Rokokoolipasto 1700-luvulta. Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto.

Rokokoon massiivista siroutta

Kuukauden esine - Kesäkuu 2018

Rokokootyyli muotoutui Ranskassa 1700-luvun alkupuolella, Orléansin herttuan johtaman holhoojahallituksen (ranskaksi regènce) aikaisen myöhäisbarokin pohjalta. Loistokautensa rokokootyylillä oli Ludvig XV:n hallituskauden alkupuolella kuninkaan täysi-ikäiseksi tulon 1723 ja sitä seuranneiden parin vuosikymmenen ajan, ja jo vuosisadan puolivälissä rokokoo alkoi Ranskassa olla epämuodikasta. Ruotsiin rokokoo rantautui Tukholman kuninkaanlinnan rakennus- ja sisustustöiden myötä. Vanha kuninkaanlinna Tre kronor oli tuhoutunut tulipalossa vuonna 1697 ja vaikka linnan jälleenrakennus alkoi nopeasti, työt olivat pitkään keskeytyksissä mm. suuren Pohjan sodan takia 1700-luvun alussa. Rakennustyöt aloitettiin uudelleen 1727–1728 ja vuonna 1739 Carl Gustaf Tessin, joka oli vuodesta 1728 lähtien ollut linnan rakennustöiden johdossa, matkusti Pariisiin värvätäkseen ranskalaisia käsityöläisiä ja taiteilijoita. Heidän tehtävänään tuli olemaan kuninkaanlinnan sisutus- ja koristelutöiden toteuttaminen sekä kotimaisten taiteilijoiden kouluttaminen. Pariisista hankittiin mallikappaleiksi myös uusimpia ja muodikkaimpia taideteoksia ja huonekaluja.

 Matalalinjainen kolmilaatikkoinen lipastotyyppi, commode en tombeau (eli ”hautaa tai hautamuistomerkkiä muistuttava lipasto”), on tuttu ja tyypillinen rokokoon ”mahalipasto”. Lipaston perusmuoto yleensä kolmine laatikoineen siirtyi myöhäisbarokista rokokoohon, ja huonekalun kyljet muuttuivat vähitellen yhä kaarevammiksi.

 Oheinen lipasto on valmistettu 1740-luvulla. Siinä on vielä myöhäisbarokin raskautta, vaikka massiivisissa muodoissa on nähtävissä myös rokokoon kaarevuutta. Näyttävät vetimet on valmistettu Ranskassa, levy on ruotsalaista Kolmårdenin marmoria. Lipasto on signeeraamaton, joten sen valmistajasta ei ole varmuutta. Jos se on tukholmalaista työtä, sen mittasuhteet tuovat paikallisista huonekalupuusepistä mieleen lähinnä Olof Martinin, mutta varmuutta tekijästä ei ole.

 Laatikoiden vaakasuorat linjat erottuvat selvästi, vaikkei niitä olekaan korostettu laatikoiden väleihin upotetuilla metallilistoilla, kuten joissakin samanaikaisissa lipastoissa. Lipasto on vaneroitu pähkinäpuulla, joka muodostaa pinnan peittävän vinoneliökuvioinnin. Avainkilvet ovat symmetrisyydessään pikemminkin myöhäisbarokkia kuin rokokoota, samoin vetimien kookkaat, kukkamaiset helat. Lipastosta puuttuu heloja vasemmasta etusärmästä ja sarjan alareunan keskeltä.

 Lipasto on ostettu vuonna 1882 Hjellberg-nimiseltä talolliselta Västervikin kylästä Mustasaaressa Vaasan lähellä. Sen on omistanut valtioneuvos Eliel Aspelin-Haapkylä, jonka testamenttilahjoituksen mukana lipasto on saatu Kansallismuseoon. Eliel Aspelin oli yksi Suomen kansallismuseon tärkeimmistä ideoijista 1800-luvun lopussa, jolloin kuvataiteen ja taidekäsityön (designin) kokoelmissaan yhdistänyt Nationalmuseum Tukholmassa tarjosi hyvän esimerkin siitä, millainen kansallismuseo voisi olla. Ateneumin taidemuseon avaaminen 1887 teki kuitenkin Tukholman esikuvan seuraamisen tavallaan tarpeettomaksi, joten 1893 perustetusta Valtion Historiallisesta Museosta muodostui puhtaasti historiallinen ja kulttuurihistoriallinen museo. Taidetta ja antiikkia kerännyt Eliel Aspelin testamenttasi osan kokoelmistaan uudelle Suomen kansallismuseolle, ja Aspelinin kokoelma onkin yksi Kansallismuseon historiallisten kokoelmien kulmakivistä.

 Saman tyyppinen lipasto on kuvattu ruotsalainen taiteilija Olof Fridsbergin akvarellissa vuosilta 1757–1764. Fridsberg kuvitti akvarellein Carl Gustaf Tessinin perheelleen ajanvietteeksi kirjoittamia tarinoita ja kuvien aiheet ovat Tessinien kotikartanosta Åkeröstä. Fridsbergin kuvassa tarinaan Kaksi kelloa on nähtävissä helojen ja vetimien mallia myöten täsmälleen samanmallinen rokokoolipasto. Erona on se, että Tessinin lipastossa (joka yhä on yksityisomistuksessa) laatikoiden reunoja kiertävät metallilistat ja alalaatikon keskellä on kaksi helaa enemmän. Kuninkaanlinnassa Tukholmassa on kaksi hyvin samantapaista lipastoa, Wienin Taideteollisuusmuseossa yksi. Myös Eremitaašissa Pietarissa on malliltaan, mittasuhteiltaan ja heloiltaan lähes identtinen lipasto. Kahden viimemainitun sanotaan olevan ranskalaista työtä – voidaanko kenties ajatella, että aikanaan Tukholmaan hankittu pariisilaislipasto onkin myöhemmin kulkeutunut Vaasan seudulle ja sieltä Eliel Aspelinin omistukseen?

Jouni Kuurne

H32100 158