin on ahvenkalan pyrstö, Vetehisellä on liskon leuat ja hampaat ja kynsinä piikkisian piikit, Vellamolla kalan leukaluut pienine piikkihampaineen ja sormissa kanalinnun kynnet. Apinoista ei ole löytynyt jälkeäkään.

Erilaisia vedenhaltijoita ja -jumaluuksia esiintyy siellä missä vettäkin, ja veden väkeen liittyvät uskomukset siivittivät myös näiden ”merenneitoväärennösten” jatkokäyttöä. 1800-luvulla niitä esiteltiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa oikeina merenneitoina. Jo 1500-luvulla syntyneet kuriositeettikabinetit – museoiden alkumuodot – sisälsivät erilaisia ihmeellisyyksiä, kuten vaikkapa "merenneidon luita" ja myyttisen yksisarvisen sarvina pidettyjä sarvivalaan sarvia, ja New Yorkissa 1800-luvun puolimaissa toiminut The American Museum oli samalla asialla – tosin sen omistajan P. T. Barnumin tarkoituksena oli ennen kaikkea ansaita paljon rahaa. Vuonna 1842 hänen bisneksensä vetonaulaksi rummutettiin mikäpä muu kuin merenneito, ”the Fiji (Feejee) Mermaid”, jota markkinoitiin luonnollisesti ehdaksi, vaikkakin kuivuneeksi mereneläväksi. Juuri sitä esittävä piirros esiintyi Salaisten kansioiden jaksossa (kalaravintolan ruokalistassa).

Fidžin merenneito paljastui pian epäaidoksi, tai pikemminkin aidoksi ihmisen valmistamaksi esineeksi. Tämä kohtalaisen viaton huiputus sai kuitenkin myös vakavan piirteen. Fidžin merenneito tuli julkisuuteen ennen Yhdysvaltain sisällissotaa rotuerottelun ilmapiirissä. Merenneito vedettiin mukaan väittelyyn, jota käytiin lajien muuttumattomuudesta ja jumalallisesta suunnitelmasta. Orjuuden puolustajat väittivät sen todistavan olemassaolollaan, että lajit on luotu eri aikoina ja pysyvästi erilaisiksi, niinpä mitään ihmiskunnan yhteisyyttäkään ei ollut olemassa. Charles Darwinin Lajien synty ilmestyi vasta 17 vuotta Fidžin merenneidon debyytin jälkeen.

Nykyisin tunnettuun globaaliin merenneitohahmoon on sekoittunut piirteitä monen kulttuurin perinteistä niin Afrikasta, Aasiasta kuin Euroopastakin. Historiallisia väyliä avautuu kauas taaksepäin ningyon lisäksi aina Kreikan seireeneihin, Intian mytologian apsara-nymfeihin – sanskritinkielinen nimi tarkoittaa vedessä liikkuvaa – ja myöhempään, monista afrikkalaisista perinteistä piirteitä saaneeseen Mami Wataan. Konkretisoitujen merenneitojen valmistus ja käyttö visualisoimaan puoliksi ihmismäisiä veden olentoja kytkee ne erottamattomasti käsityksiin vedenhaltijoista laajempana kategoriana. Nämäkin "merenneitofeikit" ovat nurkka laajassa vedenhaltijoihin ja -jumaluuksiin liittyvässä kentässä, ne ovat yrityksiä konkretisoida ihmisen luomaa tarustoa ja uskomuksia – ja ansaita niillä rahaa.

Vetehinen ja Vellamo ovat rantautuneet Suomen merimuseoon ja kantavat kortensa kekoon Pohjantähti, Etelän risti -näyttelyssä. Niiden kanssasisaria on usean museon kokoelmissa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa, muun muassa Lontoossa Hornimanin museossa ja Yhdysvalloissa Harvardin yliopiston Peabody Museumissa. Niitä on myös yksityiskokoelmissa, ja viime aikoina verkossa on julkaistu ohjeitakin merenneidon omatoimiseen valmistamiseen. Hirviömäinen merenneito kiehtoo siis edelleen: ”A fabricated monster is only one step removed from an imagined one.” (Dance 1976, 8.)

Pilvi Vainonen

Lähteitä ja lukemista:

Barnum P. T. 1888. Life of P. T. Barnum Written by Himself. The Courier Coumpany Printers, Buffalo.

Benwell Gwen and Arthur Waugh 1961. Sea Enchantress. The Tale of the Mermaid and her Kin. Hutchinson, London.

Borges Jorge Luis 1987 (1967). The Book of Imaginary Beings. Penguin Books, Harmondsworth.

Coleman Lauren 2009. NINGYO. The Story of Japanese Mermaids, Part 1. Cryptomundo. https://cryptomundo.com/crypto...

Dance Peter 1976. Animal Fakes & Frauds. Sampson Low.

Dance Peter 1978. The Art of Natural History. The Overlook Press, Woodstock.

FAKE? The Art of Deception 1990. Eds. Mark Jones, Paul Craddock and Nicolas Barker. British Museum Publications.

Goodman Ailene S. 1983. The Extraordinary Being: Death and the Mermaid in Baroque Literature. Journal of Popular Culture Vol. 17 No. 3 Winter 1983, 32-48.

Harris Neal 1973. Humbug. The Art of P. T. Barnum. Little, Brown and Co.

Houlberg Marilyn 1996. Sirens and Snakes. Water Spirits in the Arts of Haitian Vodou. African Arts, Spring 1996, 30–35.

Leikola Anto 1992. Seireenien taru: syöjätärlinnuista pikku merenneidoiksi. Portti, 4/1992, 78–85.

Mami Wata. Arts for Water Spirits in Africa and Its Diasporas 2008. Ed. Henry John Drewal. Fowler Museum at UCLA, Los Angeles.

Ningyo: Vintage Japanese Mermaids 2014. Lazer Horse. http://www.lazerhorse.org/2014...

The Feejee Mermaid. The story of history's most famous mermaid, that fascinated audiences in the nineteenth century. Museum of Hoaxes. http://hoaxes.org/archive/perm...

Vainonen Pilvi 1996. Mistä tulet, merenneito? HS, Kuukausiliite, heinäkuu 1996, 34–36.

Vainonen Pilvi 1997. An Event of Curiosity: When a Mermaid Fake Crawled on a TV-Screen. Nordisk Museologi 1997, 1, 107–116. https://journals.uio.no/index....

Vainonen Pilvi 2010. Helinä Rautavaara ja merenneidot. Kuriositeettikabi.net 1/2010, Museion, Turun yliopisto ja Åbo Akademi. http://kuriositeettikabi.net/n...

Werner M. R. 1923. Barnum. Harcourt, Brace and Co.

Viscardi Paolo, Anita Hollinshead, Ross Macfarlane & James Moffatt 2014. Mermaids Uncovered. Journal of Museum Ethnography, no. 27 (2014), 98-116. https://paolov.files.wordpress...

Viscardi Paolo 2014. Mysterious mermaid stripped naked. The Guardian. https://www.theguardian.com/sc...

von Siebold P. F. 1981 (1841). Manners and Customs of the Japanese in the Nineteenth Century. Charles E. Tuttle Co.

Vk765 Vk5054 71
Vetehinen (VK765) ja Vellamo (VK5054:71) ovat pienikokoisia ja mahtuvat hyvin Merimuseon vitriiniin. Kuva: Museovirasto.
Tintin Mermaid
Kapteeni Haddock ja Tintti törmäsivät merenneitoon pariisilaisessa antiikkiliikkeessä. Hergé 1944, Le Trésor de Racham le Rouge.
Ningyo Vintage Mermaid Embossed
Japanilainen ihmiskala, ningyo, pyydystetty Toyamanlahdelta. Teksti kertoo sen olleen 10.6 metriä pitkä. Lähde: Ningyo: Vintage Japanese Mermaids. Lazer Horse.